Uhrilehdossa

”En halua edes kuvitella, että täällä ei olisi otoa, uhrilehtoa”. Näin tokaisi pari päivää keskikesän Sürem-uhrijuhlan jälkeen eräs haastateltavani Untshossa. Ainakin täälläpäin Marinmaata ollaan sitä mieltä, että jokaiseen kylään kuuluu uhrilehto. Jos niin onnettomasti on, että lehtoa ei ole, niin sitten käydään naapurikylän uhrilehdossa. Lehto on voinut unohtua tai se on tuhoutunut syystä tai toisesta. 

Súremiä edeltävällä viikolla kylän ilmoitustaululla luki, että mikäli haluat tuoda uhrattavaksi lampaan, hanhen tms. niin soita A:lle numeroon xxx. Samassa paperissa luki myös, että lehtoa aletaan siivota juhlakuntoon aamulla klo 8, joten siellä tarvitaan väkeä. Nämä Untshon Süremin valmistelut olivatkin alkaneet jo ennen kuin väkeä alkoi tulla lehtoon, sillä lehdon sisällä heinä piti niittää, nuotiopuut pilkkoa, suuret padat piti kuljettaa sinne, samoin uhrattavat eläimet sekä vesi ja jauhot puuron keittämistä varten. Vettä tarvittiin monessa työvaiheessa ja käsiä pestiin ahkerasti. 

 

Myös viidelle eri jumalalle nimitetyt alttarit tehtiin valmiiksi ennen kuin väki alkoi saapua lehtoon. Alttareille jätettiin kartien eli pappien siunattavaksi ruoka sekä heiltä pyydettiin siunausta. Samalla voitiin tuoda lahjaksi pyyheliina, joka on lahja Jumalalle ja se ripustetaan uhrimenojen jälkeen puuhun. Uhrieläinten (mm. kolhoosilta saatu nuori eläin sekä ankkoja ja hanhia) liha keitettiin valtavissa, nuotioiden ylle ripustetuissa padoissa. Uhrieläimen tuojien täytyy täyttää tietyt säännöt, kuten esimerkiksi he eivät ole saaneet riidellä kolmeen päivään tai ei juoda alkoholia kolmeen päivään. 

Kun uhriruoka on valmista, niin kaikki kartit ja yleisö kerääntyivät yhteiseen rukoukseen Petron alttarin luo. Sen jälkeen rukoileminen ja uhriruuan jakaminen jatkui eri alttareilla. Esimeriksi me olimme Maailman suojelijan eli Tünjambal Serlagysh alttarilla, sillä se on erityisesti matkustavien suojelija. Uhrijuhlassa tulee esille yhteisöllisyys, jota ilman näissä kylissä ei pärjäisi. Kartin siunaamat blinit ja muu ruoka kuten leivät tai tuara, jotka oli jätetty alttarille, tarjottiin toisillekin maistettavaksi ja itse myös maistatettiin toisten tuomia ruokia. Kartit – tai oikeastaan lihaa ja puuroa keittäneet miehet – jakavat tätä ruokaa osanottajille myös kotiin vietäväksi, sillä kaikki eivät jostain syystä voi tulla lehtoon. Mikäli ruokaa tuodaan lehdosta kotiin, niin ensin on sytytettävä pyhässä nurkassa oleva tuohus ja vasta sen jälkeen voi syödä. 

Vielä 1970-luvulla lehdossa käytiin salaa ja muutamat haastateltavat kertoivatkin tarinoita kattiloita potkineista politikoista, joille sitten kävi huonosti. Jo 1980-luvulla lehdossa saattoi käydä joukolla ja 1990-luvulla siitä tuli marien identiteettisymboli ja juhlien etnopoliittinen merkitys tuli esille. Marien kansanusko, tšimarilaisuus, on toisaalta vähenemässä, toisten mielestä sen osuus on ennallaan. Synkretismin vaikutukset ovat huomattavissa monissa tapahtumissa ja esimerkiksi uhrijuhlan osissa. Lehdossa oli nyt vähemmän väkeä kuin vuonna 2005, jolloin olin edellisen kerran samassa paikassa uhrijuhlissa. Nyt uhrijuhla oli tavallisena arkipäivänä, ei viikonloppuna kuten silloin. Tätäkin kyläläiset sanoivat syyksi osanottajien vähäisyyteen. 

Aiemmin kartin rooli periytyi isoisältä ja isältä pojalle, mutta nykyään kartiksi voi kurssittautua Joshkar-Olassa. Uhrijuhlassa käytettävät rukoukset on myös julkaistu; ennen nekin opittiin toisilta.

Untsho gych kugu salam - Terveisiä Untshosta!

Olen viettänyt heinäkuun marilaisessa Untshon kylässä, venäjäksi Shorunzassa, joka sijaitsee aivan Tatarstanin rajalla. Kyseessä on vanha kenttätyökyläni, sillä olin täällä kenttätöissä neljänä kesänä 2000-luvun alussa ja olen käynyt täällä vielä pari kertaa myöhemminkin. Ainakin ulkoisesti kylä on kävijän silmissä muuttunut paljon. Halusinkin nyt palata kylään tutkimusmielessä ja selvittää sitä, onko ja miten tämä kylä on muuttunut 2000-luvun aikana ja mitkä tekijät siihen ovat vaikuttaneet. Mitä mieltä haastateltavat ja muut kyläläiset ovat näistä muutoksista, tulee myöhemmin esille.

Tämänkertaisesta kenttätyöstä on kiittäminen Albert Hämäläistä, kansatieteilijää, joka aikoinaan teki tutkimusmatkoja suomalais-ugrilaisten kansojen pariin ja kirjoitti myöhemmin väitöskirjan mordvalaisten, tseremissien (eli nykyisten marien) ja votjakkien kosinta- ja häätavoista 1913. Raja itään sulkeutui vallankumouksen myötä ja itärajan takaisten suomalais-ugrilaisten parissa tehtävät kenttätyöt loppuivat suomalaisilta vuosikymmeniksi. Nykyäänhän näitä mahdollistaa mm. Albert Hämäläisen rahasto apurahoillaan, jura tau! Hämäläinen oli HY:n suomalais-ugrilaisen kansatieteen professorina 1931-1949. Eli Hämäläisen jalanjäljissä tietyllä tavalla olen, vaikka tutkin aivan toisia asioita kuin hän silloin Kanssatutkijani, marilaisen Larisa Kalashnikovan kanssa olimme Untshossa ja Kazanissa heinäkuussa nelisen viikkoa.

Majapaikan emäntä Nadja, jonka tunnemme entuudestaan ja jonka kotona olen aiemminkin yöpynyt, on huolehtinut siitä, että löydämme haastateltavia ja hän on käyttänyt omaa asiantuntijuuttaan hyväksi. Hänen isänsä, eläkkeellä oleva maantiedon opettaja touhuaa talon töissä ja iltaisin – palattuaan kalasta tai sienestä – kertoilee entisestä elämästä kylässä ja muutoksista. Vasta viimeistä edellisenä iltana saimme tietää, että Nadja on aika läheistä sukua Tsavaininille äitinsä kautta. Puhuimme illalla Tsavainista ja hänen kirjoittamastaan ensimmäisestä marilaisesta romaanista Elnet, jonka suomenkielisiä kappaleita olen saanut tänne mukaani Hannu Salmelta, jonka kustantamo on sen kustantanut. Kirjaa pidetään Marinmaalla suuressa arvossa.    

           

Marilaiset blinit paistuvat uunissa (uhrijuhjia varten).

Vaikka tämä kenttätöiden ajankohta valikoitui aivan käytännön syistä (Larisan opinnot päättyivät kesäkuun lopussa, ja Ilmar Talven seminaari on meillä syyskuun alussa, joten kesä- eikä elokuu sopineet kenttätöiden ajaksi), on täällä heinäkuussa paljon mielenkiintoisia tapahtumia, jotka tekevät ajankohdasta monipuolisen ja tavanomaista onnistuneemmankin. Osa tapahtumista liittyi siihen, että tämä Untsho valittiin viime vuonna suomalais-ugrilaisen maailman kulttuuripääkaupungiksi (vuodeksi). Untshossa oli marilaisten nuorten yleisvenäläinen leiriviikko ja sen vuoksi oli myös paljon ohjelmaa. Tässä linkissä on otteita tuolta viikolta (mariksi). Nuoret esiintyivät muissakin tilaisuuksissa. Oli alkajaisjuhlaa, haitarinsoittokilpailua jne. Heille esiteltiin kylää ja sen menneitä tapahtumia. Sketanin draamateatteri Joshkar-Olasta esiintyi Kotisetumuseon pihalla, runoilija Valentin Kolumbin tekstien lukukilpailu pidettiin, Sürem-uhrijuhla oli kylän lehdossa ja pidettiin suomalais-ugrilainen ulkoilmakonsertti, jossa esiintyi mm. virolainen yhtye. Meille on esitelty kotiseutumuseota ja kirjontapajaa, jonka hallinnossa on tapahtunut – mielestäni – hyviä muutoksia, kutsuttu kylään jne. 

Virolainen yhtye konsertissa.

Nuoria Kotiseutumuseoon tutustumassa.

Valentin Kolumbin runjen lukukilpailussa saatu diplomi.

Albert Hämäläiselle – jos hän jotenkin saa tämän tietää – voisin kertoa vielä sen, että vaikka kaikki eivät pidäkään täällä marilaisia häitä, sellaiset ovat tässä naapurustossa elokuun alussa. Valitettavasti olen silloin jo Suomessa. Myös Nadja poika vihitään elokuun alussa Kazanissa, mutta nekään häät eivät ole marilaiset. Sen sijaan marilaisia nimiä kuten Arslan annetaan lapsille – ainakin joissakin perheissä ja heille puhutaan maria, vaikka asuttaisiin Kazanissa. 

Museossa töissä olevat Ljuda ja Zinaida.

 Lainaan tähän loppuun yhtä nuorta, pohjoisessa kaasukentillä työssä käyvää marilaista: "olen marilainen, sielu on marin."