Viiniä ja muita maaseudun tuotteita

Turussa kadut on paikoitellen ehditty siivota ja viime päivinä on satanut räntää. Frankeissa tai tarkemmin Würzburgissa oli viime viikolla jo kevät pitkällä, kun kävin siellä paikallisen yliopiston etnologian laitoksen järjestämässä monipuolista maaseutua ja sen elämää ja elinkeinoja käsittelevässä kongressissa. Monet maaseudun prosesseista ja ongelmista ovat aivan samanlaisia kuin meillä Suomessa, erona tosin on paljon eteläisempi sijainti ja koko. Iltaesitelmäni käsitteli suomalaisen maaseudun moninaisuutta ja minua pyydettiin puhumaan erityisesti myös pedoista ja poronhoidosta. Aika lailla samoja asioita olin käsitellyt kuin aamutelevisiossa tällä viikolla puhunut tutkimusprofessori Hilkka Vihinen Luonnonvarakeskuksesta. 

Laatikkoviljelyä, toisessa kohtaa oli myös säkkiviljelyä. 

Oppilaitoksen tuotteita.

Kongressiin sisältyi myös retki; menimme laivalla Veitshöchheimiin, jossa tutustuimme Baijerin maaseutuoppilaitoksen viininviljelyn ja puutarhanhoidon osastoon. Aika moni kävijöistä haaveili tuon jälkeen ammatinvaihdosta. Opastuksen jälkeen nautimme oppilaitoksen antimista, siis viinistä, ja sitten olikin ohjelmassa panelikeskustelu ilmastonmuutoksesta. Takaisin kaupungissa olimme noin klo 20, jonka jälkeen vielä ruokailu ja dgv-komission “Kulturanalyse des Ländlichen” kokous ja ruokailu. Saksalaista tehokkuutta, sillä kongressi alkoi klo 9.00.

Magnoliat ja kirsikkapuut olivat kukassa, samoin narsissit, hyasintit ja tulppaanit kukkivat. Muutamasta aurinkoisesta päivästä ihmiset ottivat kaiken irti, sillä Mainin rannat olivat heti täynnä väkeä, kun vain aurinko näyttäytyi. Sillalle ei meinannut mahtua, sillä sen täyttivät roseeta tai muuta juomaa nautiskelevat lauantaikävelijät.  Parsaa ei vielä saanut ravintoloista, mutta onneksi torilta ja kaupoista.  Kiitos Elisabethille näistä ja kongressin järjestelyistä erityisesti Michaela Fenskelle ja Arnika Peselmannille! 

Tuotteina mm. viini ja autot.

Transsilvanian museoissa

Ehdin käydä myös muutamassa kaupungin museoista. Museoita oli runsaasti, mutta valinta kohdistui luonnollisesti Transsilvanian etnografiseen museoon, joka on romaniaksi Muzeul Etnografic al Transilvaniei ja unkariksi Erdélyi néprajzi múzeum sekä sen etnografiseen ulkomuseoon, joka sijaitsee hieman kaupungin laidalla paikassa, josta on hienot näköalat. Ulkomuseo on osa tätä etnografista museota ja sillä on oma nimi, Romulus Vula Park. Näiden lisäksi kävelin läpi myös paikallisen taidemuseon, josta toki löytyivät samojen taidesuuntien edustajat kuin monista muistakin taidemuseosta. 

Etnografinen museo sijaitsee ns. Redutan palatsissa, aivan kaupungin keskustassa. Samassa talossa on myös matkailuneuvonta. Näyttely sijoittuu kahteen kerrokseen;   aluksi esitellään hieman esihistoriaa ja sen jälkeen eri elinkeinoja, kuten maataloutta, kalastusta, paimentamista ja viininviljelyä sekä erilaisia käsitöitä. Näyttely keskittyi maaseudun arkeen. Lisäksi oli näytteillä eri etnisten ryhmien huoneita, jotka keskittyivät tekstiileihin. 

Näiden lisäksi oli hieno erillisnäyttely näkövammaisille ja pikkukoululaisille, kuten minulle kerrottiin. Se oli varustettu pistekirjoituksella ja esineitä sai kosketella ja haistella. Yläkerrassa oli vielä Transilvanian eri seutujen kansallispukuja esittelevä näyttely, johon kuului myös eri aikoja ja eri etnisiä ryhmiä esitteleviä kansallispukuun kuuluvia esineitä. Niistä uudemmissa näkyi selkeästi kansallisuuteen ja etnisyyteen viittaavat seikat, kuten värit ja liput. Kansallispuvut eivät pönöttäneet vitriineissä, vaan melkein täyttivät huoneen esitellessään itseään. 

Sivustalla oli vielä erikoisnäyttely Transsilvanian (tai koko Romanian) uskonnollisesta kentästä, joka varmaan avautui hyvin paikallisille katsojille. Vaikka esimerkiksi elinkeinoja koskeva näyttely antoi hieman vanhanaikaisen kuvan museosta, oli palatsin tiloja yritetty hyödyntää hyvin, sillä osa tiloista oli kapeita käytäviä ja yhtä isoa salia käytettiin näköjään myös erilaisiin puhe- ja musiikkitilaisuuksiin. Sekä näkövammaisille tarkoitettua näyttelyä että yläkerran kansallispukuja minulle tuli esittelemään museossa työssä oleva tutkija, joka oli sunnuntaina sattumoisin käymässä siellä. Tällä tavalla näyttely, sen eri kylät ja kansallisuudet avautuivat minulle aivan eri tavalla, kuin jos olisin vain itsekseni tutkinut näyttelyä saamani esitteen avulla. 

Lähtöä edeltävänä päivänä kävin vielä ulkomuseossa, jossa oli auki vain lipunmyyntikoju ja siinä oleva pieni museokauppa. Tämä Romulus Vula on kuulemma ensimmäinen romanialainen ulkomuseo. Koska kaikki sen lukuisista kohteista – esitteen mukaan 13 maatilaa, joissa 90 rakennusta ja kolme kirkkoa – olivat kiinni, alueen kävelyyn ei mennyt liikaa aikaa. Rakennukset oli jaettu eri alueiden mukaan, mutta ulkopuolelta sai vähän heikon kuvan kansallisuuksien ja ammattien välisistä eroista tai yhtäläisyyksistä tai yleensä kuvauksista. Paljon oli erilaisia myllyjä, ulkorakennuksia ja esimerkiksi keramiikkapajoja. Museolla on myös työnäytöksiä ja koululaisille työpajoja. 

Yhden tilan pihalla näkyi työntekijä haravoivan pihaa ja vei sisätiloihin muutaman lampaan. Portteja oli täälläkin; mm. yhden hautausmaan portti vei kirkolle. Moni rakennuksista – ainakin ulkoapäin – näytti kaipaavan korjauksia. Kirkot olikin korjattu Norjan ja Islannin rahoituksella.  

Sisäkuva Petrindun kirkosta, wikipedia commons.

Torockó, transsilvanialainen kylä

Ollessani nyt työmatkalla Transsilvaniassa sain mahdollisuuden käydä yhdeksi   kauneimmista transilvanialaiskylistä luonnehditussa Torockóssa, romanialaiselta nimeltää Rimetea.  Kylä sijaitsee reilun tunnin päässä Kolosvárista ja siellä on majoitusta, viinitupia ja ravintoloita. Nyt maaliskuun alussa kylä näytti hiljaiselta ja auki oli vain yksi matkamuistomyymälä. Kylämuseokin oli kiinni. 

Torockóa markkinoidaan kylänä, jossa voi kokea auringonnousun kahdesti. Kylä sijaitsee Szekelykőn 1171 metriä korkean vuorenhuipun takana. Varhain aamulla aurinko nousee vuorenhuipun vasemmalta puolelta, piiloutuu sen jälkeen vuoren taakse ja taas hetken päästä tulee näkyville. Eteläkarpaatit ovat myös hyvää kiipeily- ja vaellusmaastoa. 

Kylä on vanha, josta todisteena on roomalaisasutuksen merkkejä ja kirjalliset maininnat 1200-luvulta. Satojen vuosien ajan se on ollut kuuluisa kaivoksestaan ja sepistä. Monista eri kansallisuuksista tulleiden, etupäässä unkarilaisten ja itävaltalaisten, perintö näkyy – kuulemma – vielä talojen arkkitehtuurissa ja ehkä siinä kiinni olleessa kylämuseossa. Vauraus on peräisin mm. rautakaivoksista ja kaupankäynnistä. Vaurautta on sitten sijoitettu mm. kansallispukuihin ja niiden koruihin.  

Kylän tuhosi tulipalo 1870 ja sen jälkeinen rakennuskanta on tehnyt kylästä kuuluisan kauneudestaan. Valkoisiksi rapatut talot vihreine ikkunaluukkuineen sijaitsevat puisten porttien takana. Joidenkin talojen kaduille päin olevissa päädyissä on myös rappauskoristeluja. Unitaarinen kirkko sijaitsee keskellä rakennuksia, toinen kirkko myös oli keskustassa. Kylän keskustorilla sijaitsee vedenottopaikka, joka laajenee kahdeksi altaaksi, joista ylemmässä pestään vaatteita ja alemmassa mattoja. Vesi oli kylmää, mutta mattoja pestiin myös käydessämme kylässä. Kylä on saanut 1999 Europa Nostran palkinnon kylän arkkitehtuurin huomioinnista restauroinnin yhteydessä. 

Tässä talossa on asunut unkarilaisen ystäväni Angelan isänpuoleista (Botár) sukua!

Kylässä oli upeita portteja, tosin ne olivat suhteellisen uusia: 

Kevään alun perinne Romaniassa

Melkein heti tullessani Kolosváriin sain Anjalta lahjaksi mártisorin, pienen puisen perhosen, joka piti sitoa siinä kiinni olevalla punaisella ja valkoisella langalla takin kaulukseen. Nämä pienet korut – kukkaset ovat yleisiä, mutta näin myynnissä mm. Game of Throne -motiiveja – juhlistavat kevään tuloa Romaniaan ja myös Moldaviaan. Näitä mártisoreja myydään maaliskuun alusta lähtien. Nimensä se on saanut maaliskuusta, joten tämä mártisor tarkoittaakin pikku maaliskuuta.  Korun sanotaan maagisella voimallaan suojelevan sairauksilta ja huonolta onnelta. Korun antaminen on vanha tapa ja sen uskotaan tuovan kantajalleen terveyttä ja voimaa koko tulevan vuoden ajan.  

Koruun sidottu puna-valkoinen nauha symboloi elämän syntyä ja elämään liittyvää dualismia: valo/pimeys, päivä/yö, lämmin/kylmä, kesä/talvi ja elämä/kuolema – aivan kuten Yin ja Yang. Koruun liittyy paljon vanhoja selityksiä esimerkiksi sen alkuperästä. Erään tällaisen mukaan se on peräisin Rooman tasavallan ajoilta, jolloin Uutta Vuotta juhlittiin keväällä, toisen mukaan sen alkuperä liittyy romanialaisen mytologian yhteen tärkeään henkilöön, Baba Dochiaan, joka  kehrää vuoden langan keväällä vuoden alkaessa. Nauhassa olevan valkoisen värin sanotaan tarkoittavan rauhaa ja punaisen värin tarkoittavan sodissa uhrattua verta. Ainakin täältä löytyy lisätietoa.

Yhden uskomuksen mukaan mártisoria pidetään 12 päivää – tai sitten maaliskuun loppuun asti – jonka jälkeen se pitäisi sitoa nuoreen puuhun. Mikäli puu kasvaa hyvin, niin myös korun siihen sitoneelle henkilölle käy sinä vuonna hyvin. Tavallisempi tähän liitetty uskomus on se, että sitoessaan korun puuhun voi esittää toiveen, joka voi sitten vuoden aikana toteutua. 

Mártisoreja oli myynnissä nyt maaliskuun alkupuolella ja esimerkiksi Kolosvárin – siis romaniaksi Cluj Napocan – keskustorilla pidetyillä kevätmarkkinoilla myytiin käsintehtyjä tuotteita, kuten näitä mártisoreja, käsitöitä, koruja ja leipomuksia. 

Unkarin vuoden 1848 vallankumouksen ja vapaustaistelun muistopäivän viettoa Kolosvárissa

Kun muualla Euroopassa ja maailmalla nuoret osoittivat mieltä ja marssivat ilmastonmuutoksen torjumiseksi, niin täällä Kolosvárissa myös marssittiin, mutta aiheena oli Unkarin kansallispäivä. Toki täälläkin saattoi olla ilmastomielenosoituksia, mutta tämä Kolosvárin kuplani sisältö on suomalais-unkarilaista. Tämä 15.3. on vuoden 1848 vallankumouksen ja vapaustaistelun muistopäivä. Päivää on saanut jälleen viettää Transilvaniassa, jossa on suuri unkarilaisvähemmistö. Toki unkaria kuulee muutenkin katukuvassa ja unkarinkielisiä tekstejäkin on rakennusten ja liikkeiden seinissä. Ja onhan täällä mm. unkarilainen teatteri ja unkarilainen kahvila sekä joissakin ravintoloissa ruokalista on myös unkariksi. Asumani hotellin viereisessä rakennuksessa sijaitsee Unkarin kunniakonsuli, jossa liputettiin Unkarin – ja myös EU:n – lipulla. Itse asiassa Unkarin lippu liehuu siellä muinakin päivinä.

Täältä muualtakin löytyy lisätietoa päivän historiasta ja eri aikoina vietetystä juhlapäivästä Unkarissa. Tämä 15.3. liittyy olennaisesti Unkarin ja unkarilaisten kansallisrunoilija Sándor Petőfiin. Kolosvárissa juhlintaan kuului mm. klo 11 alkanut kulkue, johon kuului messu yhdessä lukuisista keskusaukion lähellä olevista kirkoista. Lisäksi myöhemmin iltapäivällä nuoriso esiintyi Matthias Corvinuksen (Unkarin kuningas 1458-1490) syntymätalon edessä. Erilaisten puhe-, musiikki- ja lauluesitysten lisäksi siinä lausuttiin Sándor Petőfin runo Olen unkarilainen, joka kertoo silloisesta Unkarin hienosta menneisyydestä ja siitä, miten sitä tuolloin sorrettiin.   

Sentrooppa-Santran blogista olen lainannut hieman tietoa päivän vietosta ja kansallisrunoilija Sandor Petőfistä, joka vielä yli 150 vuotta kuolemansa jälkeen on aiheuttanut monenlaista draamaa Unkarissa – vastapuolella on tiedemaailma ja toisella puolella ”salaliittoteoreetikot”. 1948-49 uudistuksia ajaneet unkarilaiset julistivat maan itsenäiseksi Habsburgeista. Runoilija Sandor Petőfi oli tämän itsenäisyystaistelun alullepanijoita ja keskeisiä hahmoja. Hänen runoaan Nemzeti dal ‘Kansallislaulu’ pidetään vallankumouksen lähtölaukauksena, ja hän oli mukana laatimassa kuuluisaa 12 kohdan vaatimusluetteloa, jonka kapinalliset esittivät Wienin hoville. Tapahtumien edetessä Petőfi kuitenkin syrjäytyi johtotehtävistä. 

Petőfi taisteli silloin Unkarille kuuluneessa Transilvaniassa Unkarin kapinallisarmeijassa. Itävallan ja Venäjän keisarilliset armeijat kukistivat unkarilaiset Sighisoaran taistelussa, jossa myös Petőfi nähtiin elossa viimeisen kerran 31.7.1849. Hänen ruumista ei kuitenkaan ole löydetty ja tämä sitten on myös avannut mahdollisuuksia kaikenlaisille tarinoille hänen kohtalostaan. 

Isoäiti lupasi kuvata tämän ylpeän neljävuotiaan.

Kulkueessa liehuivat sekä Unkarin että Romanian liput ja ihmisillä oli käsissään Unkarin pienoislippuja. Lisäksi melkein kaikilla oli rinnassa Unkarin värein tehty ruusuke. Myös muutamia kansallispukuja näkyi kulkueessa.

Itse asiassa täällä Kolosvárissa ja muuallakin näkyy todella paljon Romanian lippuja. Kiinnitin siihen huomiota jo aikaisemmin ollessani täällä symposiumissa. Transilvanian unkarilainen ystäväni sanoi hymyillen tähän ääneen ihmettelyyni, että olisihan se, että jos kuulee kadulla unkaria ja jos ei näkisi Romanian lippuja, niin sitähän luulisi olevan Unkarissa. Enää sentään ei puistonpenkkejä ole maalattu Romanian väreihin, kuten on ollut reilut 10 vuotta sitten.  

Unkarin kunniakonsulin toimisto.

Itävallan rannikko - Volkskundemuseum Wien ja sen näyttelyt

Museo sijaitsee yliopiston lähellä Schönborningin barokkipalatsissa, jossa on upea puutarha. Tammikuun alussa puutarhaa ei voinut valitettavasti oikein ihailla.  Tarkoituksemme oli suhteellisen pikaisesti käydä museossa ja tutustuimme vain osaan alakerran näyttelyjä. Heti tuloaulan eteis- ja käytävätilassa on ns. vitriininäyttely, joka esittelee erilaisia onnentuojia museon kokoelmista. Niistä suuri osa oli erilaisia onnea tuovia sikoja. Esitteessä pyrittiin kertomaan, miksi siasta oli tullut onneatuovasymboli. Sialla on ollut tärkeä merkitys toimeentulossa, sillä jo keskiajalla sikojen omistaminen on tarkoittanut vaurautta. Pienten possujen lisäksi näyttelyssä oli mm. useita säästöpossuja.  

Alakerran näyttelyhuoneissa oli mm. erilaisia maatalojen pienoismalleja sekä esineistöä, joka liittyi ruoka- ja maatalouteen. Yhteen huoneista oli katettu ruokapöytä, joissakin esiteltiin säilytyshuonekaluja ja kansanomaista maalaustaidetta.

Ihmettelimme edellispäivänä museon netissä olevasta esittelystä, että mikä ihme on näyttely, jonka nimi on Itävallan rannikko? Kyseessähän on sisämaa, joten mitä tämä tarkoittaa? Museossa selvisi, että kyseessä on museon uusi näyttely sen vastakerätyistä kokoelmista, jotka keskittyivät 2015 pakolaisaaltoon. Näyttely käsittelee Euroopan ulko- ja sisärajoja ja sitä mitä ja miten pakolaisuus näkyi ja merkitsi tavalla jota ei välttämättä aina ole totuttu näkemään.  Näyttelyssä kysyttiin mm. miten pakolaisten maailmattomuutta (Weltlosigkeit) voi kerätä museokokoelmiin? Se näkyi näyttelyssä mm. kuvina pelastusliivikasoista. Näyttely on puhutteleva ja se teki varastonäyttelymäisestä museosta mielenkiintoisemman ja ajankohtaisen. Muuten näyttelyn läpikävelemisessä ei mene kauaa aikaa.

Kuva näyttelystä: Die Küsten Österreichs © Julia Gaisbacher (Foto) / Christoph Höbart, dform (Bildbearbeitung)

Kesällä käydessäni museossa oli auki mukava ravintola, joka laajeni myös puutarhaan. Museokaupassa oli etupäässä museon ja Itävallan kansatieteen laitosten sekä joidenkin saksalaisten sarjojen julkaisemaa kirjallisuutta. Tämän jälkeen osa meistä kävi katsomassa Willendorfin Venusta ja osa vietti pitemmän aikaa Leopold-museossa, jossa oli Egon Schielen juhlanäyttely (100 vuotta hänen kuolemasta) sekä Gustav Klimtiä museon kokoelmista. 

Vanhustenhoitoa Untshossa - muistikuvia matkalta

Roza ja Marusia (keskimmäisen nimeä en tiedä) Untshon museon pihalla.

Olisin lukenut Lapparista, siis Lapin Kansasta Petteri Holman kolumnin Tällaista oli ikäihmisten hoiva 20 vuotta sitten, mutta koska se on maksumuurin takana enkä tilaa ko. lehteä, niin en tiedä mitä hän siinä kirjoitti. Ainakin ne kolumnit, joita olen Holmalta lukenut,  ovat hyviä.  Tämä kolumni alkoi samalla tavalla kuin ne viime päivien lukuisat vanhusten ja kehitysvammaisten (surkeasta)  hoidosta ja hoivasta hoitolaitoksissa kertovat kirjoitukset:  “Ikäihmishoivan tila on kestämätön. Hoitajat ovat väsyneitä, jos heitä ylipäätään on. Lääkkeet jäävät antamatta tai jos niitä annetaankin, väärille ihmisille vääriä määriä väärään aikaan.” Nyt on täysi syy olla kiitollinen siitä todella tapahtumahetkellä maailmanlopulta tuntuneesta asiasta, että molemmat vanhemmat kuolivat melkein suorilta jaloilta ja isä oli ennen kuolemaansa sairaalassa vain viikon (vieläkin muista kiitollisena Lapin keskussairaalan loistavan henkilökunnan). 

Haluankin nyt muistella Marinmaata ja Untshoa sekä ensimmäistä käyntiä jossakin kylän talossa kesällä 2002. Tai eihän se ollut mikä tahansa talo, vaan tiedän talon ja sen silloiset asukkaat. Olin ensimmäistä kenttätyöpäivää Untshossa ja kuljeskelin kylän teillä ja kujilla, kaduiksi niitä on hieman turha nimittää. Tapasin erään sinisen talon portin ulkopuolella keskustelemassa kaksi vanhempaa naista, jotka tiesivät mihin ryhmään kuulun. Hetken keskusteltuamme he pyysivät minua sisälle teelle - aivan kuten silloinen kolhoosinjohtaja oli kolhoosiradiossa kyläläisiä kehoittanut. 

Ilman Rozaa ja Marusiaa ei mikään juhla Unthossa tapahtu!

Talossa oli monta huonetta, mutta eteisestä kulku johti isohkoon pirttiin, jossa katseenvangitsijana oli iso valkoinen muuri. Muurin sivustalla oli sänky, jossa selällään makasi vanhus. Ensivilkaisulla luulin ensin kauhuissani, että vanhus oli kuollut, mutta ei. Hän nukkui tai oli muissa maailmoissa ja emäntä suhtautui häneen aivan luotevasti. Paikka oli lämmin siinä uunin vieressä. Istuimme pirtissä ja talon emäntä kattoi teepöydän, nautimme teet ja muita pöydänantimia ja keskustelimme kylän elämästä.  

Pöytäkeskustelussa kuulin, että talossa asui vakinaisesti emäntä, vanhaemäntä (hän joka oli sängyssä) ja noin 40-vuotias poika. Oli luonnollista, että vanhukset hoidettiin kotona, sillä ei ollut muuta tapaa. Lähin sairaala oli Morkissa ja sitten Joshark-Olassa. Vanhuus sinällään ei ollut sairaus. Ensi kesänä kenttätöissä kuulen, hoidetaanko vanhukset vielä tähän tapaan kotona vai onko sekin muuttunut. 

Untshon kylän koululaisia Kulttuuritalolla esiintymässä.