Lapin sota - jälleen kerran

Ruotsalaiset sotilaat auttamassa evakkoja auttamassa Haaparannalla. Kuva: Sverigesradio, http://sverigesradio.se/sida/artikel.aspx?programid=185&artikel=5994736

Olen täällä kirjoittanut jo lukemattomia kertoja Lapin sodasta, jota kesti vajaan vuoden, syksystä 1944 huhtikuuhun 1945. Sinä aikana Lappi tyhjennettiin eli sen siviiliväestö joutui jättämään kotinsa ja tavaransa ja lähtemään muualle evakkoon. Osa, noin 60 000 ihmistä lähti evakkoon Pohjois-Ruotsiin, loput Pohjanmaalle. En mitenkään halua väheksyä Karjalan evakoiden asemaa, tilannetta ja historiaa, sillä he joutuivat jättämään kotinsa ikiajoiksi toisen maailman sodan jälkeen, mutta onkohan tämä jatkuvalta tuntuva puhe vain Karjalan evakoista aiheuttanut sen, että muista evakoista ei puhuta olleenkaan eikä heitä muisteta Suomessa edes olleen? Viime syksynä asia oli hieman esille, kun pakolaisia tuli Suomeen Haaparannan ja Tornion kautta. Sain Lapin sodan näkymättömyydestä taas oivan muistutuksen viime viikolla, kun luennolla ihan sivulauseessa mainitsin Lapin sodan ja evakot. Eräs opiskelija kysyi sitten, että mikä se Lapin sota oli ja kuuluiko se näihin I tai II maailmansotiin? 

Lapin sodasta on viime aikoina jonkin verran kirjoitettu, sitä tutkitaan myös nykyään ja siitä on pidetty seminaareja. Ehkä se kiinnostaa etupäässä vain Lapista lähtöisin olevia, niitä, joiden suvun historiaan ja kulttuuriperintöön kuuluu evakkoaika tai Lapin sodassa taisteleminen? Lapin sodasta on kirjoitettu perinteisiä sotatutkimuksia, esimerkiksi Mika Kuljun Lapin sota (2013) ja Tornion maihinnousu (2009), mutta kotiin jääneet eli lapset, puolisot ja perheet huomioon ottama tutkimus alkoi oikeastaan jo – tai vasta – 1999 Maria Lähteenmäen teoksella Jänkäjääkäreitä ja parakkipiikoja. Lappilaisten sotakokemuksia 1939–45. Sen jälkeen on ilmestynyt teoksia tai artikkeleja, joissa Lapin sotaa on käsitelty myös muista kuin perinteisen historian tai sotatutkimuksen näkökulmasta. Evakkoajasta on ilmestynyt myös eri kunnissa muistelmakokoelmia. Viime vuonna ilmestynyneessä Ville Kivimäen ja Kirsi-Maria Hytösen toimittamassa Rauhaton raja. Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944–1950  -teoksessa on yksi suoraan Lapin jälleenrakentamisaikaa käsittelevä artikkeli eli Marja Tuomisen Lapin ajanlasku. Menneisyys, tulevaisuus ja jälleenrakennus historian reunalla.   

Mutta aina jaksaa ihmetellä myös sitä, miten suuret kustantajat nähtävästi kunnian- ja rahanhimossaan teettävät – erityisesti – sota-aikaa käsitteleviä teoksia kirjoittajilla, joiden kynänjälki on – ainakin tutkimuksia lukeneen mukaan – suhteellisen sujuvaa, mutta jättää vastaamatta kysymykseen, mikä siinä teoksessa olikaan sitä uutta ja mainostettua käänteentekevyyttä? Miten lukea teosta, joka mainoksen mukaan on rohkea tai uusi tulkinta ja asettaa käsitykset Lapin sodasta uuteen valoon, mutta itse kirjasta ei sitten käy ilmi, mihin lähteisiin ne uudet näkökulmat ja yksityiskohdat sitten pohjautuvat? Ei muistitieto, ihmisten ääni tai haastattelut ole olleet vuosikymmeniin mikään uusi asia tutkimuksissa tai -kirjallisuudessa. 

Muistitietotutkimusta, arkistojen kyselyvastauksia ja haastatteluja on paljon käytetty myös historiassa ja jopa Lapin sodasta kertovissa artikkeleissa ja teoksissa. Miten voidaan Lapin sodasta julkaista vuonna 2015 teos, Jätetyt kodit tuhotut sillat, Lapin sodan monta historiaa (Otavan julkaisema ja kirjoittajina tietokirjailijat Veikko Erkkiä & Pekka Iivari), jonka lähdeluettelosta puuttuvat viime vuosina tehdyt Lapin sotaa käsittelevät tutkimukset?  Teoksessa käsitellään mm. asioita, josta on viime vuosina tehty jopa väitöskirja (Marianne Junila 2000: Kotirintaman aseveljeyttä. Suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkaiselo Pohjois-Suomessa 1941-1944). Toki tästä suomalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden välisiä suhteita käsitellyt kirjallisuus (romaanikirjallisuus) on otettu kirjaan mukaan: "Heidän kuvaukset ovat hyvin uskottavia ja dokumentaatioarvoakin sisältäviä" (sivu 172). Myös saamelaisten evakkotaipaleesta on Veli-Pekka Lehtola kirjoittanut teoksen Saamelaisen evakko. Rauhan kansa sodan jaloissa, 1994. Fiktion käytöstä tutkimuksessa aineistona, taustana tai muuten on hyväksytty ja siitä on keskusteltu tieteessä paljon, joten en puutu siihen tässä. Ihmettelen vain tietyn tutkimuksen täydellistä pois jättämistä tässä yhteydessä.   Ai niin, tämähän ei ollutkaan tieteellinen teos, mutta lukija huomaa kirjaan sisältyvän sanoman: lappilaiset pakenivat Ruotsiin ja Pohjanmaalle peläten Venäjää ja koko Lapin sota käytiin Neuvostoliiton vaatimuksesta ja, että kirjassa saksalaiset esitettiin inhimillisinä ja heidän tekojaan ja toimiaan ja niihin johtaneita syitä korostettiin. Ehkä menneisyydenhallintaan (Vergangenheitsbewältigung) olisi kannattanut ottaa mallia Saksasta ja muistaa, mitä sillä tarkoitetaan.  Se tarkoittaa sitä, että avoimesti pystytään käsittelemään menneisyyden eri vaiheita, myös niitä, joista mieluusti vaiettaisiin ja käsitettäisiin ne parhain päin.  

Tämä kirjoitus ei ole mikään arvostelu ko. teoksesta, vaan Lapin sodasta ja Lapin jälleenrakennusajasta kiinnostuneen tutkijan ihmettelyä kirjasta, josta on toki ilmestynyt kiittävä arvostelu Helsingin Sanomissa  2.10.2015. 

Lappi-krimiä

          

Sain Haaparantaan suuntautuneelta työmatkalta lainaksi ystävältäni kaksi Saksassa erittäin suosittua dekkaria tai krimiä, kuten siellä niitä nimitetään ja näiden kirjojen kannessakin luki, että “ein Lappland-Krimi”. Pohjoismaalaisten kirjoittamat Skandinavia-krimit ovat olleet suosittuja Saksassa jo monta vuotta. Myöskin Saksan eri alueille tai paikkakunnille sijoittuvat dekkarit ovat suosittuja. Paikkakuntien kirja- tai turistikaupoista löytyy aina isot pinot alueelle sijoittuvia krimejä. Niitä löytyy niin Hampurista, Kölnistä, Rügenin saarelta tai vaikkapa alpeilta. Ne ovat myös hyvä tapa opiskella kieltä tai paikkakunnan kulttuuria. Itse opiskelin aikoinaan saksaa ja uuden väliaikaisen asuinalueen Baselin ja Elsassin tapahtumia lukemalla Hansjörg Schneiderin luoman komisario Hunkelerin arjesta. Myöhemmissä krimeissa Hunkeler viihtyi yhä enemmän Elsassissa sijaitsevassa talossaan ja nautti paikallisia herkkuja, kun ensimmäisissä kirjoissa hänen vapaa-ajan vietto ja seurustelu Baselin alamaailman kanssa oli hieman “liikkuvampaa”.   

Pääsiäisenä lukemani kaksi dekkaria sijoittuvat Jokkmokin alueelle Pohjois-Ruotsiin. Niiden kirjoittajaksi merkitty Klara Nordin on Jokkmokiin 2008 muuttanut saksalainen Hiltrud Baier.  Pseudonyymi Klara Nordin on tarkoituksella valittu. Ensinnäkin ruotsalaiselta kalskahtava nimi kertoo pohjoismaisen rikoskirjallisuuden nauttimasta suosiosta Saksassa ja toiseksi se vie lukijan ajatukset uskottavasti Ruotsin Lapista kirjoittavaan kirjailijaan. Klara on myös kirjailijan toinen nimi ja sukunimi Nordin viittaa puolestaan pohjoiseen. Näin kirjoittaja kertoi Hannele Kentän Pohjolan Sanomissa aiemmin talvella kirjoittamassa artikkelissa, jossa esiteltiin nämä molemmat kirjat, esikoisteos Kuolemantulet eli Totenleuchten sekä viime syksynä ilmestynyt Septemberschuld, Syyskuun velka. Kirjoja ei ole ainakaan vielä käännetty edes ruotsiksi saati suomeksi. Niistä näkee selkeästi, että ne on tarkoitettu Skandinavian ulkopuolisille lukijoille, sillä niin tarkasti on selostettu meille niin tutut asiat. Tarkkuus ja lukemattomat yksityiskohdat ovat näissä teoksissa tae kirjoittajan pitkäaikaisesta (Ruotsin) Lapin ja saamelais-kulttuurin tuntemuksesta ja rakkaudesta niihin. “Saamelaisen elämäntavan valikoituminen tapahtuma-alustaksi oli yksi menestystekijöistä. Se kiinnostaa niin kirjoittajaa kuin lukijoitakin”, sanoo kirjailija Hannele Kentän haastattelussa 16.1.2016.

Nordinin esikoisdekkari Kuolemantulet alkaa Jokkmokin Talvatis-järven sulaan moottorikelkalla ajaneen nuorukaisen kuolemasta. Myöhemmin Jokkmokin kuuluisien talvimarkkinoiden aikana tapahtuu paljon muuta paikkakunnalle tulleen göteborgilaisen toimittajan yrittäessä tutustua saamelaiseen kansanparannukseen tehtävänään kirjoittaa tästä artikkeli. Asuessaan erään kirjan keskushahmon luona – hänet tavataan myös myöhemmässä teoksessa – hän tutustuu moniin kyläläisiin, saamelaisten historiaan ja paikkakunnan salaisuuksiin. Monet yksityiskohdat ovat totta myös todellisessa elämässä, kuten Talvatis-järven sula kohta, johon poika hukkuu alussa.

Saamelaiset, ympäristökonfliktit, luonnon puolesta taistelu ja poronhoito ovat tärkeässä osassa Nordinin viime syksynä julkaistussa Syyskuun velka, Septemberschuld -krimissä. Murhan ja  paikallishistorian lisäksi lukija saa tietää paljon myös saamelaisalueen ympäristökonflikteista, kuten Ruotsin Lapin kaivosten ikävästä historiasta, uusista kaivoshankkeista ja ennen kaikkea vesakkomyrkytyksistä, jotka sitten ovatkin tärkeässä osassa murhajutun paljastumisessa. Tässäkin kirjan alkusivuilla tapahtunut porojen tappamiseen käytetyllä pulttipistoolilla tehty murha liittyy vuosikymmeniä sitten tehtyyn ja salaisuudeksi jääneeseen surmaan.

Kirjoista tulevat esille myös nykypäivän mutkikkaat ja hankalat perhesuhteet, työssäkäyvän naisen hankaluudet yhdistää lapsen hoito ja tärkeän työn epänormaalit työajat. Molemmista kirjoista huokuu myös tekijän tietämys saaamelaiskulttuuria ja Ruotsin Lapin tapahtumia kohtaan. Nähtävästi ne ovat myös kuluneet hyvin saksalaisten käsissä, sillä ainakin esikoiskirjaa on myyty paljon.

Koskahan vastaavia Lappi-dekkareita ruvetaan kirjoittamaan ja julkaisemaan meille suomalaisille? Muutamia on toki ilmestynytkin, viimeksi Milla Ollikaisen Kolariin sijoittuvat dekkaritrilogia Veripailakat, Vesiraukka ja Pirunkuru. Ne vain ovat niin “toimittajamaisesti” tehtyjä, nopealukuisia dekkareita. Vaikka niissä käytetäänkin paikallista perinnettä ja historiaa hyväksi, niin tietty “lehtijuttumaisuus” tekstissä ei vie niitä vaikkapa saksalaisdekkareiden tai Åsa Larssonin tasolle. Onneksi Åsa Larssonin dekkareiden filmatisointeja voi nyt  odotella… 

Kirjailijan kuva hänen sivulta: http://www.klaranordin.de

Hankikanto

 "On hanget korkeat nietokset..." liitetään jouluun, mutta meillä Lapissa on myöhään keväällä hanget tai hankikeli. Hangeksi sanotaan kovaa lunta, jonka pinta kestää hyvin vaikka kävelemisen. Meillä siis puhutaan yleisesti hangista, mutta muualla päin voidaan puhua hankikannosta tai hankiaisista, kun tarkoitetaan tätä kestävää lumikantta.  Yleensä keväthangille pääsee kävelemään vasta lähempänä toukokuuta, joten harvoin pääsiäisloman onnistumisesta voi kiittää  hankikelejä. Nyt voi, vaikka pääsiäinen on ollut todella aikaisin, jo maaliskuussa.  

Kantava hanki vaatii ensin auringonpaistetta, joka lämmittää lumen pinnan tai suojasäätä ja sen jälkeisiä yöpakkasia. Nyt olimme nauttineet parina  päivänä suojasäistä, jolloin lumen pinta oli upottava. Sen jälkeen tulivat yöpakkaset ja aurinkoiset päivät, jolloin ei - harvinaista kyllä - päivisinkään lämpötila noussut plussan puolelle. Lumi kesti hiihtäjän ja kävelijän mennä missä vain. Koiran mielestä oli varmaan hauskaa, kun ensin lumi oli niin upottavaa, että se kesti koiran painon vain tiellä, ei edes moottorikelkkauralla, mutta parin päivän kuluttua lumi kantoi aivan missä vain. 

Lumen merkitystä ei voi vähätellä - ei ainakaan, kun ajattelee hiihtoloman onnistumista. Toki ajoituksella on siinä myös oma merkityksensä. Hiihtäjän tai kävelijän kestävistä hangista voi harvoin nauttia pääsiäislomalla. Mutta kun täällä Lapissa hiihdetään tai lasketellaan miltei yötä päivää metrisillä hangilla ja kevään tuoman hienon valon aikaan, niin etelässä puhdistetaan veneitä, haravoidaan puutarhoja tai ihaillaan aikaista kevättä. Naapurimaissa onkin jo alkanut parsasesonki ja toivottavasti etelässä katupölyt on siivottu pois. 

PS. Kiitos kuvasta Päiville. Aurinko on jo laskenut Pallas-Ounastunturien taakse ja kuvassa oikealla näkyy järven jäälle noussut vesi, joka sittemmin on taas jäätynyt. 

Rajaton raja

Rajan merkitys näkyy rajan asukkaille sekä hyvässä että pahassa. Rajaa on pystytetty, purettu, häivytetty, pystytetty uudestaan ja häivytetty erilaisin symbolein ja asetuksin, joskus eri aikaa, mutta joskus myös samanaikaisesti.  Kun raja vedettiin pitkin Väylää siten, että Suensaari jäi rajan itäpuolelle, niin paikalliset ihmiset eivät ensin pitäneet rajaa minään, vaan toimivat kuten ennenkin – huolimatta uusista isännistä ja heidän haluista kontrolloida rajaa ja sen ylittämistä. Se oli enemmän hallinnollinen raja myös asukkaille. Vähitellen rajan merkitykset ovat vaihdelleet, sota-aikoina se on ollut suhteellisen suljettu, mutta se avattiin nopeasti, kun Lapin asukkaiden piti päästä evakkoon syksyllä 1944.

Olin muutaman päivän rajalla, toisin sanoen Haaparannalla ja Torniossa. Ylitin tämän rajattomaksi tai maailman rauhallisemmaksi rajaksi siteeratun rajan noina päivinä monta kertaa ja keskustelin viime syksynä muuttuneista rajakäytänteistä monen paikallisen ihmisen kanssa. Rajahan sai vaihteeksi uudet isännät viime syksynä, sillä rajaa ja sen ylittäneitä ryhdyttiin valvomaan ja lännestä tulleet turvapaikanhakijat saatettiin tyhjilleen jääneeseen koulurakennukseen pystytettyyn yhdistelykeskukseen.  Rajalla vartioineet, paikallisia oloja länsirajalla tietämättömät rajavartijat ja tulli pysäyttivät rajan ylittäneet autot ja ihmiset ja kyselivät keitä ja millä asialla kulkijat ovat; paikallisten mukaan he tekivät kuulemma usein myös sellaisia kysymyksiä, joita EU:n sisärajalla kulkijoilta ei saisi kysyä.  Erityisesti Matkakeskuksesta Suomen puolelle jatkaneet linja-autot otettiin tarkkaan kontrolliin. Toiset ottivat tarkastukset – passi tai henkilöllisyystodistus piti olla aina mukana, mikäli ei halunnut esimerkiksi sakkoja maksaa – normaalina, joskin hieman poikkeavana tekona, toisia se harmitti tällä rajalla, jota oli totuttu jo pitkän ajan kulkemaan miten ja mistä haluaa. Ei nähty mitään eroa rajan puolilla, vaan sen toisella puolella sijaitsevat kaupat, liikkeet tai asiat olivat kuin ”omia”, joita oli totuttu hyödyntämään.  

Tämä turvapaikanhakijoiden vuoksi käynnistetty tehostettu valvonta rajalla oli lähes ohi siellä käydessäni. Tästä oli tuolloin merkkinä vain rajavartioston auto Rajalla-kauppakeskuksen takana olevalla yhteisellä Victoriantorilla ja tullin auto Krannikadulla juuri rajan kohdalla. Ehkä halusivat muistuttaa pelkillä autoilla olemassaolostaan. Varsinaista rajaleikkiä siis.   

Norbottenin läänin Torniolle lahjoittama Rajaleikki-patsas Victoriantorilla. Sen takana kaupungit yhdistävän Krannikadun vieressä Ruotsin tullin auto. 

Tämä tehostunut valvonta ja joidenkin mielestä kontrolli EU:n sisärajalla peruttiin turhana, sillä ulkopuolisten tulo oli miltei kokonaan loppunut tätä kautta.  Suomen Tulli ilmoitti kuluneella viikolla tehostavansa pysyvästi rajavalvontaa Torniossa, nähtävästi myös ylempänä väylän varressa. Tällä tehostamisella tulli tarkoitti salakuljetuksen kuten huumeiden ja myös nuuskan tarkempaa valvontaa. Syksyn aikana oli saatu kiinni myös noin 30 salakuljetusrikosta, joista osa oli törkeitä. Tämä Suomen länsiraja on myös nuuskaraja, sillä nuuskaa ei saa valmistaa eikä myydä Suomessa, mutta sitä voi tuoda Ruotsista omaan käyttöön tietyn määrän. Sitäkään ei saa siis tuoda määrättömästi eikä myydä edes kaverille. Haaparannalla nuuska on hyvä myyntiartikkeli, jota myydään mm. maailman suurimmaksi karkkikaupaksi mainostetussa kaupassa ja nuuskaa varten on myös perustettu nuuskaliikkeitä.

Ehdin vajaan viikon aikana tavata sekä entisiä että uusia haastateltavia sekä tuttuja. Moni heistä otti puheeksi RKP:n puoluejohtaja Carl Hagströmin ajatuksen yhteisestä Pohjoismaisesta kansalaisuudesta oman maan kansalaisuuden lisäksi. Ajatusta pidettiin periaatteessa hyvänä ja erityisesti raja-alueella sopivana, sillä siinä nähtiin paljon positiivisia seikkoja juuri esimerkiksi tällaisena poikkeuksellisena aikana kuten viime syksynä ja talvena. Ehkä se myös panisi lisää vauhtia Tornion ja Haaparannan viranhaltijoiden yhteistyöhön, joka viime vuosina on hieman hidastunut. Jos suomen tai meänkielen taito Haaparannan puolen viranhaltijoissa on vähentynyt, niin ei se ruotsin taito ole Tornion viranhaltijoissa juuri parantunut tai lisääntynyt. Ehkä niitä yhteisiä kokouksiakin kannattaisi pitää ja etelästä muuttaneet viranhaltijat "opettaa"  yhteistyöhön. Englanti pohjoismaisena yhteistyökielenä on mielestäni huono asia, varsinkin kun tämän viikon tietojen perusteella Haaparannan asema  Ruotsin suomalaisimpana kaupunkina vahvistuu entisestään – ainakin kun katsoo koululaisten kielten osaamista ja taustaa. Suomen kielen asema Haaparannan julkisessa tilassa on melko mitätön. Suomen merkittävästä asemasta – joissakin kouluissa jopa yli 60 % koululaisista – kaupungissa ei ole suomenkielisiä luokkia, suomenkielisetä koulusta puhumattakaan. Kaupunkien yhteinen kielikoulu on tietysti poikkeus.

Tältä se raja näytti. Yläkuvassa on lumiraja, ts. rajan länsipuolta torista ei lämmitetä, koska se kuulemma tulee niin kalliiksi.