Kotieläimet ja sota

 

Kuvassa suomalaiset karjankuljettajat saapuvat erääseen Pohjois-Ruotsin kaupunkiin, kuvan on ottanut Tore Persson, Norra Västerbotten 1944 ja se on Skellefteän museon kuva-arkistossa.  

Tämä Ukrainaan tapahtunut Venäjän hyökkäyssota tulee monella tavalla lähelle. Sodassa kärsijöinä ovat ihmisten lisäksi myös eläimet ja tämän päivän HS:ssä oli valokuvaaja Sami Keron reportaasi, jossa hän oli kuvannut Ukrainassa pommisuojassa kissojen ja koirien kanssa turvaan tulleita. Jutussa kerrottiin myös hyvin päättyneestä eläintarinasta II maailmansodan aikana, jossa Iranissa olleet puolalaissotilaat ostivat orvoksi jääneen syyriankarhun ja nimesivät sen Wojtekiksi. Se tottui Puolan armeijan tykistön 22. huoltokomppanian sotilaisiin ja otettiin maskotiksi. Lopuksi se päätyi Skotlantiin, jossa se eli 1963 asti.

On hyvä, että lemmikkieläimet pääsevät pommisuojiin Ukrainassa, sillä lemmikit antavat lohtua ja turvaa omistajilleen, eikä näiden tarvitse hätäillä kotiin tai ulkopuolelle jätetyistä eläimistä. Suomessa tämä ei ole mahdollista eikä täällä saa myöskään turvapaikkakeskuksiin ottaa eläimiä. Suomessa ja ainakin Turussa on nyt tehty erilaisia toimia, jotta maahan tulleet koirat ja kissat pääsivät omistajansa kanssa turvaan. Myös eläinruokaa tms. on kerätty Ukrainaan. Näiden vastapainoksi on myös todella sydäntä särkeviä juttuja (venäläisten) sotilaiden tappamista eläintenruokkijoista ja kärsivistä eläimistä.

Kun Lapin sota syksyllä 1944 alkoi, niin tällöin piti myös ratkaista mitä tehdään karjalle ihmisten päästessä evakkoon (Ruotsiin).  Karjanhoito oli tuolloin tärkeä osa kylien monitoimitaloutta. Vain hevoset, lehmät ja joissakin tapauksissa sonnit voitiin ottaa mukaan, joten siat, lampaat ja kanat joko teurastettiin tai jätettiin oman onnensa nojaan. Ne saatettiin jättää elävinä kotikylään ja varata niille pääsy etsimään ruokaa. Keväällä takaisin tullessa ihmiset tapasivat lampaita, joita ei oltu moneen kuukauteen keritty.

Lehmiä kuljetetaan Torniosta Ruotsin puolelle Haaparantaan. SA-kuva.

  

Ihmiset muistelevat vieläkin koirien ja kissojen lopettamista, sillä niitä ei saanut ottaa mukaan Ruotsiin. Haastattelemieni evakkojen mukaan erityisesti koirista luopuminen oli vaikeaa, sillä ne olivat tärkeitä ja tarpeellisia monella tavalla. Eräs mies kertoi tarkemmin, mitä tapahtui pohjoisen kylien koirille: ”Korvan Toivo oli poliisi, joka tappo niitä koiria, niitä ei saanu viiä Ruothin, se oli poliisina ja se tappo niitä Könkhälä. Melkein jokhainen otti koiransa mukhan ensin.”  Tämä evakkoaika oli vähällä lopettaa Lapissa porokoirakannan, mutta muutama porokoira säästyi, sillä evakkotalvena oli Lapin sodasta palanneita miehiä poronhoitotöissä koirien kanssa.

Kuljetettavia lehmiä Kittilässä oli arviolta 2000. Karjankuljettajiksi valikoitui kylistä nuoria ja vahvoja naisia. Esimerkiksi äitini oli yksi näistä samoin kuin naapurin saman ikäinen nainen ja naapurikylästä useampi täti. Usein lähtöön vaikutti myös sosiaalinen pakko. Monet lähtivät vapaaehtoisesti, vaikka tiesivät, että matka on raskas ja vaikea. Karja kuljetettiin kylästä riippuen joko Kolarin tai Muonion kautta rajajoen yli Ruotsiin. Matkan varrella lehmät karkailivat ja niitä jouduttiin hakemaan ja käännyttämään toisen eläinten joukkoon. Lehmien lisäksi hevoset kuljetettiin evakkoon ja kärryissä ne veivätkin kylien asukkaiden tavaroita. Karjan viemisestä Ruotsiin evakkoon ja ihmisen ja eläinten suhteesta on Rosa Liksom kirjoittanut   viime syksynä julkaistussa romaanissaan Väylä. Siinä ihmisen ja eläimen suhteesta on kirjoitettu kauniisti ja se kertoo mm. siitä, mikä merkitys lehmillä oli ”terapeuttina” karjankuljettajana olevalle nuorelle tytölle. Lehmät auttoivat jaksamaan ja niille saattoi kertoa surunsa ja murheensa sekä lämmittivät nukkujaa. 

Sodassa käytettiin eläimiä myös rintamalla ja kuljetukseen, mm. haavoittuneita voitiin kuljettaa. Tässä SA-kuvssa on poroja. Käytössä oli myös hevosia ja saksalaisilla muuleja. 

SA-kuva.