Ruijan rantoja kiertämässä

Olen ollut töissä Hammerfestissä, käynyt Hurtigrutalla Håningsvågissa ja sieltä Nordkapissa, vienyt porukan unkarilaisia ja suomalaisia etnologeja Vesisaareen, pilkkinyt juhannuksena Finnamarksviddalla ja nähnyt Stillan sekä ihaillut Altan kalliomaalauksia, mutta kveenien jalanjäljet maastossa ovat jääneet minulle oudoiksi. Toki olen lukenut kveeneistä kirjoitettuja väitöskirjoja (kuten Marjut Anttosen ja Lasse Saressalon) sekä muuta kirjallisuutta, mutta paikat joissa kveenit – tai suomalaislähtöiset norjalaiset – ovat asuneet ja tehneet työtä, ovat jääneet minulle suhteellisen tuntemattomiksi. Taisin muuten opiskeluaikana tehdä vielä hieman kirjoitustöitä kveeniprojektissakin. Nyt elokuun alussa kiersin muutaman päivän tornionlaaksolaisryhmän mukana eräällä tavalla kveenien jalanjäljissä. Näin toki paljon muutakin, joista myöhemmin. Kveenit eivät suinkaan olleet syypää matkalle lähtöön, vaan Steilnesetin muistomerkki, josta kirjoitan myöhemmin, sillä niin vaikuttava se oli.  

Hotin talo, oikealla Kveenilippu.

Skibottenissa eli Yykeänperässä kävimme tutustumassa kveenien rakentamaan taloon, Hotin taloon. Sen huoneet olivat pieniä, alhaalla keittiö ja kaksi huonetta, ylhäällä huoneita oli enemmän, mutta vain muutaman neliön kokoisia nukkumahuoneita. En enää muista, kuinka suuri perhe tässä(kin) talossa oli aikoinaan asunut. Se kuuluu nyt paikalliselle kveeniyhdistyksellle ja siellä voidaan pitää erilaisia tilaisuuksia. 

Yöksi menimme täältä Otereen eli Saukkoseen, jossa yövyimme hotellissa. Paikannimet täällä Ruijassa – tässä käsitän Ruijaksi (vielä) nykyisen Finnmarkin läänin ja Tromssan läänin itäisen osan – ovat usein kolmella kielellä: norjaksi, saameksi ja kveeniksi/suomeksi kylässä puhuttujen kielten perusteella. 

Saukkosessa yöpymisen jälkeen matkasimme lounaaksi mielenkiintoiseen paikkaan Jyykeänmuotkassa. Se oli yhdistelmä viikinkejä ja kveenejä sekä alueen historiaa kiehtovasti sekoitettuna fablabin twistillä. Paikasta tai ainakin sen läheisyydestä on tehty arkeologisia löytöjä, jotka tai niiden replikat olivat päätalossa vitriinissä. Itse mökit ja ruokailutila ovat saaneet inspiraation muinaisista viikinkiasumuksista; hirret ovat tuotu Siperiasta (!). Tilalla on myös lampaita ja vuonohevosia; ratsastusleirejä järjestetään kesäisin. Tilan nimi on Solvik ja taidehistorioitsija-isännän nimi oli Håkon Karlsen. Paikallisia aineksia sisältäneen lounaan jälkeen matka jatkui Lyngenin eli Jyykeän mahtavissa maisemissa. Lyngenin Alppeja saattoi ihailla mm. vuonon ylittävällä laivamatkalla, joka kesti 40 minuuttia. 

Solvikin isäntä kertoo tilasta ja tapahtumista. Oikealla oppaana ollut Hannele Kenttä Haaparannalta.

Alattioon eli Altaan ajettiin sitten vesisateessa, joka yltyi taas ollessamme ihailemassa Hjemmeluftin kalliomaalauksia sekä museota, jossa jotkut ehtivät käydä. Sade jatkui seuraavana päivänä ylittäessämme Sennalandin Skaidin kautta kohti Vesisaarta. Skaidista eteenpäin erityisesti oli suuria alueita hallamittarin (nähtävästi hallamittarin eikä tunturimittarimadon) syömiä lehtipuita. Koskahan ne mahtavat tehdä taas lehtiä? 

 

Hjemmeluftin kuvakenttiä sateessa.

Ja sitten alkoi Varanginvuono, jota ensin ajettiin vasemmalta puolelta Vesisaareen ja yöpymispaikkaamme Vuoreijaan.  Seuraavana päivänä sama vuono kierrettiin toiseltakin puolelta Kirkkoniemeen, joka sijaitsi aivan Vesisaaren kohdalla. Miten kaunista seutua se oli! Puusto ei häiritse katsojaa ja avaruutta riitti silmänkantamattomiin. Ajaessamme laskuveden paljastama ranta, hierua näkyi selkeästi ja teki mieli päästä sinne etsimään jotakin. 

Uuniemen kirkon muistan edelliseltä Vesisaaren matkalta. Paikat kuten Annijoki, Lemmijoki ja Pyssyjoki – söimme lounasleivät sateessa Pyssyjoen kveeni-instituutin pihalla – jäivät vielä suhteellisen tuntemattomiksi. Toiseksi viimeisenä päivänä söimme lounasta Pykeijassa eli Pikku-Suomessa, joka on tuttu monille kävijöille, mutta tunnettu myös monista tempauksistaan. Lounaspaikan isäntä, Trond kertoi meille paikasta ja sen lumosta. Hänet Pykeijaan oli tuonut rakkaus ja hän oli myös opetellut suomen, sillä ilman sitä tässä kylässä ei kuulemma voinut oikein elää. Pykeijan sydämen hänen mukaansa muodostivat suomen kieli ja sauna. Pykeijan valitsevat tietävät mihin ovat tulleet ja mitä siellä on – tai mitä puuuttuu. Tämän hän jokseenkin näin puki sanoiksi:  ”Meidän ei ole pakko asua täällä, mutta täällä me olemme kuin herran kukkarossa. Meilä on kaikki mitä me tarvitsemme. Tämä on viimeinen pysäkki ennen paratiisia.” Kaunista siellä olikin, ainakin aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä. Syysmyrskyn ulvoessa nurkissa tunnelma on toinen, mutta sekin kuuluu elämään.  

Pykeijaa.

Viimeinen yö vietettiin Kirkkoniemessä, rannalla olevassa hotellissa, jonka terassi oli rakennettu meren ylle. Valitettavasti ilma oli sellainen, että ulkoterassilla ei tarjennut istua nauttimassa maisemasta. Kirkkoniemeen tulimme sen verran myöhään, että paikalliset museot olivat kiinni. Torilla oli onneksi Ellisif Wesselin (1866-1949) Vuoreijan kuvien näyttely rajamaan arjesta, ”Liv og virke i grenselandet”.  Hieno reissu, joissakin paikoissa olisin halunnut viipyä paljon kauemmin.

Kirkkoniemessä näkyi venäläisen vaikutus, joka juontuu pomori-kaupasta - Vuoreijassa oli pomorimuseo -  sekä toisesta maailmansodasta, jolloin Saksa miehitti Norjan ja venäläiset partisaanit sitten lopuksi vapauttivat alueen. Joitakin kaksikielisiä kadunnimiä esitellään mieluusti ja muutenkin sitä käytetään matkailussa hyväksi. 

Sotaäitimuistomerkki, jossa poika oli saanut kukkakimpun. Muistuttaa venäläistä tapaa tuoda hääkukat patsaalle.