Kun perinne kuolee...

Kuuntelin eilen työpaikallani venäläisen professorin pitämän vierailuluennon. Hän on tutkinut pitkään tsuudi-tarinoita ja julkaissut niistä teoksen ja artikkeleja. Tsuudi-tarinat ovat vainolaistarinoita, joissa paikalliset - tarinoissa pieniväkiset saamelaiset - voittavat viekkaudella ja viisaudella runsaslukuiset, isot ja aseistetut vainolaiset, tsuudit. Hieman näkökulmasta riippuen tsuudien tulosuunta on erilainen ja myös se, mitä tsuudeina pidetään. Yksi etymologinen selitys on vihollinen tai vastustaja. Tsuudit ovat esiintyneet jo vanhoissa venäläisissä kronikoissa.  Pohjois-Venäjällä tsuudeina pidettiin jotain jo hävinnyttä suomalais-ugrilaista kansaa, joka asutti Pohjois-Venäjää (Euroopan puoleista) ennen venäläisten sinne tuloa. Valkosilmäisiksi heitä myös mainittiin. Pohjois-Norjan saamelaistradition mukaan tsuudit taas tulivat yleensä idästä, joskus myös Ruotsista, Kuolan saamelaisilla puolestaan ryöstelijät tulivat Norjasta ja Ruotsista. Elävää perinnettä tsuudeista ei kuulemma enää tapaa, vaan esimerkiksi Venäjän puolella tsuudit voivat nykyään olla melkein mitä vain; jos hieman liioittelee ja Pohjois-Norjassa puolestaan kerrotaan vastaavia tarinoita saksalaisista, jotka miehittivät Norjan toisessa maailmans sodassa. Esitelmöitsijä käytti tästä käsitettä kollektiivinen aktuaalinen muisti, joka ulottuu kolmen sukupolven yli eli "kauan sitten" tai "oikein kauan sitten".

Esitelmä oli mielenkiintoinen ja sen kuuleminen oli erinomainen tilaisuus siinäkin mielessä, että aivan yllättäen minun oli asetuttava ikäänkuin tutkittavan yhteisön jäsenen rooliin, sillä näinhän me tutkijat teemme. Teemme kenttätöitä, käymme läpi arkistoaineistoa ja kirjallisuutta ja sitten tutkimustuloksina voimme väittää jonkin olevan esimerkiksi "ei enää elävää perinnettä", vaikka tutkimuskohteessa oltaisiin asiasta toista mieltä. Tsuuditarinat ovat minulle tuttuja lapsuudesta myös kerrottuina, ei ainostaan aikaisempien tutkijoiden keräämistä kokoelmista. Onhan tietysti teoreettinen mahdollisuus, että vanhempani olisivat niitä lukeneet Samuli Paulaharjun kokoelmista, mitä en kyllä pidä kovin todennäköisenä. Yläkuvassa oleva kuru oli juuri tyypillinen paikka, jonne viekas paikallinen, joka oli pakotettu opastamaan ryösteleviä vainolaisia, eksytti nämä. Hän heitti alas kuruun soihdun, joka oli osoittanut tietä hänen ajaessa pororaidossa ensimmäisenä. Hieman ennen tänne tuloa opas oli sanonut opastettavilleen, että nyt tulee tiukka mutka, mutta seuratkaa tarkkaan. Ja sinne kohti tuhoa putosi monta sataa metriä tunturinrinnettä alas koko vainolaisjoukko. Tämänkaltaisia tapahtumapaikkoja on monin paikoin Lapissa. Joskus paikkana on saari tai koski. Tästä on myös Nils Gaup ohjannut elokuvan Ofelas, tiennäyttäjä (1987).  Täältä löytyy yksi variaatio kolttasaamelaisen kertomana.

Uusi vähemmistö(identiteetti)

Suomen ja Ruotsin välinen raja.

Suomesta on lähtenyt Ruotsiin etupääässä työn  hakuun toisen maailmansodan jälkeen runsaat 
550 000 ihmistä. Lapista suurin maastamuutto tapahtui 1960-luvulta 1970-luvun alkuun. Arviolta puolet Ruotsiin muuttaneista on palannut takaisin Suomeen. Osa heistä viipyi Ruotsissa lyhyen aikaa, osa pitempään, osa palasi vasta eläkeiässä. Sekä Ruotsiin muuttaneita että paluumuuttajia on tehty tutkimusta. Viime vuosina tutkimus on keskittynyt myös toisen ja kolmannen polven ruotsinsuomalaisiin ja heidän kulttuuriin ja identiteettiin, joka on miltei alituisen neuvottelun kohteena. 

Helmikuun 10. kuoli  meidän aikamme merkittävimpiin intellektuelleihin ja kulttuuriteoreetikkoihin kuulunut Stuart Hall (1932-2014). Hall on tuttu kaikille niille tutkijoille, joita ovat askarruttaneet identiteettiä koskevat kysymykset tässä globalisoituvassa ja monikulttuurisessa maailmassa. Hän on tuonut keskusteluun mukaan mm. monikulttuurisuuden käsitteen. (Ks. lisää tästä.)  Hallin kuolinpäivänä - ikään kuin sattumalta - Sisu-radion sivuilla oli mielenkiintoinen uutinen Oulun yliopistosta, jossa keskusteltiin Suomessa asuvista ruotsinsuomalaisista ja heidän identiteetistään. Pääosassa keskustelussa oli Laulu koti-ikävästä -dokumentin pääosan esittäjä Kai Latvalehto, joka tekee väitöstutkimusta toisen polven ruotsinsuomalaisista. Hänen mukaansa ruotsinsuomalaisuutta voi toteuttaa myös Suomessa asumalla monin tavoin, kuten käymällä Ruotsissa, puhumalla ruotsia tai tapaamalla muita ruotsinsuomalaisia. Eikä ruotsinsuomalaisuuttaan voi paeta, mutta sen kanssa voi tulla sinuiksi kohtaamalla sen. Sisu-radion sivulta löytyy sekä Latvalehdon että monien muiden Oulussa asuvien ruotsinsuomalaisten kiinnostavia pohdintoja omasta identiteetistään.

Puhummeko jatkossa Suomessa asuvista ruotsinsuomalaisista emmekä enää paluumuuttajista? Tämä esimerkki kertoo omalla tavallaan identiteettien moninaisuudesta ja monimuotoisuudesta tänä päivänä ja siitä miten identiteettineuvottelu on jatkuvaa. Tämä on myös omalta osaltaan tekemässä meidän tutkijoiden työstä niin mielenkiintoista. 

Kaunis dokumentti

Luujärven kerrostaloja taustalla. Kuvan henkilöt eivät esiinny filmissä.

Viime viikolla esitettiin televisiossa saamelaisohjaaja Paul-Anders Simman dokumentti Olga, joka kertoo  tundralla poronhoitoprikaatissa kotaemäntänä työskentelevästä nuorehkosta saamelaisnaisesta, joka vahtii myös muiden poissaollessa ruokavarastoa. Kotaemännän töihin kuuluu mm. ruuanlaitto, siivoaminen, vaatteiden pesu ja korjaaminen. Ensimmäiset vuotensa rikkinäisten kotiolojen vuoksi orpokodissa kasvanutta Olgaa oli pidetty jälkeenjääneenä - koulukin jäi kesken - mutta Simman koskettavassa dokumentissa hänestä tulee esille toinen puoli: hymyilevä, ajatteleva ja tarinankertoja. 

Olgan lisäksi elokuva kertoo tämän päivän kehityksestä Venäjän pienten kansojen kuten saamelaisten näkökulmasta. Ihmisten taistelusta ja selviytymisestä, pelosta, ahdistuksesta ja suurista muutoksista sekä sosiaalisista ongelmista. Näiden lisäksi se kertoo myös luonnon kauneudesta ja ystävällisyydestä, vaikka filmissä paljon esiintyvä Nikolai puhuukin päinvastaista. Olgan ja Nikolain välinen lämmin suhde tulee dokumentissa esille. Nikolai kantaa huolta Olgasta, jolle hän itse asiassa hankki tämän työpaikan. Mistä löytyy Olgalle uusi työ ja paikka, sillä kuvaamisen aikana Luujärvellä toimiva poronhoitokollektiivi Tundra päätti lopettaa tämän saamelaisprikaatin? Nyt Olga ja muut prikaatin jäsenet joutuivat etsimään uuden paikan tai työn. Tästä prikaatin jäsenten näkökulmasta dramaattisesta päätöksestä kertoi myös runsas vuosi sitten näytetty Simman kuvaama dokumentti Poron surma, jossa Nikolai teurasti kaikki omat poronsa - samoin prikaatin muutkin porot. Uusi prikaati ja sen tukikohta näytti sijaitsevan aivan erilaisessa maastossa kuin tämä aiempi kolmas prikaati, joka koostui suurimmaksi osaksi saamelaisista. 

Tähän Luujärven maisemaan Olga ei haluaisi palata tundralta.

Minusta Simma on ihmisrakas ohjaaja, joka antaa aikaa ja tilaa sekä kuvattavilleen että maisemalle. Olgan tunnelma on kaikista ikävistä asioista ja sosiaalisista ongelmista huolimatta kaunis ja herkkä. Katse saa viipyä maisemassa, ihailla sitä ja miettiä mitä kaikkea siihen kätkeytyy. Kauniin ympäristön vastapainona dokumentti kertoo raskaasta työstä ja arjesta, joka kuitenkin sitä eläville on sitä oikeaa, tavoiteltavaa. Esa Kotilaisen musiikki sopii hienosti tähän hidastahtiseen dokumenttiin, joka on vielä vajaan kuukauden ajan katsottavissa Ylen Areenalta.

Vastauksia lukemista koskeviin kysymyksiin

Mustikkakummun Anna haastoi minut vastaamaan lukemista ja kirjoja koskeviin kysymyksiin. Annalla on kirjablogi ja olen myös lukenut Annan itsen kirjoittamia tekstejä (mutta niitä en tässä paljasta). Meillä näkyy myös olevan osittain samanlainen kirjallisuusmaku. Vastaan näihin kysymyksiin lähinnä vapaa-ajan lukemisen näkökulmasta, sillä työlukemista on paljon ja monenlaista.

1. Missä ja mihin aikaan vuorokaudesta yleensä luet?
Kotona ja matkoilla, iltaisin, usein ennen nukkumaan menoa luen sivun tai pari. Toki lomalla luen myös päivällä. Työlukemisia en laske tähän. Sen vuoksi romaanien lukeminen on vähentynyt viime vuosina - valitettavasti.

2. Kerro jokin lapsuuden lukumuistosi.
Tämän maininnan ansaitsee ensimmäisen kirjan lukeminen, koska se on jäänyt mieleen niin selkeästi. Ensimmäinen lukemani kirja oli Annikki Setälän Pikkunoita. Opin lukemaan  koulussa ensimmäisellä luokalla, nähtävästi joskus joulun tienoilla. Koulussa oli myös pieni kirjasto, josta sai lainata kirjoja. Lukemaan oppiminen avasi oven uuteen, mielenkiintoiseen maailmaan.

3. Luetko runoja, ja jos luet, niin kuka on suosikkirunoilijasi?
Luen joskus, en kovin usein. Suosikkirunoilijaa minulla ei oikeastaan ole, mutta tässä muutama: Aila Meriluoto, Nils-Aslak Valkeapää, Risto Rasa, Dan Andersson, Rakel Liehu.

4. Perinteinen kirja, äänikirja vai e-kirja? Miksi?
Luen mieluiten perinteisiä kirjoja, koska ne eivät vaadi mitään erityisiä laitteita. Olen "lukenut" äänikirjoina toistaikseksi vain saksankielisiä kirjoja. E-kirja on varmaan hyvä, mutta se vaatii erikseen lukulaitteen, tabletillani niitä ei oikein ole helppo lukea. Ehkä vielä hankin lukulaitteen, mutta ne ovat varsinainen viidakko! E-kirjat mahdollistavat kyllä matkalle aikamoisten kirjapinojen mukaan ottamisen, joten niillä on ehdottomasti se hyöty.

5. Mikä kirja on vaikuttanut sinuun eniten? Miksi?
Pakko sanoa, että Ilmar Talven Suomen kansankulttuuri, koska se oli aikoinaan pääsykoekirjana.

6. Missä kirjallisessa matkakohteessa haluaisit käydä?
Kävin viime syksynä Pamukin Istanbulissa. Haluaisin ehdottomasti mennä Anna-kirjojen maisemiin Prinssi Edwardin saarelle! Kuka järjestäisi sinne matkan?

7. Minkä lajityypin kirjoja et missään nimessä lue?
Mitään scifiä, chick litiä, vampyyrikirjallisuutta tms. en lue.

8. Vaikuttaako kirjan ulkoasu osto- tai lainauspäätökseesi?
Ei juuri.

9. Mikä on mielestäsi kaunein tai vaikuttavin kirjan nimi?
Vaikea sanoa mikä on kaunein tai vaikuttavin, mutta esimerkiksi Viivi Luikin Seitsemäs rauhan kevät tai Historian kauneus. Myös Ulla-Leena Lundbergin Linnun siivin Siperiaan on hieno nimi. Oikeastaan kaikilla Andreï  Makinen kirjoilla on kaunis nimi. 

10. Mitä kirjaa suosittelet minulle?
Ehdottomasti W.G. Sebaldin Austerlitz!  

Tässä täytyy haasten hengessä haastaa joku, joten haastan tähän Allun Saksanmaalta ja Clarissan. Olisi mukavaa jos vastaatte näihin kysymyksiin: 

1. Millä kielellä/kielillä luet eniten? Onko eroja?
2. Mikä kirja on tehnyt sinuun vaikutuksen?
3. Mikä kirjannimi kuvaisi sinua/elämääsi?
4. Mitä lukeminen sinulle merkitsee?
5. Mikä on tällä hetkellä lempikirjailijasi`?
6. Mihin seikkailuihin kirja on sinut vienyt?
7. Katsotko kirjoista tehdyt elokuvat? 
8. Kerro kammottavin ja paras kokemus käännöskirjasta?
9. Minkä kirjan olet viimeksi jättänyt kesken?
10. Mitä kirjaa suosittelet minulle?

Osaisinpa vaikkapa klingonia...

(Pergamon Museum, Berlin, joulukuu 2012.)

Tällä kuluneella viikolla on melkein joka tuutista tullut valitusta tai moitteita joko meitä julkisella sektorilla työnkenteleviä kohtaan tai sitten kaikkia suomalaisia, jotka eivät tee muita kuin valittavat ja marmattavat. Pitäisi olla positiivinen, innovatiivinen vai mikä se mantra nyt olikaan. Pakko puuttua yhteen selkärankaseminaariin - että on kuvaava nimi keksitty tälle veronmaksajien ja työelämän ulkopuolelle olevien moittimispuheelle. Tai en sen kummemmin seminaariin, vaan siellä yhden puhujan saamaan ideaan ja minkälaiseen ideaan: meillä englannista pitäisi tulla virallinen kieli. Todella omaperäinen ja pitkälle ajateltu idea. Valitettavasti sitäkin on erinäisissä yhteyksissä esitetty, joten uusi se ei ole. Siis me kaikki puhuisimme ja käyttäisimme insinöörienglantia (en tarkoita tällä sitä, että  insinööreissä olisi jotain vikaa, ei tietenkään). Tämä toisi huippuosaajat ja -yritykset Suomeen. Miksei saman tien satsata johonkin muuhun maailmankieleen, jota puhutaan enemmän kuin englantia? Englannin ylivallan suosimisen sijasta kannattaisi puhua rinnakkais- tai monikielisyydestä.

Työnantajallani Turun yliopistolla on muutama vuosi sitten hyväksytty kieliohjelma, joka ei mitenkään korosta englannin ylivaltaa; toki kansainvälistymisessä kiel(i)en osaaminen on tärkeää ja meitä korostetaan monikielisyyteen. Yliopistolain mukaan meillä opetus- ja tutkintokieli on suomi, mutta muitakin voidana käyttää, mutta hallintokieli on yliopistolain mukaan suomi. Hallintopalveluita tulisi olla saatavilla sekä suomeksi että englanniksi. Ja luonnollisesti jokainen tutkija pyrkii julkaisemaan tutkimustuloksiaan - alasta hieman riippuen - myös muilla kuin kotimaisilla kielillä. Täältä löytyy professori Auli Hakulisen kannanotto yliopistojen kieliohjelmiin, jotka hänen mukaansa orjailevat ministeriön suunnitelmia.

Mutta miksi kummassa uusi julkaisujärjestelmä, jota meidän kaikkien tulee käyttää ja joka sinänsä on järkevä ja tarpeellinen työkalu, on vain englanniksi? Kun jaksoi lukea ohjelman ohjeet, niin lopuksi luki näin: "Language settings Järjestelmän kielivalinta. Suomenkielinen käännös on valmisteilla. Suomenkielinen versio sisältää toistaiseksi sekaisin suomea ja saksaa." "Vii aar sou internätsional in the Turku" kuten eräs kollegani facebookissa asiaa kommentoi. Ja tuo seminaarissa esitetty ideakin on jo moneen kertaan ammuttu alas, mutta kuin kauaksi?

Kaamos kaatuu

Näillä leveysasteilla kaamos alkaa vähitellen olla ohi. Esimerkiksi Kittilän kirkonkylässä päivän, ts. auringonvalon kesto on jo yli kaksi tuntia. Tänään aurinko oli noussut klo 11.21 ja laski 13.32. Suurin piirtein meidän kylä kohdalla eli Pallastunturin Laukukerolla aurinko on myös ehtinyt nousta pari kolme kertaa ja tänään sitä on pilvien takana näkynyt 1,5 tuntia. Meille aurinko ei - vaikka pilviä ei olisikaan - vielä välttämättä näy, sillä edessä on korkeita vaaroja. Koko joulu on ollut pilvistä, joten valon kajoakaan ei ole näkynyt, revontulista puhumattakaan.

Ranskalaisen kirjailija-toimittaja Olivier Trucin viime vuonna suomennettun esikoisromaanin Viimeinen saamelainen alussa - kirjan tapahtumat sijoittuvat Kautokeinoon - päättyy 40 vuorokautta kestänyt kaamos, jota päivää Truc kuvaa vuoden ihmeellisimmäksi päiväksi, koska se hänen mukaansa kantoi muassaa kaikkea ihmiskunnan toivoa. (s. 13) Siinä kirjan päähenkilö, saamelainen poropoliisi Klemet miettii miksi ihmisille oli langettu tällainen kärsimys, jota hän vertasi perisyntiin. Samoin hän pohti sitä, miten hänen esivanhempansa olivat tulleet toimeen, kun heille ei paikallinen sanomalehti ilmoittanut milloin aurinko seuraavan kerran päivälleen tai minuutilleen nousisi. Olisiko heillä ollut toivoa? Aurinko toisi toivonpilkahduksen samalla kun se palauttaisi ihmisille varjon. (Onhan ihmisillä kuutamollakin varjo, sitä ei tässä kirjassa kai huomattu.)

Minkähänlaisia riittejä ihmiset ovat kaamosaikana suorittaneet, jotta aurigon säteet taas pilkistäisivät horisontista? Viitteitä näistä löytyy kirjallisuudesta. Esimerkiksi Antti Hämäläisen ottamassa kuvassa Petsamon (muistaakseni juuri Suonikylästä, kirja ei ole täällä mukana) saamelainen (nimi tarkentuu myöhemmin) tervehtii äänimerkein nousevaa aurinkoa.

Mutta minkälaisia sääriittejä pitäisi Etelä-Suomessa suorittaa, jotta siellä nyt jo viikkoja kestänyt märkä ja pimeä kausi päättyisi? Jotkut ovat jopa vihjailleet talven perumisesta.
---

Trucin kirjoittama rikosromaani tarkastelee myös kaivosbuumia ja Saamenmaan kaivosten historiaa. Ks. tarkemmin Olivier Truc: Viimeinen saamelainen. Siltala: Helsinki 2013. Suomentanut Lotta Toivanen. 500 s.

Ei Petteri Punakuono, vaan Petteri Sinisilmä - mielenkiintoista porotutkimusta

Poroja etsimässä ruokaa pellolta, marraskuu 2013.

Hiihtäessäni tänään iltapäivän hämärässä - kylässä oli sähkökatkos, joten valaistu latukin, yksi kylän harvoja kunnallisia palveluja, oli pimeänä - muistin mielenkiintoisen tutkimuksen porojen näkökyvystä. Brittiläis-norjalainen (Tromssan yliopistosta ja Lontoo University Collegesta) tutkimusryhmä on tutkinut miten poron silmät sopeutuvat kaamokseen. Porotutkijat ovat tehneet yhteistyötä norjalaisten poromiesten kanssa. Porojen silmät sopeutuvat pimeään aikaan väriä vaihtamalla; poron silmänpohja nimittäin muuttuu talven ajaksi kullankeltaisesta syvänsiniseksi. Olisipa meillä ihmisilläkin tällainen ominaisuus... Toki poroilla näön tarkkuus heikkenee pimeällä, mutta tärkeämpää niille onkin erottaa pimeässä vaaniva peto kuin nähdä kaikki täysin tarkasti. 

Valoherkkien silmien lisäksi poroilla on muitakin keinoja sopeutua talvisiin olosuhteisiin. Nähtävästi sama tutkimusryhmä on selvittänyt myös porojen kyvyn nähdä ultraviolettivaloa, jota lumessa on runsaasti. Niin runsaasti, että ihmiset ovat vaarassa sairastua lumisokeuteen, mikäli eivät keväthangilla käytä aurinkolaseja silmiensä suojana. Porojen sarveiskalvo päästää UV-säteilyn suoraan läpi ja näin poron silmä voi hyödyntää säteilyn. Lainaan tähän (entisen ympäristönsuojelun opettajani) tiedetoimittaja Kai Aulion kirjoittamaa Tiedebasaarin uutista:

Ultraviolettisäteilyn aistimisen ansiosta poron näkökyky on parempi kuin muilla eläimillä, mikä antaa lajille monia etuja ankarissa arktisissa oloissa selviytymisessä. Uv-säteilyä itseensä imeviä ovat esimerkiksi porojen tärkeimmän talviravinnon eli jäkälien solukot sekä lajin vaarallisimman saalistajan suden turkin solut. Suoraan taivaalta tulevan sekä lumesta ja jäästä heijastuvan ultraviolettisäteilyn pidättyminen sekä ravintokohteisiin että kartettaviin petoihin antaa poroille poikkeuksellisen hyvät mahdollisuuden havaita hyvät ja pahat kohteet taustastaan. Etua näkyvää valoa lyhyemmän aallonpituuden säteilyn näkemisestä on myös talvisessa maastossa liikkumiselle. Erilaiset lumi- ja jäälaadut heijastavat ultraviolettisäteilyä eri tavoin, ja näiden erojen havaitseminen osoittaa poroille parhaat reitit liikkua hangessa.

Joulupukin Petteri-poron nenä ei siis toimi minään kompassina, vaan poro suunnistaa silmiensä avulla. Ja Petteri on urosporo, vaikka joidenkin tietojen mukaan se olisi naaras (kuohitsematon urosporo pudottaa sarvensa rykimäajan jälkeen), sillä myös härillä eli kuohituilla urosporoilla on joulun aikana sarvet. Härkä jaksaa vetää rekeä paremmin kuin pienempi vaadin eli naarasporo. 

(Ks. Lapin Kansa 20.12.2013, Maija Karala: Poro osaa vaihtaa yösilmät. 
Itse tutkimuksesta ks. täältä. (Johtaja Glen Jeffery )