Transilvaniassa symposiumissa

Olimme maassa metsän takana eli Transilvaniassa, kuten alueen nimi kuuluu latinaksi. Unkariksi se on Erdély, romaniaksi Adreal sekä saksaksi Siebenbürgen. Tulemisia ja lähtemisiä käsittelevä – virallisesti Departure and Arrival: Migratory Processes and LocalResponses from Ethnographic and Anthropological Perspective – unkarilais-virolais-suomalainen symposium pidettiin toukokuussa Kolozsvárissa, Transilvanian pääkaupungissa, Karpaattien vuoriston liepeillä. Romaniaksi sitä kutsutaan nimellä Cluj-Napoca. Sinne oli Budapestista reilun kahdeksan tunnin ajomatka pikkubussilla. Tämä monivaiheisen historian omaava ja monikulttuurinen alue olikin sopiva pitopaikka monikulttuurisuutta käsittelevälle symposiumille. Monet romanialaisten ja unkarilaisten esitelmät käsittelivätkin Transilvanian historiaa ja sen vähemmistöjä. Muuten alueen historia ja nykyisyys tulivat esille ensimmäisen illan kaupunkikierroksella, jossa yksityiskohdat ja kronologiakin hävisivät jonnekin – ehkä korjattavana oleviin rakennuksiin ja katukiveyksiin…  

Transilvania ei ole koskaan ollut vain unkarilaisten aluetta, vaikka he olivatkin hallitsevissa asemissa ensimmäiseen maailmansotaan asti. Unkari menetti alueen  Trianon rauhan jälkeen Romanialle, mutta silti Unkari pitää Transsilvaniaa “omanaan”; toki siellä asuu yhä edelleen reilusti yli miljoona etnisesti ja kielellisesti unkarilaista. Unkarilaisten lisäksi Transilvaniaa ovat eri aikoina hallinneet mm. saksit. Alueen monikulttuurinen perintö on nähtävissä vielä tänään, sillä unkarilaisten, romanialaisten ja saksien lisäksi mm. juutalaiset ja romanit, slovakit, ruteenit ja muut ovat kuuluneet väestöön. Tämä näkyy myös uskonnollisessa historiassa; mm. symposiumpaikkamme, paikallisen etnologisen seuran eli Kriza János Ethnographic Societyn naapurissa oli entinen synagoga.  

Trianon rauha on Unkarille eräänlainen parantumaton haava, sillä silloin Unkari menetti alueestaan suuren osan. Transilvanian siirryttyä Romanialle sen unkarilaiset asukkaat muuttuivat hallitsevasta luokasta vähemmistöksi ja erilaisten sortotoimien kohteeksi. Sitä voisi sanoa eräänlaiseksi kansalliseksi häpeäksi, joka muistetaan ja josta muistutetaan. Tämän symbolinen häviö on nyt tietyllä tavalla nykyisen poliittisen eliitin hyväksikäyttämä, sillä heidän mielestään rajantakaisten unkarilaisten elämä ja asema on myös heidän asiansa ja nämä voivat ottaa itselleen myös Unkarin passin ja kansalaisuuden. Hyvää vaalikarjaa siis.  Toisaalta kun matkustaa Transilvaniassa, niin joka puolella – ja erityisesti kaupungissa – näkee Romanian lippuja. Enää ei sentään Kolozsvárin puistonpenkit olleet maalattuja Romanian lipun värein, kuten kuulemma kymmenisen vuotta sitten. Nyt penkit olivat harmaita.

Kansallisromanttisesti ajatellen tämä Transilvanian erikoinen asema vertautuu mielestäni Karjalaan, sillä vaikka Karjalaa ei halutakaan takaisin, kuten Transilvanian menetystä ainakin poliittisessa vallassa olevat itkevät, niin Karjala ja karelianismi Kalevalan laulumaineen ja kultakauden taiteilijoineen, se suomalaisten “juurten ja identiteetin” alkuperä, on verrattavissa siihen, mitä Transilvania merkitsee Unkarille. Se kansantaide ja elävä kansanperinne, kaikki arkaaisuus ja luonnonläheisyys… Monilla nykyunkarilaisilla on sukujuuria tai sukulaisia Transilvaniassa, ja se merkitsee myös eräänlaista etnografista preesensiä, jolta kielletään kehitys ja jonne voi mennä ihailemaan niin vanhojen kylien ja kaupunkien talonpoikaisarkkitehtuuria, kirkkoja ja kansantaidetta kuten taidokkaita käsitöitä ja keramiikkaa. Niitä toki myydään myös Budapestissä. Kotinsa pakolla jättäneiden Karjalan evakoiden kärsimykset täytyy yhä edelleen ottaa huomioon aivan kuten Transilvanian unkarilaisten menetykset.

Upeat puuportit, keskiaikaiset kirkot ja linnet sekä talonpoikaisarkkitehtuuri henkeäsalpaavine maisemineen antavat kuvan aivan kuin aika olisi pysähtynyt. Me emme valitettavasti päässeet näihin tutustumaan, mutta sen sijaan matka kulki   kauniiden maisemien, kaukaa siintävien vuorien, lammaslaumojen, romanien mielikuvituksellisten palatsien ja useiden autonhajottamojen ohi. Autonhajottamojen paljous mietitytti meitä… Paluumatkalla pysähduimme Körösföön  kylässä ja näimme ulkopuolelta yhden unkarilaisen kirkon, mutta valitettavasti emme päässeet sinne. Kylätien molemmin puolin oli sijoitettu turisteja varten myymälöitä, joissa myytiin keramiikan ja käsitöiden lisäksi mm. Draculan kuvia ja puutarhaan laitettavia satuolentoja, puutarhatonttujen värikkäitä sukulaisia.  

Kolozsvárin kaupunkikierroksella paikan historian ja sen eri rakennusten vuosiluvut ja yksityiskohdat vain vilisivät. Kävimme kierroksen lopuksi Pyhän Mikaelin kirkossa, joka on yksi kaupungin tärkeimpiä matkailukohteita. Se on peräisin 1300-1400-luvuilta. Edessä olevalla torilla on “kuningas Mihailia ja hänen koiraansa  Rexiä” kuvaava patsas – kuten meille tämä matkailijoista(kin) kertova vitsi kerrottiin.

Teimme ekskursion Kolozsvárin lähellä sijaitsevaan Salina Turdan museoituun suolakaivokseen, joka on peräisi jo 1600-luvulta. Tutustuimme sen pitkiin maanalaisiin tunneleihin, suolasta tehtyyn alttariin ja entisiin koneisiin, joilla suola nosteettiin satojen metrien syvyydestä. Kaivoksen pohjalla oli suolajärvi saarineen. Järvellä soutelua varten saattoi vuokrata kiikkerän veneen. Hukkumisesta ei kuitenkaan ollut pelkoa, sillä suolajärveen ei kai voinut vajota – eikä veneen vuokraajille tarjottu pelastusliivejä suojaksi.  

Kaivoksen eteisaulassa oli kone, josta saattoi ostaa kuivattua kinkkua, johon oli käytetty paikan suolaa ja kinkku oli kypsytetty Salina Turdassa. Voisikohan kuivalihaa myydä vastaavasti hotellien auloissa olevista automaateista?

Salina Turdan lisäksi olisi voitu käydä vaikka jossakin Transilvanian unkarilaisessa kylässä, mutta ajoimme lounaan jälkeen Kolozsváriin, josta löytyi mukavia kuppiloita ja kauppoja.  Transilvaniaan ja Kolozsváriin voisi tulla toisenkin kerran. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ollutkaan käsitellä symposiumissa pidettyjä esitelmiä, sillä ne ilmestyvät ensi vuonna kirjana ja sitä ennen tieteellinen kertomus symposiumista julkaistaan seuraavassa Ethnologia Fennicassa.  Puolin ja toisin esitelmät antoivat ajattelemisen aihetta, vaikka joistakin esitelmistä kaipasin asian parempaa taustoittamista. Järjestäjinä olivat Kriza János Ethnographic Society, Magyar Néprajzi Társaság (Unkarin kansatieteellinen seura) ja Néprajzi Múzeum (Etnografinen museo). Köszönöm szépen! 

Vas. Kriza János Ethnographic Societyn johtaja Jakab Albert Zsolt, Budapestin etnografisen museon johtaja Lajos Kemecsi ja Unkarin kansatieteellisen seuran sihteeri Timi Bata.

Kaupungissa asuva Enikö Molnár Bodrogi, joka opettaa suomea ja meänkieltä paikallisessa yliopistossa.  Kiitos, että tapasin sinut täällä!