Kävelyllä historiallisessa Prince Georgessa

Tältä Prince George ja sen puutavarateollisuuskeskittymä näyttävät yliopistolta päin. Joinakin päivinä tehtaiden piipuista nouseva savu tuntui nenässä, kun taas tuulen suunnan mukaan joinakin päivinä sitä ei huomannut ollenkaan. 

Viimeisenä kongressipäivänä ehdin hieman katsella kaupunkia. Kävin galleriassa, mutta jätin museokäynnin sateen vuoksi toiseen kertaan. Paljon muuta kaupungissa ei tainnutkaan olla nähtävää; tulviva joki ja puistoalue hieman keskustasta eteenpäin. Sen sijaan hotellin vastaanotto ehdotti keskustan historiallisten kohteiden kävelykierrosta, josta kertova opaslehtinen löytyi tiskin alta. Paikallinen kirjasto järjestää myös opastettuja kävelyretkiä. Jos teistä joku haluaa tehdä sellaisen virtuaalisesti niin täältä löytyy opas. Osa kohteista on purettu tai palanut, mutta osa on miltei entisen näköisenä paikallaan. Kohteiden kohdalla on taulu, jossa historiallisen valokuvan lisäksi on pieni selitys kohteen historiasta. 

Osa kohteista on uusia, kuten esimerkiksi tämä 1967 Kanadan 100-vuotisjuhlaa varten pystytetty suihkulähde, jonka taustakuvana oleva mosaiikki kertoo sekä Kandan että kaupungin historiasta. Suihkulähde on tosin poistettu 2007. 

Oli muuten lainakameralla vaikea saada kuvaa!

Tästä valtion alkoholiliikkeen rakennuksesta tuli ensimmäinen "Designated Heritage Building" kaupungissa.Rakennettua kulttuuriperintöä siis vuodelta 1949.

Osa rakennuksista oli miltei alkuperäisessä kunnossa - ainakin ulospäin - kuten tämä huonekalu- ja sekatavarakauppa, joka ei meinannut kuvaan mahtua. Kaupan mottona on ollut - on nähtävästi edelleen, sillä siltä sisällä näytti - “If we don't have it, you don't need it".

Toisista, kuten Columbus-hotellista, muistutti vain kadunreunassa ja tai tyhjällä tontilla oleva infotaulu. Tällaisia voisi pystyttää Turkuun!

Alueen alkuperäiskansojen historiaa ja kulttuuria oli jonkin verran näissä kulttuuriperintökohteissa näkyvissä; mm. toteemipaalu gallerian edessä ja muutamia karhu- ja kotkapatsaita.

Kevätsateisena iltapäivänä kaupunki näytti hiljaiselta. Vain muutama kahvila oli auki, ruokakaupathan sijaitsivat hieman keskustan ulkopuolella, siellä missä on enemmän asuinrakennuksia. Reilun parin vuoden kuluttua minulla on onneksi tilaisuus tutustua paremmin Prince Georgeen ja toivottavasti ehdin silloin myös kaupungin ulkopuolelle, sillä vietän  kuukauden vierailevana tutkijana paikallisessa yliopistossa. Ehkä silloin näen kampuksella myös karhuja, kuten siellä yöpyneet kongressivieraat olivat nähneet - onneksi tosin vain ikkunasta - karhuemon poikasineen. Kampuksella oli ollut myös karhuvaroitus. 

Tämän tapasin Prince Georgen lentokentällä.

Unettomana Prince Georgessa: kongressimatkailua

University of British Columbia

Prince Georgen kaupunkiin, Brittiläisen Kolumbian pohjoisosien hallinnolliseen pääkaupunkiin on kokoontunut muutama sata arktisten alueiden kulttuuri- ja yhteiskuntatieteilijää. Tämä kongressi on järjestyksessään kahdeksas ja aiheena on tällä kertaa "northern sustainabilities" ja tästä teemasta on monenlaisia paneeleita, keskusteluja ja esitelmiä. Täällä ei muuten vallitse jokseenkin kaikki suomalaiset yliopistot vallannut "arktinen kiima", joka johtuu erityisesti tänä vuonna auenneista arktisen tutkimuksen rahoituslähteistä, vaan tänne kokoontuneilla tutkijoilla on monivuotinen kokemus arktisesta alueesta - niin tutkimuksessa, hallinnossa, politiikassa kuin myös siellä asumisesta - ainakin joillakin.

Vuorokauden kestänyt matkanteko ehkä hieman verottaa kongressista ja tapahtumapaikasta nauttimista. En ehtinyt avajaisiin enkä ensimmäiseen keynote-esitelmään, jonka IASSA:n perinteiden mukaan oli pitänyt yhden paikallisen alkuperäiskansan päällikkö; aihe oli mielenkiintoinen eli perinteinen itsehallinto modernissa kontekstissa. Ehdin eilen seuraamaan jo yhtä paneelikeskustelua ja sessiota. Ruotsalaisten ilmastonmuutosta ja tulevaisuutta käsittelevän projektin paneelikeskustelun aikana mieleen nousi taas kaihoisa ajatus pohjoisen tutkimuksen tekemisestä, sillä esitelmä osoitti sen, miksi pohjoisen tutkimus on niin tärkeää ja kiinnostavaa ja nimenomaan monitieteinen tutkimus. Esityksessä tuli selkeästi esille, miten tärkeää on ottaa huomion se, että on olemassa monia arktisuuksia ja monta menneisyyttä ja tulevaisuuksia ja, että arktisella alueella myös Fenno-Skandian alueella asuu monia eri kansoja ja ryhmiä alkuperäiskansan saamelaisten lisäksi, jotka tulee myös ottaa huomioon. Kuka pääsee ääneen ja ketä kuunnellaan näissä asioissa kuten arktisessa neuvostossa? Keskusteluun pääsivät mainintoina esille mm. tornionlaaksolaiset, jotka ovat Ruotsissa virallinen vähemmistö sekä Norjan kveenit, joilla ei ole saamelaisiin alkuperäiskansana verratavaa asemaa, mutta joiden tulevaisuudesta on myös kysymys, mutta kuka heitä sitten edustaa?  Se, että tämä diversiteetti tulee otetuksi huomioon, ei suinkaan ole poissa muilta, tuli napakasti esille professori Carina Keskitalon alustuksessa ja vastauksissa yleisökysymyksiin. 

Paneelikeskustelun lisäksi olin kuuntelemasa yhtä mielenkiintoista sessiota, jonka aiheena Oral history along the Arctic Shores: Memories, Representations, Distruptions. Tutkimusta koordinoidaan Arktisessa keskuksessa ja sitä rahoittaa Suomen akatemia. Esitelmien kohteet liikkuvat laajalla alueella pohjoista: Siperiasta Nenetsian kautta Kuolan niemimaalle ja kolttien asuinalueille. Projektin esimerkit olivat mielenkiintoisia ja monenlaisia, mutta monissa esitelmissä ei oikein päästy muistitietotutkimukseen (oral history) tai sen metodisiin kysymyksiin. Ainakin näissä lyhyissä esitelmissä tuli sellainen käsitys, että ei nähdä tai tunneta antropologisen kenttätyön ja muistitietotutkimuksen eroja. Toki esitelmissä käsiteltiin virallisesta tiedosta poikkeavia näkemyksiä ja kentällä oli kuunneltu juuri unohdettujen ja syrjäytettyjen väestöryhmien kertomuksia, mutta "mikä tekee muistitiedosta erityisen" (Portellin artikkelin otsikko)?  Kuten erään esitelmöitsijän siteerama Alessandro Portelli käsittelee juuri muistitiedon välittämän informaation luonnetta eli se kertoo enemmän tapahtumien merkityksestä kuin itse tapahtumista, oli jäänyt turhan sivuun. Miksi kerrotaan, kenelle kerrotaan ja mitä ei kerrota ja kenelle mitä ei kerrota? Ja ennen kaikkea, miten tutkija on "luonut" aineiston tutkimustaan varten?  "Suulliset lähteet eivät kerro meille vain mitä ihmiset tekivät, vaan sen, mitä he halusivat tehdä, mitä he uskoivat tekevänsä ja mitä he katsoivat tekevänsä". (Portelli in Fingerroos et al. 2006.) Itse en ole muistitietotutkija, mutta ymmärrän sen, miten muistitietoa voi tarkastella tutkimuksissa lähteenä tai kohteena tai hyödyntää sitä tutkimusaineiston muodostamisen apuvälineenä tai vain yhtenä tutkimuksen sivujuonteena, kuten tuossa Muistitietotutkimus-teoksen esipuheessa ja artikkeleissa tulee esille. Kontekstualisoinnin puute näkyi tietyissä esitelmissä juuri pinnallisuutena. Milloinkohan tehdään muistitietotukimusta vaikkapa kolttasaamalaisia tutkineista tutkijoista?  Esitelmiä oli kommentoimassa professori Julie Cruikshank, joka kommenteissaan toi esille mm. muistitietotukimuksen lähtökohdat Maurice Halbwachsista alkaen. Mutta kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä sessio, jonka esitelmistä työstetään julkaisua, joten tekin pääsette siihen myöhemmin tutustumaan.
 

Tähän mennessä olen kuunnellut kaksi keynote-luentoa, joista professori Sverker Sörlin esitelmässään "Environmental Humanities and the Artic - Transforming Knowledge, Transforming Sustainabilities" oli tieteenhistoriallinen katsaus tästä tehtyyn tutkimukseen käyttäen hyväksi myös oman tutkimushistoriansa reflektointia. Lauantainen grönlantilaisen Henriette Rasmussenin keynote-luento "Inuit are Used to Change and to Adapt to New Places and New Situations: Our History Proves that the Challenge is Elsewhere" oli loistava puheenvuoro Grönlannin ja sen nuorison tulevaisuuden puolesta. Rasmussen on toiminut mm. toimittajana,  ministerinä ja aktiivisesti alkuperäiskansaliikkeessä.  

Tyttöjä Nuukissa rannalla, elokuu 2008, jossa myös olin ICASS:n kongressissa.

Hän lähti liikkeelle omasta taustastaan ja päätyi konkreettisiin asioihin, kuten siihen mitkä seikat Grönlannin tulevaisuuden kannalta ovat tärkeitä ja haasteellisia. Grönlanti on kahtia jakautunut: heihin joilla on kaikkea ja heihin joilla ei ole mitään. Yhtenä ratkaisuna Rasmussen pitää sitä, että Grönlanti tarvitsee vahvoja ja koulutettuja naisia. Työttömyys, koulun lopettaminen, alkoholismi, huonosta ravinnosta johtuvat sairaudet, ilmansaaasteet ja yleinen toivottamuus - "Make suicide not an option" - ovat tavallisia ongelmia, joskin esimerkiksi nuorten itsemurhat on saatu hieman alenemaan. Merkityksellisen arjen tärkeys; työ, koulutus, asunto, perhe ja sosiaalinen elämä - ovat yhtä tärkeitä kuin alkuperäiskansojen oikeudet. Vaikka Grönlanti elää pitkälti kalasta, niin silti kalateollisuus ei tarjoa työpaikkoja paikkakuntalaisille, vaan viime vuonna sinne palkattiin mm. kiinalaisia työntekijöitä. Rasmussen käsitteli myös grönlantilaisten hankalaa asemaa  kaivosteollisuuden ja uusien kaivosten perustamisessa. Kun kaivokset perustetaan pienille paikkakunnille ja niiden tarjoamat työpaikat ovat etupäässä miehille, niin mitä töitä tulee naisille; prosituutiotako? Ja mistä saadaan koulutettuja työntekijöitä; tuodaanko nekin ulkomailta? Monikansalliset kaivosyhtiöt ovat täällä(kin) suuri uhka.   

Valitettavan vähän aikaa taitaa jäädä tähän kaupunkiin tutustumiseen. Prince Georg sijaitsee kahden joen, Nechakon ja Fraserin yhtymäkohdassa. Kaupungissa asuu reilut 70 000 asukasta laajalla alueella. Nuori yliopisto sijaitsee vajaan 10 km päässä ylempänä vuoristossa ja sieltä avautuu kaunis näköala laaksoon, jonka toisella puolella sijaitsee paperi- ja selluloosatehtaita. Niiden olemassaolon huomasi heti astuttaessa yöllä lentokoneesta, sillä matalapaineessa niiden haju - rahan haju täälläkin - oli aika tyrmäävä.

Yliopiston läheinen maisemapuutarha, taustalla pitäisi näkyä tehtaiden piiput.

Kaupunki sijaitse alkuperäiskansojen alueella; aiemmint äällä on asunut mm. Lheidli T'Enneh-heimo. Nykyinen kaupunki on saanut aikansa 1900-luvun alussa perustetusta kauppa-asemasta, joka oli osa North West Companyn verkostoa. Hudon's Bay Company perusti myöhemmin oman kilpailevan aseman.  Tämä houkutteli tänne yhä enemmän siirtolaisia. Itse Prince Georgen kaupunki perustettiin 1915. 

Toivottavasti näinä kongressin loppupäivinä näen kaupungista vähän enemmän kuin hotellin ja yliopiston välisen matkan sikäläisen koulubussin ikkunasta ja pari ravintolaa. Ai niin, olihan meillä eilen myös itse järjestettyä ohjelmaa, kun kongressin järjestäjät eivät ole sitä tehneet: olimme katsomassa Rekkakuskit jäällä -realityn tähteä, Alex Debogorskia, joka paikallisessa kirjakaupassa edisti kirjansa myyntiä. Kyllä, ostin minäkin kirjan ja siinä on nimikirjoitus, mutta fanikuvaa ei meistä ole.

Pikkunoitia ja pääsiäistrulleja

                    

Pääsiäislauantaina - eikä Palmusunnuntaina kuten nykyään - pohjoisessa oli tapana, että  pieniä noita-akkoja tai trulleja kulki talosta taloon. He olivat pukeutuneet värikkäisiin, pitkiin hameisiin  ja esiliinoihin, korea huivi oli solmittu leuan alta kiinni. Mukana rekvisiittana oli luuta sekä kahvipannu, usein nokinen. Posket oli punattu ja ehkä lisätty hieman pisamia äidin tai isonsiskon kajalilla. Joillakin onnellisilla saattoi näillä reissuilla olla mukana jopa oikea kissa. Pikkunoidat kävivät toivottamassa hyvää pääsiäistä ja saattoivat saada siitä palkaksi jotain pientä. Esimerkiksi suklaamuna saattoi noitien kahvipannuihin kolahtaa, mutta vielä 1960-luvulla se oli tosi harvinaista.

Perinteet ovat metka juttu, sillä ne muuttuvat ja sekoittuvat, mutta eivät itsestään. Toisia hylätään ja toisia otetaan käyttöön yhdistellen ne vanhoihin ja tuloksena voi olla jotain ihan uutta tai uudelta näyttävää. Nyt kun jälkeen päin miettii vaikka tätä pikkunoitien asukokonaisuutta ja esimerkiksi luudan symboliikkaa, niin sehän on kuin jostakin pääsiäisperinteen kuvastosta, jonka kortteihin tai kuviin noidat kesytettiin, kun kirkko ei siihen kai aikoinaan pystynyt. Luudalla lennettiin Kyöpelinvuorelle, jonne kaikki noidat kokoontuivat ja kissa liitettiin noitiin. Mutta miksi kahvipannu? Yksi selitys on se, että 1600-luvulla Eurooppaan levinnyt kahvi oli vaarallinen ja paholaisen juoma ja juoni vääräuskoisilta. Kahvia taas puolestaan joivat erityisesti vanhat naiset, jotka olivat helposti rinnastettavissa noita-akkoihin. (Ks. vaikkapa Korhonen:  Pääsiäiskortti -artikkeli Sananjalassa 1997.)
 
Pikkunoitien kiertely pääsiäislauantaina meillä Länsi-Lapissa ja monin paikoin Länsi-Suomessa liittyy ruotsalaiseen perinteeseen, johon kuului käydä noidaksi pukeutuneena kiertelemässä naapureita ja toivottamassa hyvää pääsiäistä. Taustalla on tietysti se, että pääsiäislauantaina - Jeesuksen kuoleman jälkeen - on liikkeellä pahoja henkiä ja voimia, joilta pitää suojautua. Tällöin myös elinkeinomagian harjoittaminen oli voimallisinta eli trullit, noidat tai pääsiäisämmät - miten heitä eri puolilla Suomea on nimitetty - yrittivät tehdä taikojaan varastaen muista taloista karjaonnen itselle. Näitä trulleja pelättiin, sillä ne saattoivat vahingoittaa eläimiä. Jossakin muualla taas, kuten esimerkiksi Pohjanmaalla, on poltettu pääsiäisvalkeita noitien torjumiseksi.

Mutta nykyään nämä pikkunoidat kulkevat virpomassa Palmusunnuntaina, eivät yksin Lapissa, vaan koko Suomessa. Pajunoksat on koristeltu ja virpomalorut on opeteltu ja palkkaa varten mukana on tyhjä kori tai se kahvipannu. Tässä uudessa tavassa on yhdistyneenä sekä läntinen noituuteen tai trulleihin liittyvä pukeutuminen että ortodoksien virpominen. Lisämausteena erilaisiin naamiaisiin tai karnevaaleihin liittyvät pukeutumiset ja uutuutena vielä Halloweeniin liityvä karkkien kerjääminen. Ainakin omassa lähiössäni samat "Harri Potter -velhot" kulkevat niin Halloweenina kuin Palmusunnuntaina - hieman epävarmaa vielä tosin on se Halloweenin ajankohta näillä kulkijoilla. Tälläinen erilaisten ja eri puolilta tulevien tapojen "suruton" yhdisteleminen herättää aina pääsiäisen tienoilla keskustelua ja aiemmin jopa "perinnepoliisien" esiin tuloa medioissa. Toisia loukkaa erityisesti se, kun kristilliseen perinteeseen sekoitetaan "noituutta", vaikka nämä noidatkin kuuluvat tietyllä tavalla läntisen kirkon vaikutuspiiriin. Kun aiemmin virvottiin sukulaisia pyhävaatteissa varhain sunnuntaiaamuna, niin nyt pikkunoidat, kissat, jänikset, tiput tms. kulkevat iltapäivästä vaatien palkan heti. Aiemmin se saatiin vasta pääsiäisenä. Tätä virpovien pikkunoitien kasvavaa joukkoa ovat omalta osaltaan auttaneet koulut ja päiväkodit - tai lapsirikkaat lähiöt, joissa tapa omaksuttiin virpovilta kavereilta, kuten eräs kollegani arveli. Ja se mikä tässä eniten ihmisiä - erityisesti ortodokseja ja karjalaistaustaisia - loukkaa tai ärsyttää on se, että yhdistellään osia eri tavoista ja kulttuureista tuntematta niiden historiaa tai taustaa (yksi esimerkki täällä). Virpomisesta voi lukea tarkemmin esimerkiksi täältä ja täältä. Monet myös odottavat ja kaipaavat pikkunoitien vierailua ja valmistautuvat, vaikka heidän tuttavapiirissään ei olisikaan virpojaikäisiä lapsia.

Nämä kuvan pienet pääsiäisnoidat ovat virponeet sunnuntaina Torniossa. Minutkin on tänään virvottu Skypen avustuksella, joka sekin osoittaa osaltaan sitä, miten tavat muuttuvat. Tässä tapauksessa virpoja saa palkan pääsiäisenä, kuten virpomalorussakin sanottiin, että  "viikoks velkaa". Virpomisen tavallisin palkka oli muna, joka on ylösnousemuksen vertauskuva, niinpä virpojani saa palkaksi suklaamunan. 

Kilttejä noitia on ollut muuallakin liikenteessä, sillä eräs sukulaiseni asuu omakotitaloalueella lähellä suurehkoa kaupunkia. Hän lähti perheineen sunnuntaina uimaan, mutta ei halunneet jättää noitia palkkiotta. Ratkaisuksi hän kirjoitti noidille viestin:  "Arvoisa noita! Valitettavasti emme ole kotona, mutta jätä oksa maljakkoon ja ota palkka 
(2/nenä) korista." Koria ei oltu tyhjennetty kokonaan ja maljakkoon oli jätetty runsaasti oksia. 

Poropäivillä

Raattamassa järjestettiin tänään 10. poropäivät ja olihan sinne päästävä, kun olin jo muutenkin niin lähellä kylää. Päivillä on myytävänä paikallisia tuotteita niin elintarvikkeita kuin käsitöitä. Pääosassa oli poro, jota sai syödä monella tavalla valmistettuna. Myös kokonaisena grillattuna. 

Tarkkasilmäiset ohikulkijat tunnistavat Raattaman poronhoitokyläksi. Poro on näytellyt tärkeää osaa kyläläisten elämässä jo vuosisatojen ajan ja yhä edelleen poronhoito on tärkeä elinkeino ja osa ihmisten elämäntapaa ja identiteettiä. Poro ja poronhoito ovat läsnä koko vuoden, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Ideaalitilanne on ollut, että lapset kasvavat poronhoitovuoden eri tehtäviin vähitellen, osallistuvat kesämerkityksiin ja talvella erotuksiin, ruokkivat kotiporoja jne. Ehkä joku heistä vielä valitsee poronhoidon ammatikseen, vaikka se ei taloudellisesti olisikaan tuottavaa eikä ihan stressitöntä, kun ottaa huomioon nykyporonhoidon haasteellisen toimintaympäristön. Muuttuvat palkiset olisi hyvä kirjan nimi tänäänkin kuten se oli 2002.

Poronhoidon lisäksi matkailu on tärkeä elinkeino Raattamassa, sillä sijaitseehan kylä Pallastuntureiden välittömässä läheisyydessä. Matkailu on alkanut kylässä pienimuotoisena kotimajoituksena ja tätä traditiota jatkaa myös poropäivien pitopaikka, Autton Porotilamajoitus, jonka täpötäydessä päärakennuksessa Tapio Sointu kertoili pororuokatrendeistä sekä siitä, miten pororuokia on kehitetty eri ravintoloiden brändeihin sopiviksi. Hän säesti jutteluaan mm. Kekkosen ruokavalinnoista kertovillla muisteloilla. Kylässä toimii myös paikallista raaka-ainetta - tietysti poronlihaa - käyttävä perheyritys ArctiFood, jonka tuotteita oli täällä myynnissä ja joka oli yksi järjestäjistä. Mutta minusta olisi mukavaa, että erilaisia porotuotteita saisi ostaa suoraan tuottajilta hieman laajemmin, mutta sitähän ei lainsäädäntö ja byrokratia salli. Onneksi sentään kuivalihaa sai ostaa juuri tältä paikalliselta yritykseltä - samoin kuin poronlihaa monessa eri muodossa. Tämä ei ole maksettu mainos: tämän firman poronkäristys on parasta kaupasta ostettavista.

Myynnissä oli myös arpoja koulun hyväksi sekä paikallisia käsitöitä kylästä ja hieman kauempaakin.  Ja olihan siellä myynnissä myös leipomuksia, kastikkeita, hilloja ja mm. pakurikääpäteetä. Metrilakua ei onneksi ollut myynnissä, mutta kaikkien myyntipöytien tuotteet eivät ihan esteettistä silmää tyydyttäneet...

Yhtä tärkeää kuin ostokset tai ehkä jopa tärkeämpää näillä päivillä on tuttujen tapaaminen ja kuulumisien vaihto. Ja eläviä porojakin oli nähtävillä ja mahdollisuus porolla ajoon. Poropäivät on mukavan pienimuotoinen paikallinen tapahtuma, joka houkuttelee myös matkailijoita. Raattamasta löytyy lisätietoja mm. täältä ja Juhanin kaupasta sekä sen ilmoitustaululta.

Vahva ote? Kansatieteen päivillä maaliskuussa

 (kuva: http://blogs.helsinki.fi/kansatieteenpaivat2014/)

Maaliskuiseen työkalenteriin kuuluvat kansatieteen päivät joka toinen vuosi, joka toinen vuosi pienempi seminaari. Nyt oli vuorossa jo järjestyksessään peräti VIII, nyt Helsingin yliopistossa pidettävät kansatieteen päivät, joiden ajankohtaisiksi teemoiksi oli valittu analyysi ja tulkinta, sillä kysymykset näistä koskettavat kaikkia tutkijoita ja myös erilaisissa kulttuuriorganisaatioissa toimivia kollegoja. Monissa esitelmissä käytiin tuli erilaisia esimerkkejä siitä, miten kulttuurin tutkija tulkitsee aineistojaan ja käy keskustelua niiden kanssa ja mitkä käsitteet ovat käytössä. Entä miten tähän sopivat tutkittavien omat käsitteet ja tutkimustiedon palauttaminen?  Myös eettisiä tulkintoja ja kysymyksiä käsiteltiin joissakin esitelmissä. Kaiken kaikkiaan päivillä oli 10 eri työryhmää, joista monet jatkuivat molempina päivinä. En valitettavasti pystynyt olemaan paikalla kuin ensimmäisenä päivänä, joten minulta jäi kuulematta mm. lundilaisen professori Thomas O’Dellin key-note esitelmä ja monia erittäin ajankohtaisia ja mielenkiintoisia työryhmiä. Ohjelma löytyy täältä.

Tukholman yliopiston elokuvatutkimuksen professori Anu Koivusen key-note esitelmä käsitteli Virpi Suutarin (2010) ohjaamaa Auf Wiedersehen Finnland -elokuvaa ns. affektiivisen käänteen näkökulmasta. Miten tunteita rakennetaan kulttuurisesti olikin oiva kysymys tämän elokuvan kohdalla, sillä tämä esitelmä avasi elokuvan eri tavalla kuin mitä olen sen aiemmin nähnyt tai miten tähän asetelmaan en ollut kiinnittänyt huomiota. Elokuvassa haastellut naiset eivät suinkaan tyytyneet heille annettuun rooliin, vaan pitivät oman mielensä. Harva tuolloin sodan jälkeen Saksaan (osa saksalaisten sotilaiden mukana lähteneinä) on puhunut kokemuksistaan. Vielä nytkään yksi naisista ei halunnut kertoa pojalleen saksalaisesta isästä mitään pojan toiveista huolimatta. Tällaiset "häpeälliset" tapahtumat eivät ole sopineet kansalliseen muistiin, mutta dokumentissa on esimerkkejä siitä, miten naiset eivät ole suostuneet kantamaan ulkopuolisten ja jopa oman äidin heille määrittelemää häpeää. Suosittelen kaikkia - erityisesti tuon esitelmän kuulijoita - katsomaan dokumentin uudestaan! Itsekin aion sen tehdä. Toisen key-noten piti Jörg Niewöhner (Humboldt Universität) Co-laborative anthropology - how should we be analysing-with, joka ei valitettavasti jättänyt kovin vahvoja muistijälkiä näin reilun kolmen viikon jälkeen.

Ennen iltapäivän pienryhmiä julkistettiin edellisten kansatieteen päivien esitelmien pohjalta tehty Moniulotteinen etnografia-kirja, jonka ovat toimittaneet Eerika Koskinen-Koivisto ja Pilvi Hämeenaho. Monet kirjan artikkeleista sopivat mm. opinnäytteitä tekevien käyttöön. Ehdin kuunnella peräti kolmen eri pienryhmän esitelmiä. Niiden teemat tai kysymykset liikkuivat etupäässä monenlaisissa tutkimuskohteen jäsenten kohtaamiseen liittyvissä kysymyksissä, niin eettisissä kuin tiedon hankintaan tai tulkintaan liittyvissä. Jotenkin inhimillistä on se, että etnologiseen/kansatieteelliseen seminaariin tullaan innoissaan pitämään esitelmää siitä, miten on ratkaissut subjektiivisuuden ongelman eli keksinyt pyörän uudelleen...

Oli hienoa, että perjantain loppuhuipentumaa, debattia ”Ethnology Meets Technology” saattoi seurata verkon kautta. Keskustelun tarkoituksena oli herättää ja inspiroida keskustelua etnologian suhteesta teknologiaan. Sitä saattoi myös kommentoida Twitterin kautta. Keskustelua voi seurata vielä arkistoituna. (En saanut linkkiä toimimaan tämän mökillä käytössä olevan hitaan yhteyden vuoksi.) Keskustelijoina olivat Museoviraston kehittämisjohtaja Carina Jaatinen ja dosentti Jukka Jouhki Jyväskylän yliopistosta. Puheenjohtajana toimi digitaalisen kulttuurin jatko-opiskelija Anna Haverinen Turun yliopistosta. Lisää tällaisia! Ehkä tämä myös innosti meitä etnologeja lisäämään tekniikan tutkimusta.

Yksi päivien tärkeä anti on tietysti keskustelut kollegojen kanssa ja verkottuminen. Siihen oli tilaisuus mm. Helsingin yliopiston rehtorin vastaanotolla, jota emännöi varadekaani, kansatieteen professori Hanna Snellman. Seuraavat kansatieteen päivät pidetään meillä Turussa yhteistyössä Åbo Akademin kanssa. Teema on vielä salaisuus. Tervetuloa maaliskuussa 2016 Turkuun!

Päivien pääjärjestäjä, Suomen kansatieteilijöiden yhdistys Ethnos ry löytyy täältä.

Keimiöniemen kalamajat

Olen hiihtelemässä vieropalkisilla, tarkemmin Jerisjärven rannalla. Yksi järven nähtävyyksistä on ehdottomasti Keimiöniemen kalakenttä kalamajoineen. Kentän rakennuskanta on suurelta osin 1800-luvulta, osa on muualta tuotuja tuhotuneiden sijalle, mutta muutama ihan uuden näköinenkin, korjattu maja näkyy. Hirsirakenteiset pirtit kala-aittoineen on sijoitettu pitkiksi, rannan suuntaisiksi  rakennusriveiksi. Majoja on toistakymmentä, osalla on myös asiaankuuluvia ulkorakennuksia. Keimiön kalakenttä on ainutlaatuinen ja arvokas esimerkki Lapin kulttuurihistoriasta, joka periytyy suomalaisen uudisasutuksen ja kaukonautinnan ajoista lapinmailla aina keskiajalta lähtien. Se on myös yksi valtakunnallisesti merkittäviä kulttuuriympäristöjä.   

Erityisen merkittävän tästä kalakentästä tekee se, että ne ovat edelleen alkuperäistä vastaavassa käytössä, ts. sesonkikalastajien käytössä. Pirtit aittoineen sijaitsevat kentällä neljässä ryhmässä ja kapea kujat liittävät ryhmien ympäristön avoimet tilat toisiinsa.Kentän taustalla on metää ja kauempana kohoaa Keimiötunturi. Rannan puolella on verkonkuivaustelineitä. Aittojen seinille on kaiverrettu nimiä ja vuosilukuja. 

Majat ovat yksityisomistuksessa. Tietyillä taloilla on ollut ikimuistoinen nautintaoikeus Jerisjärveen ja tähän kuului myös oikeus rakentaa kalamaja. Isonjaon jälkeen perustetuilla tiloilla ei tätä kalastusoiekutta enää ole. Järvestä on kalastettu etupäässä siikaa ja muikkua. Kentän edustalla ovat sijainneet parhaat apajapaikat.  

Kentän historiasta kerrotaan RKY:n mukaan seuraavasti: 

Tornion seudun asukkaat kalastivat Muonion järvillä jo ennen seudun asuttamista. Vuoden 1553 veroluettelojen mukaan Ylitornion armassaarelaisten kalastusalueeseen kuuluvan Jerisjärven mainittiin olevan yksi kalaisimmista. Ylitorniolaiset kalastivat Jerisjärvellä 1800-luvulle saakka eli suorittivat kruunulle veroa oikeudestaan 1553-1801.

Vanhin näistä kalapirteistä on nähtävästi ollut vuonna 1991 tulipalossa tuhoutunut ns. Hurulan pirtti, jonka oletettu rakennusvuosi oli 1608. Sen seinään on sanottu myös Giuseppe Acerbin raapustaneen nimikirjaimensa. Hurulan pirtistä on Teppo Korhonen kirjoittanut artikkelin.

P.S. tällä hitaalla yhteydellä en pystynyt varmistamaan minkälainen suojelu tällä on.

Joukkovoimaa

Sosiaalisessa mediassa kuten facebookissa ystävien seinillä liikkuvat usein samat uutiset ja asiat. Viime viikolla juhlittiin Kalevalan päivää ja juuri ennen sitä Suomen Kulttuurirahasto juhli 75-vuotisjuhlaansa julkaisemalla vuonna 1938 perustamiskeräykseen osallistuneiden nimet, kotipaikat ja summat. Yhteensä 30 000 kansakoululaista kiersi eri puolilla maata ovelta ovelle pyytämässä tukea perustettavalle Suomen Kulttuurirahastolle ja tähän perustamiskirjaan kirjoitti nimensä  kaikkiaan 170 000 suomalaista. Joukkovoima ja siitä kertova tarina on ainutlaatuinen koko maailmassa.

Tämä kulttuurirahaston sivuillaan julkistama hakemisto oli viime viikon suosikki, sillä lahjoittajien hakemistosta saattoi etsiä sukulaisten nimiä. Ilahduttavan - tai kadehdittavan - monet ystävistäni luettelivat monesta sukupolvesta sukulaisiaan, jopa koululaisia, jotka olivat vaikkapa 10 silloisella markalla osallistuneet keräykseen. Itsekin tietysti heti katsoin kotikuntani Kittilän lahjoittajat enkä löytänyt listalta sukulaisiani. Se ei minulle ollut mikään yllätys, sillä kuka koululainen olisi kävellyt silloin syyspimeässä tiettömiin erämaakyliin, joissa ei tuolloin ollut edes kansakouluja. Toki kirkonkylästä ja kunnan eteläosista löytyi nimiä, joista osan tunnistin. 

Kulttuurirahasto sai alkunsa palavasta halusta parantaa maailmaa. Sama aate on kantanut sitä 75 vuotta. Rahasto lisää suomalaisten elämän laatua myöntämällä tukea tieteelle ja taiteelle joka vuosi suhdanteista riippumatta kymmenillä miljoonilla euroilla. Monet hankkeista koskevat lapsia ja heidän hyvinvointiaan.

Sivuilta löytyy sekä lahjoittajien että apurahan saajien tarinoita. 
 
Vaikka minun sukulaisistani ei nähtävästi kukaan ole pystynyt vuonna 1938 rahastoa tukemaan, niin minulle Suomen Kulttuurirahastolla on ollut sitäkin suurempi merkitys, sillä olen saanut nauttia sen tuesta - sekä Lapin Maakuntarahaston että päärahaston avustamana. Kiitos siitä. 

Yhä tänään Suomen Kulttuurirahasto ottaa vastaan lahjoituksia yksityisiltä käytettäväksi suomalaisen kulttuurin, tieteen ja taiteen tukemiseen. Ja onhan se minunkin työpaikkani ja entinen opinahjo perustettu lahjoitusvaroin kansalta ja siitä lukee yliopiston seinässä "Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle" ikään kuin muistuttamassa myös siitä vapaasta tieteestä, jota silloin 22 040 lahjoittajaa halusivat tukea. Myös tämän keräyksen lahjoittajalistaa voi selata täällä.

Tänään seinilä liikkuvat surulliset asiat, joihin liittyy mm. tämä kappale, joka taisi olla tänään aika monella korvamatona: