Maatalouden menestystarina? - Sarka-museon uusi perusnäyttely

Kymmenen vuotta äskettäin täyttänyt Sarka-museo, Loimaalla sijaitseva (suomalaisen) maatalouden erikoismuseo, juhli syntymäpäiviään tekemällä uuden perusnäyttelyn. Oikeastaan on aika mielenkiintoista, että tällainen erikoismuseo – maatalous on vanha ja tärkeä elinkeino Suomessa – on vasta näin nuori, mutta sen paikka Loimaan peltoaukeilla on sijaintinsa puolesta osuva maatalousmuseolle. Päärakennuksen lisäksi museolla on nykyään pihapiirissä mm. muutama lato, joiden takana on kesäisin kanoja, lampaita ja pari sikaa, jotka käyntimme aikana lepäilivät olkien alla. Ladoista löytyi myös lapsia kiinnostavia esineitä, kuten puujalkoja ja säkkihyppelyyn säkkejä.  

Historia on myös tulkintoja ja monenlaisia tulkintoja ja valintoja on pitänyt tehdä uutta perusnäyttelyä tehtäessä.  Näyttely kertoo tarinan maatalouden ajasta.  Miten sen tarinan erilaiset kävijät tulkitsevat, onkin sitten toinen juttu riippuen kävijästä ja katsojasta. Tässä perusnäyttely on sama kaikille ja kaikenikäisille kävijöille, vaikka se kokonaisuutena  vaikuttaakin enemmän koululuokille tehdyltä. Myös pienemmät lapset oli näyttelyssä otettu hyvin huomioon; heille oli mm. siellä täällä omia ”taikapusseja”, joita pääsi kokeilemaan tai  leikkuupuimurin hyttiin ohjailemaan puintia.  Mukanamme olleet lapset (vanhempi juuri 7 täyttänyt) viihtyivät siellä erinomaisesti.

Itse perusnäyttely oli suuri täyttäen ison salin melkein kokonaan; oikealle puolelle oli jäänyt/jätetty tyhjää tilaa ja näyttelyseinäkkeisiin oli kiinnitetty kuvia näyttelyn rakentamisessa. Kuvista näki miten hauskaa näyttelyn rakentajille on ollut ja miten suuri urakka työ on ollut.  

Perusnäyttely oli kronologinen kertomus maatalouden historiasta Suomessa maatalouden alkuvaiheista aina 2000-luvulle. Kronologian lisäksi näyttely oli jaettu aikakausien mukaisiin teemoihin, joita olivat vaikkapa maanjaot, torpparit, lisätyöt, maitotalous, metsätyöt, sota, hevonen ja koneistaminen jne. Näyttelyssä oli hyödynnetty esineiden ja rakennettujen kopioiden (esimerkiksi hieno mylly) lisäksi paljon valokuvia, multimediaa, liikkuvaa kuvaa, ääntä, pienoismalleja ja kerrontaa sekä tietokoneruutuja, joita pääsi itse näppäilemään.  Osat olivat mielenkiintoisia aikamatkoja, ja niihin tutustuessa sai aikaa kulumaan. Viime aikojen kehityksen esilletuonti oli tehty ilman hervottoman suuria maatalouskoneita, jotka kokonsa puolesta olisivat ongelma näyttelyssä. Tekstejä oli suomeksi paljon ja muut kielet eli ruotsi ja englanti oli ratkaistu pienillä irrallisilla läpysköillä.  Miksihän tekstejä oli käytetty niin paljon eikä niitä oltu korvattu tai näyttelyyn ei oltu liitetty lainattavaa audioguidea? Tai  miksei ole tehty kännykkäsovellusta, joita näkee myös museoissa? Näin näyttelyn teemoihin voisi palata vielä kotona, sillä niitä kaikkia ei millään jaksanut katsoa tarkasti eikä tekstejä lukea näyttelyssä. (Enkä itse jaksanut niistä kaikista ottaa kuvia, vaikka se olisikin ollut helppoa.)

Kun miettii näyttelyä ja toisaalta maatalouden historiaa Suomessa, niin näyttely antoi siitä yhtenäisen ja kronologisen kuvan ilman ekologisia tai alueellisia eroja. Sosiaaliset erot olivat hyvin esitetty. Idän ja lännen erot tulivat esille ”sivulauseessa” puhuttaessa lännen kovista leivistä (kuvassa oli leipähäkkejä) ja idän pehmeästä leivästä ja piirakoista. Mutta mistä tämä johtui saattoi jäädä epäselväksi, jos siihen edes kiinnitti huomiota. Etelän ja pohjoisen eroja ei juuri tullut esille kuin pohjoisen osalta tyhjinä karttaruutuina. Sikäläinen maatalous on toki aivan erilaista kuin Loimaan seudun pelloilla tai muualla Etelä-Suomessa.

Toinen maailmansota ja siitä selviäminen ja Karjalan evakoiden asuttaminen maaseudulle tulivat hyvin esille näyttelyssä. Nämä poikkeusajat olivat iso osa näyttelyn kertomaa menestystarinaa, sillä katkaisihan sota myös maatalouden kehittymisen. Se puolestaan lähtee sodan jälkeen uuteen nousuun, mutta katkeaa kun syntyy voivuoria, liikaväestöä jne.  Nainen oli saanut äänen kertoakseen miten ihanaa oli päästä vihdoin omaan taloon. Myös 1950-luvun tyyppikeittiönurkkaus oli näyttelyssä. Kertoiko se siitä, että naisten työpaikka oli siellä vai mistä? Sukupuolten asema maataloudessa olisi viime vuosikymmeniltä kaivannut syvempää näkyvyyttä – näyttelyn lopussahan oli vielä mies puettuna työvaatteisiin.  Näyttelyyn valitut sivuelinkeinot (metsätalous ja hevonen) kuuluivat miehisiin sfääreihin.

Kun ajattelee maataloutta, niin kuluvana vuonna on maatalouden saralla (!) tapahtunut yksi suuri mieliinpainuva tapahtuma eli mielenosoituksenomainen traktorimarssi Senaatintorille, jolla haluttiin kiinnittää huomio maatalouden huonoon taloudelliseen tilanteeseen ja EU-tukien älyttömään myöhästymiseen. Sarka-museon näyttelyssä EU:iin liittyminen ja maatalouden asema siellä oli kuitenkin esitetty osana näyttelyn kertomaa menestystarinaa, jonka rivien välistä ehkä saattoi lukea myös niistä onnettomammista maataloustarinoista, joita on ollut lehdissä tai lähipiirissä. Toki maatalouden keskittyminen ja tilakokojen suurentuminen tulivat näyttelyn lopussa esille, mutta missä olivat esimerkiksi sukupolven vaihdokseen liittyvät ongelmat, vaikeudet löytää nuoria viljelijöitä tai tilojen konkurssit.  Ongelmista huolimatta näyttelyssä aurinko paistoi ja vilja tuleentui.

Näyttely on aina valinta. Yhtä tärkeää kuin mitä on otettu mukaan, on myös se, mitä siitä on jätetty tai mistä näkökulmasta asiat kerrotaan. Ne ovat kompromissien tekoa, mutta myös tietoisia valintoja. Nyt perusnäyttelyn kertoma aikamatka antaa erinomaisen kuvan osasta maatalouden aikaa, mutta osan ja erityisesti jotkut Suomen alueista se jättää tästä pois. Toivottavasti näyttelyä täydennetään pian julkaisuilla tai erikoisnäyttelyillä, jotta perusnäyttelyn antama kuva saisi enemmän sävyjä.  Ehkä seuraavalla kerralla siitä löytääkin ihan eri asioita kuin ensimmäisellä käynnillä, sillä hyvä näyttely kestää useita käyntikertoja.    

Nyt nostalagiaa, mutta aiemmin toisille täyttä työtä ja arkea.