Torockó, transsilvanialainen kylä

Ollessani nyt työmatkalla Transsilvaniassa sain mahdollisuuden käydä yhdeksi   kauneimmista transilvanialaiskylistä luonnehditussa Torockóssa, romanialaiselta nimeltää Rimetea.  Kylä sijaitsee reilun tunnin päässä Kolosvárista ja siellä on majoitusta, viinitupia ja ravintoloita. Nyt maaliskuun alussa kylä näytti hiljaiselta ja auki oli vain yksi matkamuistomyymälä. Kylämuseokin oli kiinni. 

Torockóa markkinoidaan kylänä, jossa voi kokea auringonnousun kahdesti. Kylä sijaitsee Szekelykőn 1171 metriä korkean vuorenhuipun takana. Varhain aamulla aurinko nousee vuorenhuipun vasemmalta puolelta, piiloutuu sen jälkeen vuoren taakse ja taas hetken päästä tulee näkyville. Eteläkarpaatit ovat myös hyvää kiipeily- ja vaellusmaastoa. 

Kylä on vanha, josta todisteena on roomalaisasutuksen merkkejä ja kirjalliset maininnat 1200-luvulta. Satojen vuosien ajan se on ollut kuuluisa kaivoksestaan ja sepistä. Monista eri kansallisuuksista tulleiden, etupäässä unkarilaisten ja itävaltalaisten, perintö näkyy – kuulemma – vielä talojen arkkitehtuurissa ja ehkä siinä kiinni olleessa kylämuseossa. Vauraus on peräisin mm. rautakaivoksista ja kaupankäynnistä. Vaurautta on sitten sijoitettu mm. kansallispukuihin ja niiden koruihin.  

Kylän tuhosi tulipalo 1870 ja sen jälkeinen rakennuskanta on tehnyt kylästä kuuluisan kauneudestaan. Valkoisiksi rapatut talot vihreine ikkunaluukkuineen sijaitsevat puisten porttien takana. Joidenkin talojen kaduille päin olevissa päädyissä on myös rappauskoristeluja. Unitaarinen kirkko sijaitsee keskellä rakennuksia, toinen kirkko myös oli keskustassa. Kylän keskustorilla sijaitsee vedenottopaikka, joka laajenee kahdeksi altaaksi, joista ylemmässä pestään vaatteita ja alemmassa mattoja. Vesi oli kylmää, mutta mattoja pestiin myös käydessämme kylässä. Kylä on saanut 1999 Europa Nostran palkinnon kylän arkkitehtuurin huomioinnista restauroinnin yhteydessä. 

Tässä talossa on asunut unkarilaisen ystäväni Angelan isänpuoleista (Botár) sukua!

Kylässä oli upeita portteja, tosin ne olivat suhteellisen uusia: 

Kevään alun perinne Romaniassa

Melkein heti tullessani Kolosváriin sain Anjalta lahjaksi mártisorin, pienen puisen perhosen, joka piti sitoa siinä kiinni olevalla punaisella ja valkoisella langalla takin kaulukseen. Nämä pienet korut – kukkaset ovat yleisiä, mutta näin myynnissä mm. Game of Throne -motiiveja – juhlistavat kevään tuloa Romaniaan ja myös Moldaviaan. Näitä mártisoreja myydään maaliskuun alusta lähtien. Nimensä se on saanut maaliskuusta, joten tämä mártisor tarkoittaakin pikku maaliskuuta.  Korun sanotaan maagisella voimallaan suojelevan sairauksilta ja huonolta onnelta. Korun antaminen on vanha tapa ja sen uskotaan tuovan kantajalleen terveyttä ja voimaa koko tulevan vuoden ajan.  

Koruun sidottu puna-valkoinen nauha symboloi elämän syntyä ja elämään liittyvää dualismia: valo/pimeys, päivä/yö, lämmin/kylmä, kesä/talvi ja elämä/kuolema – aivan kuten Yin ja Yang. Koruun liittyy paljon vanhoja selityksiä esimerkiksi sen alkuperästä. Erään tällaisen mukaan se on peräisin Rooman tasavallan ajoilta, jolloin Uutta Vuotta juhlittiin keväällä, toisen mukaan sen alkuperä liittyy romanialaisen mytologian yhteen tärkeään henkilöön, Baba Dochiaan, joka  kehrää vuoden langan keväällä vuoden alkaessa. Nauhassa olevan valkoisen värin sanotaan tarkoittavan rauhaa ja punaisen värin tarkoittavan sodissa uhrattua verta. Ainakin täältä löytyy lisätietoa.

Yhden uskomuksen mukaan mártisoria pidetään 12 päivää – tai sitten maaliskuun loppuun asti – jonka jälkeen se pitäisi sitoa nuoreen puuhun. Mikäli puu kasvaa hyvin, niin myös korun siihen sitoneelle henkilölle käy sinä vuonna hyvin. Tavallisempi tähän liitetty uskomus on se, että sitoessaan korun puuhun voi esittää toiveen, joka voi sitten vuoden aikana toteutua. 

Mártisoreja oli myynnissä nyt maaliskuun alkupuolella ja esimerkiksi Kolosvárin – siis romaniaksi Cluj Napocan – keskustorilla pidetyillä kevätmarkkinoilla myytiin käsintehtyjä tuotteita, kuten näitä mártisoreja, käsitöitä, koruja ja leipomuksia. 

Unkarin vuoden 1848 vallankumouksen ja vapaustaistelun muistopäivän viettoa Kolosvárissa

Kun muualla Euroopassa ja maailmalla nuoret osoittivat mieltä ja marssivat ilmastonmuutoksen torjumiseksi, niin täällä Kolosvárissa myös marssittiin, mutta aiheena oli Unkarin kansallispäivä. Toki täälläkin saattoi olla ilmastomielenosoituksia, mutta tämä Kolosvárin kuplani sisältö on suomalais-unkarilaista. Tämä 15.3. on vuoden 1848 vallankumouksen ja vapaustaistelun muistopäivä. Päivää on saanut jälleen viettää Transilvaniassa, jossa on suuri unkarilaisvähemmistö. Toki unkaria kuulee muutenkin katukuvassa ja unkarinkielisiä tekstejäkin on rakennusten ja liikkeiden seinissä. Ja onhan täällä mm. unkarilainen teatteri ja unkarilainen kahvila sekä joissakin ravintoloissa ruokalista on myös unkariksi. Asumani hotellin viereisessä rakennuksessa sijaitsee Unkarin kunniakonsuli, jossa liputettiin Unkarin – ja myös EU:n – lipulla. Itse asiassa Unkarin lippu liehuu siellä muinakin päivinä.

Täältä muualtakin löytyy lisätietoa päivän historiasta ja eri aikoina vietetystä juhlapäivästä Unkarissa. Tämä 15.3. liittyy olennaisesti Unkarin ja unkarilaisten kansallisrunoilija Sándor Petőfiin. Kolosvárissa juhlintaan kuului mm. klo 11 alkanut kulkue, johon kuului messu yhdessä lukuisista keskusaukion lähellä olevista kirkoista. Lisäksi myöhemmin iltapäivällä nuoriso esiintyi Matthias Corvinuksen (Unkarin kuningas 1458-1490) syntymätalon edessä. Erilaisten puhe-, musiikki- ja lauluesitysten lisäksi siinä lausuttiin Sándor Petőfin runo Olen unkarilainen, joka kertoo silloisesta Unkarin hienosta menneisyydestä ja siitä, miten sitä tuolloin sorrettiin.   

Sentrooppa-Santran blogista olen lainannut hieman tietoa päivän vietosta ja kansallisrunoilija Sandor Petőfistä, joka vielä yli 150 vuotta kuolemansa jälkeen on aiheuttanut monenlaista draamaa Unkarissa – vastapuolella on tiedemaailma ja toisella puolella ”salaliittoteoreetikot”. 1948-49 uudistuksia ajaneet unkarilaiset julistivat maan itsenäiseksi Habsburgeista. Runoilija Sandor Petőfi oli tämän itsenäisyystaistelun alullepanijoita ja keskeisiä hahmoja. Hänen runoaan Nemzeti dal ‘Kansallislaulu’ pidetään vallankumouksen lähtölaukauksena, ja hän oli mukana laatimassa kuuluisaa 12 kohdan vaatimusluetteloa, jonka kapinalliset esittivät Wienin hoville. Tapahtumien edetessä Petőfi kuitenkin syrjäytyi johtotehtävistä. 

Petőfi taisteli silloin Unkarille kuuluneessa Transilvaniassa Unkarin kapinallisarmeijassa. Itävallan ja Venäjän keisarilliset armeijat kukistivat unkarilaiset Sighisoaran taistelussa, jossa myös Petőfi nähtiin elossa viimeisen kerran 31.7.1849. Hänen ruumista ei kuitenkaan ole löydetty ja tämä sitten on myös avannut mahdollisuuksia kaikenlaisille tarinoille hänen kohtalostaan. 

Isoäiti lupasi kuvata tämän ylpeän neljävuotiaan.

Kulkueessa liehuivat sekä Unkarin että Romanian liput ja ihmisillä oli käsissään Unkarin pienoislippuja. Lisäksi melkein kaikilla oli rinnassa Unkarin värein tehty ruusuke. Myös muutamia kansallispukuja näkyi kulkueessa.

Itse asiassa täällä Kolosvárissa ja muuallakin näkyy todella paljon Romanian lippuja. Kiinnitin siihen huomiota jo aikaisemmin ollessani täällä symposiumissa. Transilvanian unkarilainen ystäväni sanoi hymyillen tähän ääneen ihmettelyyni, että olisihan se, että jos kuulee kadulla unkaria ja jos ei näkisi Romanian lippuja, niin sitähän luulisi olevan Unkarissa. Enää sentään ei puistonpenkkejä ole maalattu Romanian väreihin, kuten on ollut reilut 10 vuotta sitten.  

Unkarin kunniakonsulin toimisto.

Itävallan rannikko - Volkskundemuseum Wien ja sen näyttelyt

Museo sijaitsee yliopiston lähellä Schönborningin barokkipalatsissa, jossa on upea puutarha. Tammikuun alussa puutarhaa ei voinut valitettavasti oikein ihailla.  Tarkoituksemme oli suhteellisen pikaisesti käydä museossa ja tutustuimme vain osaan alakerran näyttelyjä. Heti tuloaulan eteis- ja käytävätilassa on ns. vitriininäyttely, joka esittelee erilaisia onnentuojia museon kokoelmista. Niistä suuri osa oli erilaisia onnea tuovia sikoja. Esitteessä pyrittiin kertomaan, miksi siasta oli tullut onneatuovasymboli. Sialla on ollut tärkeä merkitys toimeentulossa, sillä jo keskiajalla sikojen omistaminen on tarkoittanut vaurautta. Pienten possujen lisäksi näyttelyssä oli mm. useita säästöpossuja.  

Alakerran näyttelyhuoneissa oli mm. erilaisia maatalojen pienoismalleja sekä esineistöä, joka liittyi ruoka- ja maatalouteen. Yhteen huoneista oli katettu ruokapöytä, joissakin esiteltiin säilytyshuonekaluja ja kansanomaista maalaustaidetta.

Ihmettelimme edellispäivänä museon netissä olevasta esittelystä, että mikä ihme on näyttely, jonka nimi on Itävallan rannikko? Kyseessähän on sisämaa, joten mitä tämä tarkoittaa? Museossa selvisi, että kyseessä on museon uusi näyttely sen vastakerätyistä kokoelmista, jotka keskittyivät 2015 pakolaisaaltoon. Näyttely käsittelee Euroopan ulko- ja sisärajoja ja sitä mitä ja miten pakolaisuus näkyi ja merkitsi tavalla jota ei välttämättä aina ole totuttu näkemään.  Näyttelyssä kysyttiin mm. miten pakolaisten maailmattomuutta (Weltlosigkeit) voi kerätä museokokoelmiin? Se näkyi näyttelyssä mm. kuvina pelastusliivikasoista. Näyttely on puhutteleva ja se teki varastonäyttelymäisestä museosta mielenkiintoisemman ja ajankohtaisen. Muuten näyttelyn läpikävelemisessä ei mene kauaa aikaa.

Kuva näyttelystä: Die Küsten Österreichs © Julia Gaisbacher (Foto) / Christoph Höbart, dform (Bildbearbeitung)

Kesällä käydessäni museossa oli auki mukava ravintola, joka laajeni myös puutarhaan. Museokaupassa oli etupäässä museon ja Itävallan kansatieteen laitosten sekä joidenkin saksalaisten sarjojen julkaisemaa kirjallisuutta. Tämän jälkeen osa meistä kävi katsomassa Willendorfin Venusta ja osa vietti pitemmän aikaa Leopold-museossa, jossa oli Egon Schielen juhlanäyttely (100 vuotta hänen kuolemasta) sekä Gustav Klimtiä museon kokoelmista. 

Vanhustenhoitoa Untshossa - muistikuvia matkalta

Roza ja Marusia (keskimmäisen nimeä en tiedä) Untshon museon pihalla.

Olisin lukenut Lapparista, siis Lapin Kansasta Petteri Holman kolumnin Tällaista oli ikäihmisten hoiva 20 vuotta sitten, mutta koska se on maksumuurin takana enkä tilaa ko. lehteä, niin en tiedä mitä hän siinä kirjoitti. Ainakin ne kolumnit, joita olen Holmalta lukenut,  ovat hyviä.  Tämä kolumni alkoi samalla tavalla kuin ne viime päivien lukuisat vanhusten ja kehitysvammaisten (surkeasta)  hoidosta ja hoivasta hoitolaitoksissa kertovat kirjoitukset:  “Ikäihmishoivan tila on kestämätön. Hoitajat ovat väsyneitä, jos heitä ylipäätään on. Lääkkeet jäävät antamatta tai jos niitä annetaankin, väärille ihmisille vääriä määriä väärään aikaan.” Nyt on täysi syy olla kiitollinen siitä todella tapahtumahetkellä maailmanlopulta tuntuneesta asiasta, että molemmat vanhemmat kuolivat melkein suorilta jaloilta ja isä oli ennen kuolemaansa sairaalassa vain viikon (vieläkin muista kiitollisena Lapin keskussairaalan loistavan henkilökunnan). 

Haluankin nyt muistella Marinmaata ja Untshoa sekä ensimmäistä käyntiä jossakin kylän talossa kesällä 2002. Tai eihän se ollut mikä tahansa talo, vaan tiedän talon ja sen silloiset asukkaat. Olin ensimmäistä kenttätyöpäivää Untshossa ja kuljeskelin kylän teillä ja kujilla, kaduiksi niitä on hieman turha nimittää. Tapasin erään sinisen talon portin ulkopuolella keskustelemassa kaksi vanhempaa naista, jotka tiesivät mihin ryhmään kuulun. Hetken keskusteltuamme he pyysivät minua sisälle teelle - aivan kuten silloinen kolhoosinjohtaja oli kolhoosiradiossa kyläläisiä kehoittanut. 

Ilman Rozaa ja Marusiaa ei mikään juhla Unthossa tapahtu!

Talossa oli monta huonetta, mutta eteisestä kulku johti isohkoon pirttiin, jossa katseenvangitsijana oli iso valkoinen muuri. Muurin sivustalla oli sänky, jossa selällään makasi vanhus. Ensivilkaisulla luulin ensin kauhuissani, että vanhus oli kuollut, mutta ei. Hän nukkui tai oli muissa maailmoissa ja emäntä suhtautui häneen aivan luotevasti. Paikka oli lämmin siinä uunin vieressä. Istuimme pirtissä ja talon emäntä kattoi teepöydän, nautimme teet ja muita pöydänantimia ja keskustelimme kylän elämästä.  

Pöytäkeskustelussa kuulin, että talossa asui vakinaisesti emäntä, vanhaemäntä (hän joka oli sängyssä) ja noin 40-vuotias poika. Oli luonnollista, että vanhukset hoidettiin kotona, sillä ei ollut muuta tapaa. Lähin sairaala oli Morkissa ja sitten Joshark-Olassa. Vanhuus sinällään ei ollut sairaus. Ensi kesänä kenttätöissä kuulen, hoidetaanko vanhukset vielä tähän tapaan kotona vai onko sekin muuttunut. 

Untshon kylän koululaisia Kulttuuritalolla esiintymässä.

 

Treffit Bruegelin kanssa Wienissä

Se oli vastassa jo lentokentällä suurena mainoksena. Viimeistään siellä tajusi, että miksi talvinen Wien houkutteli. Ehdin nimittäin parin kollegan kanssa käydä Wienissä loppiaisen tienoilla ja syynä oli suuri Pieter Bruegel vanhemman näyttely Wienin taidehistoriallisessa museossa. Emmekä todellakaan olleet ainoita, sillä näyttely veti paljon yleisöä ja ihmismassat taulujen edessä olivat tiiviitä. Toki museossa on itsessäänkin paljon nähtävää, mutta meille riitti nyt tuo Bruegelin näyttely. Bruegelin kuolemasta on tänä vuonna kulunut 450 vuotta. 

Olen pitänyt paljon Bruegelistä aina siitä lähtien, kun olen nähnyt hänen töitään ensimmäisen kerran – ja olen nähnyt ne aikoinaan ensimmäisellä interraililläni juuri Wienissä. Siitä miksi Bruegeleitä on jo aiemmin voinut ihailla Wienissä, on kiittäminen Habsburgeja, joitka keräsivät valtavan kokoelman hänen töitään. Aikaisemmin olin nähnyt mm. Baabelin tornin, Maalaishäät, Talonpoikaistanssin sekä Metsästäjiä lumessa. Kenelle kuuluu se punaiseen takkiin puetun ruuankantajan  jalkojen välissä oleva jalka ja onko tuo punalakkinen mies sulhanen? Morsiamen luulee tunnistavansa kuvasta kyllä. 

Nämä työt olivat mukana myös tässä näyttelyssä, jossa oli vajaat 30 taulua eli ¾ säilyneistä töistä ja noin 60 piirrosta. Näyttelyluettelon mukaan lähes kaikki hänen tuotannon tärkeimmät teokset ovat tässä näyttelyssä, jonka tekemisessä kului nelisen vuotta. Jotkut tauluista olivat sellaisessa kunnossa, että ne eivät kestä matkustamista. Tällainen oli esimerkiksi yksi kuusiosaisen Kuukaudet -sarjan töistä. Sarjan tunnetuin ja erittäin suosittu teos on Talvi eli Metsästäjiä lumessa, jota pidetään yhtenä tunnetuimmista talvimaisemista länsimaisessa taiteessa. Taulu monine yksityiskohtineen lumoaa katsojan ja siitä löytää joka kerta uutta katsottavaa. Se oli myös yksi töistä, joita oli tuotteistettu tätä näyttelyä varten. Jääkaappimagneetti, suklaata, tulitikkuja ja kassi ainakin olivat tällä motiivilla varustettuja. 

Bruegelistä on kirjoitettu lukemattomia kirjoja ja artikkeleja, joissa häntä on sanottu mm. flaamilaisen taiteen tärkeimmäksi edustajaksi, jonka töissä maalaiselämä nyt otettiin vakavasti taiteessa. Bruegel kuvasi ihmisten arkea ja siinä maisema ei ollut kulissina taustalla, vaan tärkeä osa teosta, lukuisine yksityiskohtineen. Hänen teokset kertovat niin paljon tuon ajan kulttuurista ja sen eri maailmoista. Hänelle annetut humanistin, yhteiskuntakriitikon ja moralistin määreet sopivat hyvin. Esimerkiksi teoksissa Lasten leikit – 230 lasta ja melkein yhtä monta leikkiä – ja Kamppailu laskiaisen ja paaston välillä kertovat kaikkine yksityiskohtineen elämän kirjosta, elävästä elämästä iloineen ja suruineen. Ehkä se on myös yksi syy, miksi hänen työnsä kiinnostavat niin paljon meitä etnologeja. Niistä löytyy aina jotakin uutta. 

    

Maalausten, piirrosten ja grafiikan töiden lisäksi näyttelyssä saattoi tutustua töiden materiaaleihin ja tekniikkaan. Mielenkiintoisesti oli osoitettu esimerkiksi Kaksi apinaa -teoksen avulla, miten Bruegel teki sen yhdessä päivässä.   

Näyttelyä markkinoitiin englanniksi nimellä “Once in the lifetime” ja kyseessä olikin laajin hänen tuotantoaan esittelevä näyttely. Kesällä tämä on kuulemma nähtävissä Brysselissä. Tuskin sinnekään voi pistäytyä, vaan täytyy varata liput tiettyyn aikaan, kuten Wienissäkin. 

Kiitos Ailalle ja Annalle matkaseurasta ja parista kuvasta. 

Talven muistelua - professori Ilmar Talven syntymästä 100 vuotta

Enpä tiennyt – enkä olisi mitenkään voinut arvata – silloin 1980-luvun alussa tullessani opiskelemaan kansatiedettä, että missä olisin 17.1.2019. Tänä päivänä on nimittäin kulunut 100 vuotta Turun yliopiston kansatieteen ensimmäisen professorin, Ilmar Talven syntymästä. Tänään oppiaineen entistä ja nykyistä henkilökuntaa sekä Talven nuorin lapsi, LT Lauri Talve, kävivät laskemassa kukat Talven haudalle.  Tarkemmin häntä muistetaan syyskuun alussa, jolloin on kansainvälinen kongressi Ilmar Talven tieteellisestä perinnöstä. Kongressin pääesitelmissä kuulemme kansatieteen kehityksestä ”kolmessa Talven kotimaassa”, Virossa, Ruotsissa ja Suomessa.Talven ura sekä tieteen että taiteen parissa oli merkittävä, mutta hänen panostaan tieteeseen ei juuri ole käsitelty. Esitelmissä käsitellään myös, mikä asema hänen opiskelullaan Ruotsissa Sigurd Erixonin johdolla oli ja mikä rooli hänellä oli emigranttikirjailijana ja -tutkijana Virossa. 

Professori emeritus  Pekka Leimu ja minä.

Kansatieteen oppiaine perustettiin Turun yliopistoon vuonna 1958. Ensimmäisenä professorina toimi Ilmar Talve vuodesta 1960 lähtien vuoteen 1986 asti. Ruotsissa opintonsa loppuun saattaneen (toinen maailmansota ja pako Virosta katkaisivat Talven yliopisto-opinnot Tartossa) Talven ajatukset kansatieteestä ja sen roolista yhteiskunnassa olivat Suomessa tuoreita, ajankohtaisia ja moderneja.Voi sanoa, että Talven työ Turussa vei aikoinaan kansatiedettä uusille urille. Turussa kansatiede ”syntyi” vanhan laitoksen, sosiologian kainaloon ja teki sen kanssa yhteistyötä eroten esimerkiksi suomalais-ugrilaisesti suuntautuneesta kansatieteestä. Jo Talven aikana kansatiede nähtiin yhteiskunnallisesti tärkeänä oppiaineena, jossa ministeriöt ja museot nähtiin tällöin tärkeinä yhteistyökumppaneina ja rahoittajina. Jo hänen aikanaan oppiaineen ala laajeni sekä ajallisesti että teemallisesti suomalais-ugrilaisuuden ja talonpoikaiskulttuurin tutkimuksesta kaikkiin kansankerroksiin ja nykyajan tutkimukseen, joskin tänään voimme puhua yhteiskunnallisesta kansatieteestä tai etnologiasta.  

Minulla on paljon muistoja Ilmar Talvesta, vaikka en ehtinyt käydä hänen maisteriseminaaria hänen jäädessään eläkkeelle 1986. Muun muassa tästä varmaan johtui, että hän teititteli minua elämänsä loppuun asti. Eniten muistoja on luonnollisesti siitä ajasta, jolloin olin töissä oppiaineessa ja Talve tuli sinne aina puolenpäivän aikaan ja myöhemmin iltapäiväkahville. Esimerkiksi 1990-luvun alussa Euroopan kartan kokiessa monia muutoksia elettiin oppiaineessakin mielenkiintoisia hetkiä, sillä Talve seurasi synnyinmaansa tapahtumia reaaliajassa. Kuunneltuaan Viron uutisia edellisyön ja aamun Talve kertasi tapahtumat oppiaineen iltapäiväkahvilla. Näitä virolaisen emigrantin näkökulmasta olevia katsauksia riitti aina Viron (uudelleen) itsenäistymiseen asti, jonka jälkeen myös professori Talve pääsi vierailemaan synnyinmaassaan, jonka hän oli joutunut jättämään ja lähtemään maanpakoon. Lupauksensa mukaan Talve toki aikoi matkustaa Viroon, mutta vasta itsenäistyneeseen maahan. Hän matkustikin sinne syksyllä 1991 ja tästä matkasta televisiodokumentin teki kansatieteestä valmistunut toimittaja Jari Hakkarainen. Dokumentti on nähtävissä Ylen Elävä arkisto -palvelussa. Muistoja professori Talvesta on tarkoitus kerätä myös tuossa syksyn kongressissa.  

Talven suuri tietovaraston ja hänen uskomaton muistinsa ovat jääneet hyvin mieleeni. Moniin oppialaa ja laajemmin kulttuurihistoriaa käsitteleviin asioihin häneltä sai heti vastauksen. Esimerkiksi ollessani Sveitsissä vierailevana tutkijana 2005-06 sain haltuuni Sveitsin suurelle kansatieteilijälle, Robert Weissille Toivo Vuorelan ”veljellisesti” -kirjoituksella omistaman eripainoksen ja ihmettelin sitä, missä heidän polut olivat kohdanneet. Palatessani Turkuun sain Talvelta heti tähän mieltäni askarruttaneeseen asiaan valaistusta: Robert Weiss ei käynyt koskaan Suomessa, mutta molemmilla oli yhteistä historiaa sanakirja-asioissa. Talve oli myös tavannut Weissin Ruotsissa ja hän muisti erityisesti Weissin jodlaamisen jossakin kenttätyökohteessa, jonne Sigurd Erixon oli heidät vienyt. 

Talve syntyi Inkerinmaalla Mujassa eli Mgassa, mutta synnyinpaikakseen hän ilmoitti Viron Tarton. Vanhemmat olivat työn perässä muuttaneet Mgaan, mutta Mgan ja Venäjän sekavista oloista he palasivat Viroon 1920. Asuinpaikaksi tuli ensin Otepää ja vasta myöhemmin Tapa, joka sittemmin Ilmar Talven koulukaupunkina oli merkityksellinen hänen elämässään.  Jo kouluaikoina hänen kiinnostus kansanperinteeseen heräsi ja vuonna 1938 Talve aloitti kansatieteen, kansanrunouden, viron kielen ja kirjallisuuden opinnot Tarton yliopistossa. Filosofian maisteriksi Talve valmistui vuonna 1942.

Jo seuraavana vuonna Talve pakeni Virossa vallan ottanutta Saksan armeijaa Suomeen ja liittyi vapaaehtoispataljoonaan. Tästä ajasta Talve kirjoitti myöhemmin kirjan Juhanssonin matkat, (Juhanssoni reisid 1959, suomeksi Juhanssonin matkat 1961, 1991). Myöhemmin hän palasi Viroon tarkoituksenaan paeta Ruotsiin. Ruotsiin hän pääsikin dramaattisten  tapahtumien, Saksan internointileirin ja Flensburgin kautta ensin Tanskaan ja Tanskan kautta Ruotsiin. Tästä matkasta Talve kertoo viron kielellä oheisella Tarton yliopiston arkistonauhalla. Enemmän Talven elämänurasta löytyy mm. hänen oppilaidensa kirjoittamina katsauksina eri yhteyksissä. Kollegani Hanneleena Hiedan kanssa teimme myös lyhyen artikkelin Ethnologia Fennicaan, joka on Suomen kansatieteilijöiden yhdistyksen Ethnoksen lehti. Talve oli myös yksi Ethnoksen perustajajäseniä. Hänen kolmiosainen omaelämänkertansa julkaistiin viroksi (Kevad Eestis, 1997), Kutsumatu küliline (1998) ja Kolmas kodumaa (1999) ja lyhennettynä suomeksi nimellä Kolme kotimaata (2004). Ilmar Talve kuoli Turussa 21.4.2007. 

Professori Talve ja VIron kulttuurihistoria. (kuva https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/b/bb/Ilmar_Talve.jpg/1200px-Ilmar_Talve.jpg)

(muut värikuvat Maria Patjas)