西湖 Westlake

Kongressit eivät ole vain tieteellisiä esitelmiä ja keskustelua varten, vaan niissä pitää tutustua myös ympäristöön – ainakin lääkärini muistutti minua siitä, ettei saa istua vain kongressissa vaan pitää tutustua ympäristöön. Kun matkustaa Hangzhouhun on nähtävä ainakin Westlake, kiinaksi 西湖,  Xī Hú,  Lääkäriä täytyy tietenkään totella, joten hyppäsimme keskiviikkoaamupäivällä taksiin heti oman esitelmäsession jälkeen. Matka kampukselta Westlakelle kesti vain puolisen tuntia ja kiinalaisen wechatin avulla saattoi seurata mistä isännät löytävät meidät, sillä Westlaken alue  suuri.  

Suosittuna matkakohteena Westlake on esitelty kaikissa mahdollisissa matkaesitteissä ja sillä on suuri merkitys Kiinan historiassa ja taiteissa. Westlake on innoittanut niin runoilijoita kuin taiteilijoita pitkän historian ajan. Lisäksi järvi, sen ympäröivä luonto ja historialliset rakennukset, temppelit, pagodit, tekosaaret ja puutarhat, ovat merkinneet puutarhansuunnittelijoille inspiraation lähteitä. Ja kaunista siellä olikin ja aikaa olisi voinut viettää vaikka kuinka kauan. Alueen lukuisissa historiallisissa puutarhoissa näkyy erityisesti ihmisen ja luonnon yhdistäminen.  Westlake onkin vuodesta 2011 lähtien Unescon maailmanperintökohde. Alueen kartta löytyy täältä.  

Itse järven säilyttämiseksi ja sen hyödyntämiseksi on esitteiden mukaan tehty paljon töitä satojen vuosien aikana. Ympäristön rakennukset ja puutarhat sekä tekosaaret polkuineen ja teineen ovat entisöity ja hoidettu.  Polkujen kiveystä pestiin ja korjattiin nytkin ihan käsipelillä. Järven alue on laaja – itse järvi on noin 6,5 neliökilometrin laajuinen – ja sen voi kiertää vaikka polkupyörällä.  Lisäksi voi vuokrata veneen ja soutajia tai matkustaa isommalla aluksilla järven hotelleja ja kauppoja sijaitsevaan päähän. Satojen yksityisten vuokrattavien soutuveneiden lisäksi laiturissa näkyi mm. poliisivene. 

Järvi on sekä kotimaisten että ulkomaalaisten matkailijoiden suosima käyntikohde. Kesällä se nähtävästi kuhisee väkeä, jota oli kyllä nytkin syyskuun helteissä runsaasti paikalla. Yksi alueen käyntikohteista on Leifengin pagoda, joka on rakennettu vuonna 2002 alkuperäisen, vuonna 975 rakennetun ja 1924 romahtaneen temppelin raunioiden päälle.  

Leifengin korkeuksista avautui hieno näköala järvelle, jota yhdeltä puolelta reunusti kaupunkimainen asutus ja muilta sivuilta ”luonnonmukaisemmat osat” puutarhoineen, puineen, polkuineen ja rakennuksineen. Alueella esitetään matkailijoille iltaisin valo- ja musiikkiesityksiä. Lisäksi siellä on museoita, ravintoloita ja temppeleitä. 

Järveä sanotaan myös yhdeksi kauneimmista paikoista Kiinassa ihailla auringonlaskua – ja varmaan myös auringonnousua ja kuutamoa. Yksi paikoista on nimetty runollisesti: ”Three Poles Mirroring the Moon”. Auringonlaskuakaan me emme kyllä ehtineet näkemään, vaan menimme järven toiselle puolelle silkki- ja teeostoksille. 

Wuhanilainen isäntämme Chuaming, joka perheineen tuli pariksi päiväksi lomailemaan Westlakelle,  oli järjestänyt meille hienon päivän. Näimme alueen tärkeimpiä nähtävyyksiä, lounastimme yhdessä ravintolassa, risteilimme vanhan näköiseksi tehdyllä risteilyaluksella yhteen tekosaareen, jonka puutarhoja ja rakennelmia ihailimme ja lopuksi risteilimme hotelli- ja kauppa-alueelle ostoksille. Huvittavaa oli vielä se, että illalla avatessani television, sieltä tuli sattumalta Pekingin ooppera, jossa esitettiin Valkoista ladya, tarinaa, joka liittyy juuri Leifengiin Westlakessa ja josta meille Ping kertoi. Täällä on legendasta enemmän tietoa ja täällä yksi versio oopperasta: 

Lounaan jälkeen ajanviettoa kiinalaisittain:

Olimme teeostoksilla Westlaken kaupoissa, sillä siellä oli myynnissä erityisesti paikallista tuotantoa. Myynnissä oli toki teetä muualtakin Kiinasta. Kaupanteko kävi meiltä helposti, sillä Chuanming hoiti tinkaamisen ja saimmekin alennuksen ja esimerkiksi tässä teekaupassa vielä kaupan päälle teepaketit. 

 

Lopuksi vielä sisäkuva Leifengin pagodasta: 

Kongressissa Kiinassa

Kampuksen teatterin edustalta. 

Kävin Kiinassa – tai oikeastaan vain parissa paikassa, vaikka välillä tuntui siltä, että matkavalmistelujen ollessa hieman hankalia olisi parempi pysyä kotona. Mutta Hangzhoussa Zhejiangin yliopistossa pidetty Kriittisen kulttuuriperinnön tutkimuksen yhdistyksen 4. konferenssi vei voiton ja matkasimme ensin Shanghaihin, josta luotijunalla Hangzhouhun. Kongressin nimi oli Heritage across bordersja se kokosi monta sataa kuulijaa; esitelmiä oli ohjelman 84 sessiossa 520. Lisäksi kuulimme kuusi key-note luentoa, joiden pitäjät olivat kaikki miehiä, osa vielä emerituksia. Tervetulotoivotuksen pitäjä oli sentään nainen, yhdistyksen puheenjohtaja. 

Kongressin vapaaehtoisia, taustalla teatterirakennus.Kon

Koska meidän (siis minun ja matkakumppanini Maijan) tarkoitus on kirjoittaa tieteellisempi selostus kongressista, niin jätän esitelmien käsittelyn tästä pois. Kongressin teemana oli laajempi rajojen käsittely ja aika monissa sessiossa käsiteltiinkin kulttuuriperintöä ja rajoja tai raja-alueita sekä nationalismia. Rajojen ottaminen teemaan mukaan tarkoitti käsitellä syvemmin sitä, miten kulttuuriperintöä arvostetaan, suojellaan, politisoidaan, rahoitetaan, suunnitellaan tai tuhotaan. Aasiaa käsitteleviä esitelmiä ja kokonaisia sessioita olikin useita. Kulttuuriperinnön teoreettinen käsittely jäi monissa sessioissa ja esitelmissä empiirisempien esitelmien varjoon, mutta mielenkiintoista oli myös seurata esimerkkejä eri puolilta maapalloa kuten Kiirunan kaupungin siirtämisestä Antarktiksen kulttuuriperinnöstä käytävään kamppailuun tai miten kulttuuriperintöä käytetään erilaisissa festivaaleissa tai matkailussa tai museoissa taikka miten kulttuuriperintö tulee esille kaupunkisuunnittelussa.

Ainakin yhtä tärkeä kuin oman esitelmän pitäminen, jos ei peräti tärkeämpi, on tietysti kongressin sosiaalinen puoli, kontaktit ja käytäväkeskustelut. Myös ruokailu- ja kahvitauot tarjosivat mahdollisuuksia satunnaisille keskusteluille, mutta ”perinteinen” avajaisvastaanotto oli pelkkä ruokailu pöydissä. Tosin oudolta tuntui, että kulttuuriperintökongressin avajaisissa ohjelmassa oli vain yksi tanssi, Ink Dance, jota eikä sen esiintyjiä eikä tanssia mitenkään esitelty. Onneksi myöhemmin Wuhanissa saatoimme nauttia paikallisesta kansanmusiikista ja -tanssista. 

Hotellihuoneen ikkunasta.

Kongressi oli kyllä hyvin järjestetty; tosin yli 30 asteen helle vähensi haluja viettää aikaa kampuksen ulkopuolella. Zhejiangin yliopiston kampus oli laaja ja viihtyisän näköinen, joskin matka lounasravintolaan sekä teatteriin, jossa key-note luennot olivat ja kongressisalien välillä tuntui yli 30 asteen helteessä aika pitkältä. Tosin yhtenä päivänä oli niin kuumaa, että meille oli järjestetty bussikuljetus. Sama lämpötila oli kyllä muinakin päivinä, mutta silloin busseja ei ollut... 

Itse Zhejiangin yliopisto on suuri ainakin Suomen mittakaavassa: 53 673 opiskelijaa, joista yli 50 % on post-doc’eja. Tiedekuntia on seitsemän ja 36 ”schoolia”, 3611 henkilökunnan jäsentä. 

Näissä tiloissa olivat sessiot.

Matkalla yliopistolle.

Hotellimme – nimen mukaan kansainvälinen, joskin henkilökunnan englannin taito oli lähellä nollaa, mutta kännykän käännösohjelma toimi – sijaitsi myös kampusalueella. Kampuksella saattoi katsella aamuin ja illoin ensimmäisen vuoden opiskelijoita, jotka marssivat, voimistelivat ja harjoittelivat jotain äkseeräyksen kaltaista. Vapaaehtoiset ohjasivat kongressivieraita katujen risteyksissäkin kongressipaikkoihin. Ja suurin huolenaiheeni, ilma, oli melkein koko kongressin ajan sellainen, että taivas oli sininen.   

Vielä näkyi illalla ihmisiä kävelyllä yöpuvuissaan kuten tämä vanha pariskunta.

Viimeiseksi päiväksi oli järjestetty tutustuminen suhteellisen lähellä sijaitsevaan Liagzhun museoon, mutta me matkustimme silloin luotijunalla kohti Wuhania. Siitä ja Westlakella käynnistä kirjoitan myöhemmin. 

Kulkeminen kampuksella oli mielenkiintoista, sillä liikenne oli hiljaista: sähköpyörät ja -mopot sekä hybridiautot olivat äänettömiä ja niitä saikin varoa. 

Kveenien jäljillä museoissa

Kveenien jäljissä kuljettiin sekä lännessä Yykeässä ja Alattiossa sekä idempänä kuten Pyssyjoella, Vesisaaressa ja Pykeijassa. Vesisaari on yksi tunnetuimpia paikkoja, joihin saapui runsaasti maahanmuuttajia suomenkielisiltä alueilta niin Suomesta kuin Tornionlaaksosta. Vielä siihen asti kunnes tsaari sulki Suomen ja Norjan välisen rajan, ihmisiä kulki täällä myös sesonkikalassa. Jäämeren rannikolta myös monet suomalaistaustaiset matkustivat Amerikkaan. Esimerkiksi Reidar Särestöniemen vanhemmat tulivat täältä Kaukoseen ja yhteydet Vesisaaren sukulaisiin olivat myöhemminkin lukuisia.

Vuonna 1977 vihittiin Vesisaaren Kveenimuistomerkki. Tilaisuudessa olivat mukana Norjan kuningas Olavi, Ruotsin kuningas Kaarle Kustaa sekä presidentti Urho Kekkonen, joka piti avajaistilaisuudessa puheen. Siinä hän korosti kveenejä (tai suomalaistaustaisia siirtolaisia) juuri yhteistyön vertauskuvana kunnioittaen näiden ihmisten työtä ja toimintaa. 

Vesisaaressa sijaitsee kveenimuseona ns. Tuomaisen talo, alkuperäiseltä nimeltään Viinikan talo (1851) rakentajansa, Johan Petter Viinikan mukaan. Viinikka panttasi talon kauppias H.F. Esbensenille, jonka omistusaikana talossa asui paljon vuokralaisia. 

Kuva on Kveenimuseon sivulta: http://www.varangermuseum.no/fi/ (omani ovat vielä kamerassa)

Kveenit Karoline ja Karl Tuomainen ostivat tilan 1918. He saivat elantonsa monien muiden tavoin kalastuksesta ja pienviljelyksestä. Talon navetassa oli lehmiä, lampaita ja hevonen. Talotyyppinä se on ns. ”varangintalo” eli sekä asuinrakennus että navetta sijaitsevat saman katon alla. Tämä talotyyppi on luonteenomaista Vuoreijan alueelle ja on oiva osoitus sopeutumisesta paikalliseen ympäristöön ja ilmastoon. Kuka olisi lähtenyt navettaan lumimyrskyssä ja ankarassa tuulessa? Nyt sen saattoi tehdä sisällä eteiskäytävää pitkin, joka oli talossa keskellä pitemmän (pihan puoleisen) seinän suuntainen. 

Talossa on tehty muutoksia, kuten pääsisäänkäynti siirretty etelästä pohjoispuolelle ja aikaisemmasta käytävästä tehty keittiö. Myöhemmin sekä päärakennuksen että tallin viereinen osa on korotettu ja kulku eläinsuojiin talosta on suljettu. 

Kveenit tunnettiin alueella myös rakentamistaan saunoista. Tuomaisen talon sauna on ollut ensin savusauna ja se on myös aiemmin toiminut yhteissaunana tällä etupäässä kveenien asuttamalla Vesisaaren Ulkopään alueella. Uusi, navettaan tehty sauna on kuulemma edelleen käytössä, sillä siellä ”Tuomaisen saunan ystävät” saunovat joka toinen viikko. Talohan kuuluu museolle, sille sen viimeiset asukkaat, sisarukset Ida ja Alf Tuomainen lahjoittivat sen kaupungille.  Tuomaisten elämästä ja haastattelusta voi lukea tarkemmin Lassi Saressalon väitöskirjasta. Museoidun talon seinillä on kuvia aikaisemmista omistajista ja tapahtumista. 

Pihapiirissä sijaitsee myös leipomotupa, jonka uunia alueen muu väki käytti leipien paistamiseen. Maksu toimitettiin polttopuina, sillä niistä suhteellisen puuttomalla alueella oli pulaa. Myöhemmin leivintupa oli vuokrattuna leipomokäyttöön. 

Sekä Tuomaisen talo että sen lähellä sijaitseva Esbensenin kauppiaantalo kertovat tuon ajan elämästä ja ympäristöstä sekä erilaisista ihmiskohtaloista. Kaupankäynnin ja kalastuksen kehitys ja muutokset tulevat esille tässä kauppiaantalossa. Milloin talo muuttui kodiksi ja miten loppuvaiheissa se toimi vanhainkotina ja majatalona ovat osa kauppiaantalon menneisyyttä. Kun kaupunki osti talon, osa siihen kuuluneista rakennelmista kuten laivalaiturit, puutarha ja porolaidun olivat joko hävinneet tai palaneet. Päärakennus oli kuitenkin säilynyt ja se kunnostettiin museoksi. Pari sen huonetta on näyttelytilana ja yhdessä huoneessa on pieni museokauppa. Muuten huoneisiin on yritetty haalia kauppiasajalle tyypillisiä huonekaluja; osassa on onnistuttukin. 

Vuoreijassa oli myös Pomorimuseo, mutta siinä ei ollut valitettavasti aikaa käydä. Pomorikauppa on tyypillistä juuri tuolle alueella, sillä läheiset yhteydet Venäjälle  mahdollistivat molempia osapuolia, sekä venäläisiä että norjalaisia hyödyntävän pomorikaupan. Kauppaa käytiin eräänlaisella sekakielellä, ”maja-pa-tvaja”-kielellä, joka hyödynsi molempien ryhmien kieliä käyttäen yksinkertaista sanastoa.  Pomorikaupassa tavara vaihdettiin tavaraan, esimerkiksi puutavara jauhoihin. Pomorit olivat etupäässä Vienanmeren rannikon asukkaita, nimen mukaan he asuivat ”meren äärellä”. Vuoreijan Pomorimuseo on keskittynyt Norjan ja Venäjän välisiin kauppayhteyksiin aina pomorikaupan ajoista nykypäivään asti. 

Norjan ja Venäjän välisistä yhteyksistä kertoo myös Kirkkoniemen Rajaseutumuseo – johon en myöskään ehtinyt. Norjan ja Venäjän väliset yhteydet tulevat esille myös toisessa maailmansodassa, josta kertovissa teksteissä kiitetään Venäjän partisaanien ja sotaväen panosta alueen vapauttamisessa saksalaisista. Kirkkoniemessä (Festung Kirkenes) oli toisessa maailmansodassa saksalaisten joukkojen päätukikohta ja tästä syystä kaupunki oli liittoutuneiden pommitusten kohteena. Paikalliset pakenivat Pohjois-Norjassa miehittäjää mm. tuntureiden luoliin. Tästä on kerrottu esimerkiksi Vuoreijan linnoitusmuseossa ja useissa julkaisuissa.   

Steilneset Vuoreijassa - vaikuttava kohde

Lähdin Ruijaan, koska halusin vihdoin nähdä Vardøn eli suomeksi Vuoreijan Steilnesetin noitamuistomerkin. Kuningatar Sonja on vihkinyt sen vasta 2011 ja se kerää kävijöitä sekä läheltä että kaukaa. Muistomerkki on yksi norjalaisen matkailutien kohteista. Vaikuttavampaa kohdetta voi kyllä hakea; tosin se olisi ollut vielä mieleenpainuvampi syysmyrskyn ulvoessa ja aaltojen hakatessa rantaa kuin elokuun alun pimenevässä ja lämpimässä illassa.  

Steilnesetiin pystytetty muistomerkki kunnioittaa Norjan noitavainojen uhreja. Se on pystytetty Jäämerenrantaan paikkaan, jossa noituudesta tuomittuja poltettiin roviolla 1600-luvulla. Muistomerkki koostuu kahdesta osasta, joista toinen, sveitsiläisen arkkitehti Peter Zumthornin suunnittelema veneenmuotoinen rakennelma on tehty puusta, pressukankaasta ja vaijereista. Tämän toista sataa metriä pitkän ja hämärän rakennuksen seinillä ovat tiedot kaikista kuolemaantuomituista, heidän syytteistään ja kidutuksen avulla tunnustetuista rikoksista. Noituudesta syytetyt joutuivat vesikokeeseen eli heidän jäsenet sidottiin ja heidät heitettiin mereen. Mikäli syytetyt kelluivat, he olivat noitia, mutta syyttömät upposivat. Kelluvat ”Jumalan pyhä vesi” työnsi pois, joten noita ei voinut hukkua.  

Lähellä Vuoreijaa sijaitsee 125 metriä korkea Domen tunturi, jota kutsutaan noitatunturiksi. Oikeuden pöytäkirjojen mukaan juuri siellä noidiksi tuomitut pitivät noitasapattiaan ja muita rituaaleja, solmivat mm. paholaisen kanssa liiton. Eli mitä vain ihmiset pystyivät tunnustamaan kidutuksen jälkeen! Helvetin portti sijaitsee myös uskomusten mukaan Domenilla. 

Kaikkiaan 135 syytetystä kuolemaan tuomittiin 91, joista suurin osa oli naisia ja noin viidesosa oli saamelaisia, loput norjalaisia. Noituudesta tuomittujen määrä on suuri, sillä tällä alueella asui vain 3 000 asukasta. Heidän kohtaloista ja tuomioista voi lukea luonnontulen väristen hehkulamppujen ja 91 pienen, sellin ikkunaa muistuttavien aukkojen valaisemilta seiniltä. Ennen tuomiota syytetyt olivat vangittuina Vuoreijan linnoituksessa. 

Toisen, pienemmän ja mustanpuhuvan kuution muotoisen rakennuksen on suunnitellut ranskalainen taiteilija Louise Bourgoise. Sen lasiseinät ovat hieno kontrasti sisällä palavalle ikuiselle tulelle, joka heijastuu soikeista peileistä yhdessä ympäröivän maiseman ja katsojan kanssa. Kyseessä on kaksi erillistä installaatiota, joista Zumthornin mukaan hänen pitkä veneenmuotoinen rakennus kertoo elämästä ja tunteista, kun taas Bourgoisen työ polttamisesta ja aggressioista. Tuolista nouseva tuli vie ajatukset mm. sähkötuoliin ja nykypäivän pahuuteen. Tuoli on toisaalta tuttu meille kaikille. Palava tuli vielä heijastuu seitsemästä peilistä – luku seitsemän on tässä tarkoituksella valittu, sillä se symboloi monia asioita, kuten mm. sitä, että Jumala lepäsi seitsemäntenä päivänä. Muistomerkin ympäristö on myös luonnontilassa, sillä taiteilijoiden mukaan esimerkiksi nurmikkoa ei saa leikata.  

Kuningas Kristian IV, joka vieraili Vuoreijan linnoituksessa, oli Norjan noitavainojen alkuunpanijoita. Hänen nimikirjoitus on myös Vuoreijan linnoituksessa pidetyssä "tukissa" yhdessä myöhempien kuninkaallisten nimikirjoitusten kanssa. Hän varoitti myös pohjoiskalotin maaherroja saamelaisten ja suomalaisten noituudesta. Olihan jo Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiassa kerrottu, miten pohjoisessa, erityisesti Suomen Lapissa, harrastettiin noituutta. Noitavainot eivät koskettaneet vain Norjaa, sillä niin Ruotsissa ja muualla Euroopassa sekä Suomessa, erityisesti Ahvenanmaalla ja Länsi-Suomessa, riehuivat noitavainot.    

Suomessa ne alkoivat Ahvenanmaalta tuomari Nils Philanderin aikana. Tartossa opiskellut Philander toi sieltä eurooppalaisen opin mukaisen näkemyksen noituudesta. Tämän uuden näkemyksen mukaan noita liittoutui paholaisen kanssa ja yhteistyössä toimiessaan toteutti paholaisen tavoitteita. Tähän kuului mm. noitasapatin viettäminen paholaisen kanssa. 

Tämä muistomerkki kertoo vallasta ja yksilöistä, jotka joutuivat kohtaamaan kirkon, hallitsijoiden ja yhteisön mielivallan ja taikauskon, sillä niistä noitavainoissa oli kyse. Muistomerkin installaatioiden muotokieli tapahtumapaikalla, jolla on oma sanomansa, kertoo oivaltavasti juuri muistamisen kohteesta ja siitä, mitä syytetyt joutuivat kohtaamaan ja kokemaan. Jäämereltä puhaltaneet tuulet toivat käyntini aikana oman lisänsä muistomerkkiin pimenevässä elokuun illassa. Mieleenpainuva käyntikohde monella tavalla.

P.S. Jos joku katsoi ja muistaa vielä viime talvena televisiossa esitetyn trillerisarja Monsterin, niin se on kuvattu Vuoreijassa. Monster sijoittui kuvitteelliseen pohjoisnorjalaiseen kylään, jossa luonto on kaunis, mutta ankara. Sarja oli aika tavalla eksotisoitu ja otettu huomioon mm. alueen uskonnollinen historia. Mutta ne maisemat olivat upeita!

Tästä olen kirjoittanut myös kolumnin Kittilä-lehteen 15.8.2018.
PS. tästä on myös Ruotsin Sisuradiossa pieni ohjelma (suomeksi) https://sverigesradio.se/sida/artikel.aspx?programid=185&artikel=7016409

Ruijan rantoja kiertämässä

Olen ollut töissä Hammerfestissä, käynyt Hurtigrutalla Håningsvågissa ja sieltä Nordkapissa, vienyt porukan unkarilaisia ja suomalaisia etnologeja Vesisaareen, pilkkinyt juhannuksena Finnamarksviddalla ja nähnyt Stillan sekä ihaillut Altan kalliomaalauksia, mutta kveenien jalanjäljet maastossa ovat jääneet minulle oudoiksi. Toki olen lukenut kveeneistä kirjoitettuja väitöskirjoja (kuten Marjut Anttosen ja Lasse Saressalon) sekä muuta kirjallisuutta, mutta paikat joissa kveenit – tai suomalaislähtöiset norjalaiset – ovat asuneet ja tehneet työtä, ovat jääneet minulle suhteellisen tuntemattomiksi. Taisin muuten opiskeluaikana tehdä vielä hieman kirjoitustöitä kveeniprojektissakin. Nyt elokuun alussa kiersin muutaman päivän tornionlaaksolaisryhmän mukana eräällä tavalla kveenien jalanjäljissä. Näin toki paljon muutakin, joista myöhemmin. Kveenit eivät suinkaan olleet syypää matkalle lähtöön, vaan Steilnesetin muistomerkki, josta kirjoitan myöhemmin, sillä niin vaikuttava se oli.  

Hotin talo, oikealla Kveenilippu.

Skibottenissa eli Yykeänperässä kävimme tutustumassa kveenien rakentamaan taloon, Hotin taloon. Sen huoneet olivat pieniä, alhaalla keittiö ja kaksi huonetta, ylhäällä huoneita oli enemmän, mutta vain muutaman neliön kokoisia nukkumahuoneita. En enää muista, kuinka suuri perhe tässä(kin) talossa oli aikoinaan asunut. Se kuuluu nyt paikalliselle kveeniyhdistyksellle ja siellä voidaan pitää erilaisia tilaisuuksia. 

Yöksi menimme täältä Otereen eli Saukkoseen, jossa yövyimme hotellissa. Paikannimet täällä Ruijassa – tässä käsitän Ruijaksi (vielä) nykyisen Finnmarkin läänin ja Tromssan läänin itäisen osan – ovat usein kolmella kielellä: norjaksi, saameksi ja kveeniksi/suomeksi kylässä puhuttujen kielten perusteella. 

Saukkosessa yöpymisen jälkeen matkasimme lounaaksi mielenkiintoiseen paikkaan Jyykeänmuotkassa. Se oli yhdistelmä viikinkejä ja kveenejä sekä alueen historiaa kiehtovasti sekoitettuna fablabin twistillä. Paikasta tai ainakin sen läheisyydestä on tehty arkeologisia löytöjä, jotka tai niiden replikat olivat päätalossa vitriinissä. Itse mökit ja ruokailutila ovat saaneet inspiraation muinaisista viikinkiasumuksista; hirret ovat tuotu Siperiasta (!). Tilalla on myös lampaita ja vuonohevosia; ratsastusleirejä järjestetään kesäisin. Tilan nimi on Solvik ja taidehistorioitsija-isännän nimi oli Håkon Karlsen. Paikallisia aineksia sisältäneen lounaan jälkeen matka jatkui Lyngenin eli Jyykeän mahtavissa maisemissa. Lyngenin Alppeja saattoi ihailla mm. vuonon ylittävällä laivamatkalla, joka kesti 40 minuuttia. 

Solvikin isäntä kertoo tilasta ja tapahtumista. Oikealla oppaana ollut Hannele Kenttä Haaparannalta.

Alattioon eli Altaan ajettiin sitten vesisateessa, joka yltyi taas ollessamme ihailemassa Hjemmeluftin kalliomaalauksia sekä museota, jossa jotkut ehtivät käydä. Sade jatkui seuraavana päivänä ylittäessämme Sennalandin Skaidin kautta kohti Vesisaarta. Skaidista eteenpäin erityisesti oli suuria alueita hallamittarin (nähtävästi hallamittarin eikä tunturimittarimadon) syömiä lehtipuita. Koskahan ne mahtavat tehdä taas lehtiä? 

 

Hjemmeluftin kuvakenttiä sateessa.

Ja sitten alkoi Varanginvuono, jota ensin ajettiin vasemmalta puolelta Vesisaareen ja yöpymispaikkaamme Vuoreijaan.  Seuraavana päivänä sama vuono kierrettiin toiseltakin puolelta Kirkkoniemeen, joka sijaitsi aivan Vesisaaren kohdalla. Miten kaunista seutua se oli! Puusto ei häiritse katsojaa ja avaruutta riitti silmänkantamattomiin. Ajaessamme laskuveden paljastama ranta, hierua näkyi selkeästi ja teki mieli päästä sinne etsimään jotakin. 

Uuniemen kirkon muistan edelliseltä Vesisaaren matkalta. Paikat kuten Annijoki, Lemmijoki ja Pyssyjoki – söimme lounasleivät sateessa Pyssyjoen kveeni-instituutin pihalla – jäivät vielä suhteellisen tuntemattomiksi. Toiseksi viimeisenä päivänä söimme lounasta Pykeijassa eli Pikku-Suomessa, joka on tuttu monille kävijöille, mutta tunnettu myös monista tempauksistaan. Lounaspaikan isäntä, Trond kertoi meille paikasta ja sen lumosta. Hänet Pykeijaan oli tuonut rakkaus ja hän oli myös opetellut suomen, sillä ilman sitä tässä kylässä ei kuulemma voinut oikein elää. Pykeijan sydämen hänen mukaansa muodostivat suomen kieli ja sauna. Pykeijan valitsevat tietävät mihin ovat tulleet ja mitä siellä on – tai mitä puuuttuu. Tämän hän jokseenkin näin puki sanoiksi:  ”Meidän ei ole pakko asua täällä, mutta täällä me olemme kuin herran kukkarossa. Meilä on kaikki mitä me tarvitsemme. Tämä on viimeinen pysäkki ennen paratiisia.” Kaunista siellä olikin, ainakin aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä. Syysmyrskyn ulvoessa nurkissa tunnelma on toinen, mutta sekin kuuluu elämään.  

Pykeijaa.

Viimeinen yö vietettiin Kirkkoniemessä, rannalla olevassa hotellissa, jonka terassi oli rakennettu meren ylle. Valitettavasti ilma oli sellainen, että ulkoterassilla ei tarjennut istua nauttimassa maisemasta. Kirkkoniemeen tulimme sen verran myöhään, että paikalliset museot olivat kiinni. Torilla oli onneksi Ellisif Wesselin (1866-1949) Vuoreijan kuvien näyttely rajamaan arjesta, ”Liv og virke i grenselandet”.  Hieno reissu, joissakin paikoissa olisin halunnut viipyä paljon kauemmin.

Kirkkoniemessä näkyi venäläisen vaikutus, joka juontuu pomori-kaupasta - Vuoreijassa oli pomorimuseo -  sekä toisesta maailmansodasta, jolloin Saksa miehitti Norjan ja venäläiset partisaanit sitten lopuksi vapauttivat alueen. Joitakin kaksikielisiä kadunnimiä esitellään mieluusti ja muutenkin sitä käytetään matkailussa hyväksi. 

Sotaäitimuistomerkki, jossa poika oli saanut kukkakimpun. Muistuttaa venäläistä tapaa tuoda hääkukat patsaalle.