Kaivos Kallakiin - vain 15 vuoden hyödyn tähden?

Ei yksin Suomessa ja sen pohjoisosissa, vaan koko Pohjois-Kalotilla ja etelämpänäkin riehuu kaivosbuumi: malminetsintää, valtauksia, koeporauksia jne.  Useissa tapauksissa toimijana on ulkomainen kaivosyhtiö, vaikka kaivosyhtiön kansallisuudella ei ympäristöstuhojen kannalta ole mitään merkitystä, sillä Talvivaarahan on kotimainen. 

Viime päivien uutiset - Suomessa ainakin pohjoinen media - ovat kertoneet miten Ruotsissa, Jokkmokin lähellä olevassa Kallak (saameksi Gállok) -nimisessä paikassa on pidetty kesän ajan mielenosoitusleiriä. Paikalliset ovat vastustaneet poronhoitoalueelle ja lähellä Unescon maailmanperintökohdetta Laponiaa suunniteltua kaivosta ja sen koeporauksia. Viime viikonloppuna sinne kokoontui noin 500 ihmistä osoittamaan mieltään kaivoshanketta vastaan. Ruotsin valtio oli antanut koeporauksille luvan ja Beowulf Mining (Jokkmokk Iron Mines AB) suoritti ne poliisien ja Securitaksen miesten avustuksella. Poliisi käytti hyvinkin rajuja otteita mielenosoittajia vastaan ja tästä heidän toiminnasta - ja väitetyistä turvallisuusrikkomuksista - on tehty rikosilmoituksia. Tarkempia tietoja tästä ja kuvia mm. poliisien toiminnasta löytyy kaivoksen vastustajien Gruvfritt Jokkmokk -sivulta facebookista ja täältä. 

Kunta kannattaa - tai ainakin osa poliitikoista - kaivosta ja paikallisväestön suhtautuminen kaivostoimintaan on täälläkin ristiriitaista. Osa näkee kaivoksen suurena pelastajana ja verotulojen tuojana; sen suunnitellun keston eli 15 vuoden ajan. Osalle, erityisesti saamelaisille, se merkitsee kolonisaation jatkoa, sitä, että oikeus omaan maahan, toimeentuloon ja oikeus tulla kuulluksi omissa asioissa on sivuutettu. Kallak on tärkeää porojen talvilaidunaluetta ja kaivoksen tulon pelätään lopettavan alueen poronhoidon. 
Ei ihme, että Kallakia on jo useissa yhteyksissä, mm. täällä, verrattu 1970- ja 1980-lukujen vaihteen Altajoen valjastamiskamppailuun Pohjois-Norjassa. 

Kovinkaan fiksulta ei vaikuta myöskään Beowulf-yhtiön johtajien toiminta. Esimerkiksi Tukholmassa pidetyssä kaivosseminaarissa Clive Sinclair-Poulton ylimielisesti kertoo vastaavansa kyselyihin mahdollisen paikallisen väestön reaktioista, että mikä paikallinen väestö ja näyttävänsä syksyistä ruskakuvaa vanhalta avohakkualueelta. Kuva ja ote puheesta löytyvät täältä. Sieltä löytyy myös paikallisten ihmisten vastaus Sinclair-Poultonille.  

PS. Talvivaaran lisäksi mm. ruotsalaisella Northland Resourcesin rautakaivosyhtiöllä Pajalassa on ollut taloudellisia ongelmia.

Provence Mon Amour

** Tämän tekstin piti ilmestyä viikko sitten, mutta ei sitten ilmestynytkään, koska olin tehnyt korjauksen ajastamaani tekstiin. **

Tätä lukiessanne olen matkalle näihin kuvan maisemiin. Minulla Provenceen liittyy aina vahvasti laventelin (ja myös tinjamin) tuoksu ja upea, vaihtuva valo. Avignonin Paavien palatsin ja kaupungin festareiden vilinän jälkeen illan jo hämärtyessä matka jatkui ylemmäs kohti Montbrun-les-Bainsia, jossa ystävilläni on vanha talo, johon kuuluu myös vanha  cabanon. Oli kuumaa ja pimeää, joten maisemista en nähnyt mitään, mutta avoimesta autonikkunasta tulvi sisään laventelin ja tinjamin "tuoksupotpuri", jonka muistan varmaan loppuikäni. Tutustumiseni Provenceen alkoi näin näkemättä ja kuulematta mitään  laventelin ja tinjamin tuoksun kautta; ehkä lisättynä kaskaiden äänillä. 

Tämä on hyvä ja valaiseva esimerkki siitä, miten paikkoihin ja tiloihin eri aikoina liitetyt muistot perustuvat usein erilaisiin aistikokemuksiin, joista kuulo- ja näköaistin lisäksi hajuaistilla on tärkeä merkitys muistojen rakentajana. Lapsuudesta tai lähimenneisyydestä peräisin olevat tuoksut ja hajut tuovat elävästi mieliimme paikat, henkilöt, tapahtumat tai vain muistot - joskus välähdyksenomaisesti, joskus erittäin tarkasti. J. Douglas Porteous on kirjoittanut (2006: Smellscape, Ks. The Smell Culture Reader) tuoksumaisemasta, smellscape, jolla hän tarkoittaa sitä, että tuoksut ja hajut ovat myös spatiaalisia, paikkaan sidottuja. Yi-Fi Tuanin mukaan juuri tuoksut ja hajut vaikuttavat meihin syvemmin kuin näkemämme havainnot tai kuulemamme äänet. Näin ajateltuna tuoksut voivat olla muistojemme todellinen koti, koska tuoksulla on voima varastoida menneisyyttä. Päinvastoin kuin visuaalinen mielikuva, tuoksumuisto on koteloitunut kokemus, joka on Tuanin mukaan jätetty tulkitsemattomaksi ja kehittymättömäksi. (Tuan 2005: Space and Place. The Perspective of Experinece.)

Ystäväni ja kollegani Johanna Rolshoven on aikoinaan tehnyt väitöskirjansa laventelista: Provencebild mit Lavendel. Die Kulturgeschichte eines Duftes in seiner Region (1991), jossa hän kertoo laventelin käytön ja merkityksen lisäksi mm. siitä miten Provencen ja laventelin myytti on luotu. Se on vasta noin 80 vuotta vanha "tuote", mutta vaikuttaa markkinoinnissa lyöneen helposti läpi antaen kuvan kuin se olisi ollut sitä aina. Turisti ei voi olla törmäättä laventeliin Provencessa vaikkei edes ajelisi pitkin laventelireittiä. 

Kiitos ystävieni ehdin tuolla aiemmalla heinäkuisella viikon matkalla nähdä ja kokea vaikka mitä; mm. olin paikallisen vuohenhoitajan "Rosen" mukana paimenessa. Hänellä oli maanomistajien kanssa sopimukset siitä, minne voi viedä vuohensa syömään. Paikkakunnalla oli myös muutamia muita vuohitalouksia ja kaikki käyttivät eri laitumia tai reittejä, jotka erosivat myös hieman eri vuodenaikoina. Aurinko ei ollut vielä noussut, kun lähdimme viemään eläimiä muutaman tunnin aamulenkille kylän läheisille vuorille. Koska heinäkuussa keskipäivällä oli niin kuumaa, niin tämä karjanhoitaja toi eläimet navettaan kuumimmaksi ajaksi ja lähti uudestaan iltapäivällä. Työ oli rankkaa sekä fyysisesti että taloudellisesti. Rose teki myös itse (luomu)vuohenjuustoa ja myi sitä paikallisilla maalaismarkkinoilla. Muutaman vuoden kuluttua hän joutui lopettamaan vuohien pitämisen ja opiskeli toista alaa. Opintojen jälkeen hän kuitenkin palasi jälleen vuohenkasvattajaksi, mutta nyt koulunsa päättänyt poika on apuna. Ensimmäiseltä ammatiltaan Rose oli biologian opettaja. Tässä muutama kuva mieliinpainuvasta aamupäivästä vuohipaimenessa:

Verrattaessa viime aikojen kuvia vanhoihin valokuviin näkee (kiitos Justin) selvästi vuohien laiduntamisen jäljet maisemassa. Toisaalta viime vuosisadan alussa Provence(kin) oli köyhää aluetta, jossa paikalliset hakkasivat metsät hiilenpolttoa varten.

Kiitos Rose tuosta aamupäivästä! Lepotauoilla keskustelimme eläimistä, Rose kertoi vuohistaan ja minä kerroin hänelle poronhoidosta. Rosella oli apuna kaksi paimenkoiraa ja vuohilauman koko oli tuolloin noin 70 päätä. Tapasin aiemmin kylässä erään toisen vuohenomistajan, jolta kysyin tämän eläinten määrää. Hän huitaisi kädellään eikä osannut sanoa tarkkaa lukua, vaan sen kuulemma tietävät virkamiehet N:n kaupungin maataloustoimistossa. Eli EU-Ranskassa eläinten määrä ei ollut ainakaan vuonna 2005 niin tarkkaa ja tuskin se on tästä muuttunut. Toki vuohillakin oli keltaiset korvamerkit.

Signagh, Georgia

Kaukasin matkaraportti jatkuu kesäloman jälkeen. Olimme Georgiassa yötä noin 900 metrin korkeudessa sijaitsevassa Signaghin (paikallisella kielellä სიღნაღი) kaupungissa. Siellä on reilut 2000 asukasta ja sen tärkeimpiä elinkeinoja ovat matkailu, viininviljely ja perinteisten mattojen kutominen. Tbilisiin matkaa vain reilut 110 km, joten turisteillakin on helppo tulla sinne. Kaupungin sijainti on upea ja siellä on maisemien lisäksi myös historiallisia nähtävyyksiä ja useita ravintoloita ja hotelleja. Ohjelmassamme oli taas mattoja, mutta nyt georgialaisia mattoja, joita kävimme ihailemassa (ja ostamassa) hotellimme yhteydessä olevassa mattojen kudontakeskuksessa. Aika näppärä sijainti mattokutomolla (ja kaupalla).

Jonkun onnellisen ostajan mattoa pakataan.

Ohjelmassa oli myös käynti Georgian tärkeimmässä pyhiinvaelluskohteessa, Bodben luostarissa, mutta minä ja pari matkakumppania valitsimme sen sijaan kohteeksi paikallisen etnologisen ja arkeologisen museon, jonka toisessa kerroksessa oli myös kuuluisan georgialaisen taiteilijan, Niko Pirosmanin (Pirosmanashvili) töitä. Itse en ollut hänestä tietoinen, mutta nämä kaksi mukana ollut tunsivat Pirosmanin taidetta entuudestaan. Pirosmanin elämä oli lyhyt (1862-1918) ja eräiden tietojen mukaan hän kuoli aliravitsemukseen. Hänen naivistiset työnsä kertovat paikallisesta kansankulttuurista, historiasta ja myyteistä, kuten esimerkiksi viinin synnystä kertova työ. Katso kuvia täältä.

Kaikkitietävä Wikipedia sen sijaan kertoo romanttisen yksityiskohdan Pirosmanista, joka sen mukaan tunnetaan myös romanssistaan ranskalaisen näyttelijän kanssa. Tämän vierailtua Pirosmanin kotikaupungissa, Pirosmani rakastui häneen korviaan myöten ja osti  rakkauden ostoitukseksi näyttelijän hotellin edustalla olevan aukion täyteen kukkia. Tämä rakkaustarina ei päättynyt hyvin ja Pirosmani kärsi vararikon. Tästä kuulemma kertoo Alla Pgatsovan laulu Миллион алых роз.

Arkeologisen osaston näyttely oli ammattimaisesti tehty ja mielenkiintoinen ja näyttelytekstit olivat myös englanniksi. Pieni etnologinen osasto, joka sisälsi muutaman vitriinin, joissa oli säätyläisten vaatteita, interiööri ja esimerkiksi soittia kertoi kaupungin kauppiaiden ja säätyläisten elämästä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Ei kiinnostava. Sen sijaan autiossa kahvilassa seinällä olivia valokuvia olisi katsonut enemmänkin. Viileä, hyvin ilmastoitu museo oli kuitenkin erinomainen paikka viettää helteistä päivää. Vieraitakin siellä oli paljon vähemmän kuin luostarissa, jossa matkakumppaneiden mukaan oli 500 kiljuvaa koululaista äiteineen. Olimme siis tehneet oikean valinnan.

Näitä parvekkeita ja maisemia sai  ihailla:

Signaghissa olisi voinut viipyä kauemminkin, nauttia pikkukaupungin maisemista, taloista parvekkeineen ja paikallisesta viinistä. Matka jatkui täältä Tbilisiin, jossa kävin mm. paikallisessa ulkoilmamuseossa ja ihailemassa keskustan wau-arkkitehtuuria. Tästä kuitenkin vielä (ainakin) yksi oma postaus.

Ounasjoki virtaa vapaana - 30 vuotta Ounasjokilain voimaantulosta

Oli kaunis, aurinkoinen kesäpäivä, kuten lapsuuden kesinä aina oli. Tulin pikkusisarteni ja muiden lasten kanssa uimasta kotirannasta - rantaan oli matkaa noin parisataa metriä - kun kohtasimme kotimäen alla outoja miehiä kummallisten keppien ja lippujen kanssa. "Eikö olisi mukavaa, jos teillekin tulisi uimapaikka näin lähelle? Tähän mäen alle on nimittäin tulossa järvi." Jokseenkin näin nämä oudot miehet meille selittivät toimiaan. He olivat merkitsemässä suunnitellun Tepaston tekoaltaan paikkaa ja näin yrittivät myydä sitä meille lapsille uimapaikan läheisyydellä. Suunnitellun tekoaltaan ranta olisi tullut ylläolevan kuvan alalaitaan, noin 30 metriä mäen päällä sijaitsevan kotitalon rappusilta.  Toki järvi olisi ollutkin syyskesällä ja syksyllä lähellä, mutta keväällä ja kesällä ranta (vesi) olisi tainnut olla jopa satojen metrien päässä rannasta, koska tekoaltaan vesi olisi juoksutettu talvella voimatalouden tarpeisiin. Tämä tapahtui joskus 1960-luvun lopussa.

Uimapaikan läheisyydellä ja muilla yhtä halvoilla keinoilla joen rakentamisen markkinointi ei 1970-luvulla enää ounasjokivartisille kelvannut, vaan he ryhtyivät vastustamaan omaa ympäristöä, elinkeinoja ja elinpiiriä uhannut hanketta. He eivät halunneet enää lähteä evakkoon - useilla oli vielä mielissä Lapinsodan aikainen evakkotaival Ruotsiin - vaan he halusivat jättää lapsilleen ja tuleville sukupolville vapaana virtaavan joen, sillä he uskoivat omaan kotiseutuunsa ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin. He päättivät vastustaa niitä tahoja, joiden mukaan Lapin laajoissa erämaissa on tilaa rakentaa useita suuria patoaltaita eteläisen Suomen sähkön tarvetta varten (tämä lainaus on valitettavasti epätarkka ja muistinvarainen, sillä en voi täältä päästä tarkastamaan tätä erään voimalaitoksen vihkiäispuheen sitaattia). He eivät halunneet tällaista "kehittyvää" Lappia, vaan perustivat Ounasjokitoimikunnan, jonka tavoitteena oli suojella joki pysyvästi voimatalousrakentamiselta. Monilla näistä [miehistä] oli kokemusta Kemijoen karvalakkilähetystöstä, jonka avulla he hankkivat korvaukset voimataloudelle useita vuosikymmeniä aiemmin menetetystä Kemijoen lohesta. Kerättiin nimiä, pidettiin kansalaiskokouksia, järjestettiin konsertteja ja näyttelyitä sekä pidettiin yhteyttä mediaan ja poliitikkoihin. Ehkä näkyvin näistä muodoista oli vuonna 1981 ensimmäistä kertaa järjestetty Ounasjokisoutu Hetasta alaspäin kohti Rovaniemeä tarkoituksena saada näin viesti vapaasta joesta paremmin kuuluville. Itse olin mukana soudussa vuonna 1982, en toki koko matkaa, vaan yläjuoksulla parin päivän ajan, jonka sain kesätöistä vapaaksi. Voin nyt myös paljastaa salaisuuden; minun ei tarvinnut soutaa juuri lainkaan ja osa matkalaisista käytti myös konevoimaa hyväkseen. Matkanteko sujui hyvin kovissakin koskissa kastumatta, sillä venettä ohjasi Raattamakosken rannalta kotoisin ollut Autton Unto. Tässä Ylen elävän arkiston filmi ensimmäisestä Ounasjokisoudusta. 

Soutu ja muu toiminta saivat viestin läpi, sillä eduskunta hyväksyi 7.6.1983 erillislain, joka suojaa Ounasjoen vesivoimarakentamiselta. Lakia kannatti 139 kansanedustajaa ja vastaan äänesti 45. Kaikki silloiset lappilaiset kansanedustajat äänestivät lain puolesta. Tämä suojelupäätös oli suuri voitto vapaan Ounaksen puolesta kamppailleille jokivartisille ja tietysti koko Ounasjoen kansanliikkeelle. Ks. uutispätkä "Suojelulaki hyväksytään" täältä. Tätä 30 vuotta voimassa ollutta lakia juhlittiin nyt Tepastossa, vapaana kuohuvan kosken rannalla. Juhlassa oli puhumassa lain puolesta eri tavoin toimineita, jotka muistelivat tuolloisia tapahtumia monesta näkökulmasta (mm. lain puolesta äänestäneitä silloisia kansanedustajia kuten Hannela Pokka ja Esko-Juhani Tennilä ja toimikunnan sihteeri Pentti Niva) ja toivat esille myös joen kulttuurisia ja sosiaalisia merkityksiä. 

Pohjoisen jokikamppailuista on tehty - ja tehdään - useita tutkimuksia. Esimerkiksi Leena Suopajärvi tarkastelee väitöskirjassaan  Vuotos- ja Ounasjoki-kamppailujen kentät ja merkitykset Lapissa mm. toimija- ja valtasuhteita,  käytettyjä strategioita ja argumentteja sekä luontoon liitettyjä henkilökohtaisia merkityksiä. Outi Auttin Oulun yliopistossa syksyllä tarkastettava väitöskirja puolestaan käsittelee vesivoimarakentamisen aiheuttamia elinympäristön muutoksia Kemi- ja Iijoella paikallisten asukkaiden kokemina. Kuitenkin esimerkiksi Ounasjoen merkitystä laajemmin paikallisten asukkaiden näkökulmasta ja kulttuurihistorialliseati tarkasteleva tutkimus puuttuu vielä kokonaan - kuten Könkäältä kotoisin oleva professori Timo Jokela omassa puheenvuorossaankin totesi. Jo tämä voitettu kamppailu vapaana virtaavan joen puolesta - elämän virran, kuten Unto Autto soudusta tehdyllä filmillä toteaa - kertoo osaltaan joen merkityksestä. 

Kiitos Ounasjokiliikkeen (ja silloisen Eduskunnan) Ounasjoen kosket jatkavat kohisemistaan ja yksi sen sivujoen koskista, Haukkakoski kuuluu meillekin. Tätä äänimaiseman merkitystä korosti 1990-luvun alussa eräs muhoslainen maanviljelijä, jota haastattelin Oulujoen vesistörakentamisen ja säännöstelyn sosiokulttuurisia vaikutuksia koskeneeseen tutkimukseeni. Haastattelun lopuksi kysyessäni vielä jotain, mikä hänen mieleensä tulee voimalaitosrakentamisesta, haastateltava vastasi jokseenkin näin: "Mutta kyllä se oli ikävä hetki, kun kotikoski vaikeni iäksi." Tällöin haastatteluhetkellä kotikosken, Muhoksen Pyhäkosken valjastamisesta oli kulunut jo 40 vuotta. Tämä haastattelu - ja erityisesti menetetyn kotikosken muisteleminen - teki minuun syvän vaikutuksen ja muistan vieläkin sen hetken, sen muhoslaisen pirtin pöytineen, seinällä raksuttavan kellon ja pöydän takana istuneen isännän muistelemassa kokemaansa oman ympäristön suurinta muutosta.  

Kishi ja muuta matkan varrelta

Ennen siirtymistä Georgian puolelle kävimme pienessä Kishin vuoristokylässä, joka sijaitsee vain muutaman kilometrin Shekistä. Kylä sijaitsee vain noin 600 metrin korkeudessa ja meidän tarkoitus oli mennä autolla, mutta kuten edellisessä postauksessa kerroin, autonkuljettaja ei suostunut menemään sinne autolla ja ehkä ei olisi päässytkään mutkaista, jyrkkää ja hieman kivistä tietä. Kishin nähtävyys - upeiden maisemien ja pittoreskien talojen lisäksi - on Kaukasian Albanian aikainen kirkko, joka on rakennettu esikristillisen temppelin paikalle. Nykyinen rakennus on noin 1100-luvulta, mutta sen perusta on nähtävästi jo 300-400-luvuilta.  Tällä Albanialla ei ole mitään tekemistä Albania-nimisen valtion kanssa, vaan kyseessä on Taka-Kaukasiassa ajanlaskun alusta 700-luvulle asti sijainnut valtio, jonne 300-400-luvulla syntyi kristillinen Albanian kirkko.  

Kishin kirkko oli vastikään restauroitu ja siellä oli pieni historiasta kertova näyttely sekä muutamia arkeologisia löytöjä, jotka osaltaan kertoivat korkeatasoisesta käsityöammateista; metalli- ja keramiikkaesineitä ja aseita. Näkyvillä oli myös hautoja (kuvassa oven vasemalla puolella), joiden vainajat olivat paikallisen oppaan mukaan jopa 220 cm pitkiä. Vainajien näytteilläpitäminen ei tämän päivän (museo)etiikan mukaan ole asiallista enkä oikein ymmärtänyt, miksi nämä vainajat piti jättää näytteille ja vielä rakentaa niitä varten lasikupu.

Portteja riitti täälläkin kuvattavaksi (Huom. Hanneleenalle tiedoksi!). Lapset halusivat tulla kuvaan ja kuvan mummolta kysyin kuvausluvan. Kylässä on pienimuotoista matkailutoimintaa, sillä kylässä asuva (englantia puhuva) nuori nainen bongasi ryhmämme kirkon luota ja mainosti omaa b & b -majoitusta, jossa on tilaa noin 30 matkailijalle.

Loppupäivä Kishistä kohti Georgian rajaa ja Sighnaghin kaupunkia, jossa tarkoitus oli yöpyä, menikin tien päällä. Rajanylitys sujui suhteellisen joutuisasti kestäen 1-2 tuntia, kuitenkin reilusti alle 2 tuntia. Azerbaidzhanin rajalla riitti, kun näytimme itsemme ja passimme (viisumeineen) rajaviranomaisille siistissä ja ilmastoidussa rakennuksessa. Tavarat saivat olla autossa. Georgian rajalla meidän piti myös viedä matkatavarat läpivalaisuun ja kävellä kimpsuinemme noin 200 metrin matkan rajavyöhykkeeltä autolle. Jonotus sujui sutjakkaasti, kun internet-yhteys alkoi pienen tauon jälkeen pelata normaalisti. Rajamiehiltä irtosi jopa small talkia. Kuskin mukaan Azerbaidzhanin rajan sutjakkuuden hinta oli parikymmentä euroa, mutta Georgiassa rajalla tämä systeemi ei enää toiminut.

 

Ja näin Azerbaidzhanin manatit vaihtuivat Georgian lareiksi. Samalla ylitimme myös aikavyöhykkeen voittaen yhden tunnin. Onneksi Sighnaghin lounaspaikan väki oli joustavaa ja ehdimme lounaalle noin klo 17-18 maissa. Samoin hotellista tilattu illallinen saatiin joustavasti muutettu seuraavan päivän lounaaksi, joten emme tarvinneet syödä jokseenkin samanlaista ateriaa kahdesti saman illan aikana. Georgialainen ruoka on herkullista, mutta ei ehkä kahta samanlaista ateriaa saman päivän aikana...

Meillä oli etukäteen tilattu lounaat ja illalliset matkapäivinä lukuunottamatta yhtä päivää, jolloin tarkoitus oli löytää lounaspaikka matkan varrelta. Tämä onnistui loistavasti, sillä hylkäsimme suunnitelman etsiä lounaspaikka Azerbaidzhanin toiseksi suurimmasta kaupungista Gancasta ja jatkoimme matkaa tavoitteena löytää se helpommin matkan varrelta. Kura-joen rannalta ravintolaa ei löytynyt, mutta viihtyisä ja varjoisa tienvarsiravintola, joka pystyi ruokkimaan hetkessä vajaan 20 hengen ryhmämme.

Lounaspaikan tuoretta, vastaleivottua leipää.

Välipalaksi piirakkaa Gancan puistossa.

Gancaan tutustuimme jalan ja näimme pikaisesti mm. basaarin, venäläisen kirkon, perjantaimoskeijan sekä paikallista ite-taidetta, pulloista rakennetun talon, joka oli omistettu sodassa kuolleen veljen muistolle. Talo on mainittu opaskirjoissa, mutta mitähän talon asukkaat miettivät turistien tulossa töllöttämään taloa? 

Nämäkin nuoret miehet halusivat kuvaan (Gancan puisto).

Basaarista.

 

 

 

Seuraavaksi siis Georgiaan.

Silkkitiellä

Matka Silkkitiellä keskeytyi reiluksi viikoksi Tarttoon suuntautuneen työ- ja kongressimatkan vuoksi. Yksi havainto kuitenkin ensin suomalaisten ja virolaisten expressbussien eroista: Tallinnasta Tartoon kulkevissa busseissa - kuten niin laajasti koko maassa - on ilmainen verkko ja kaiken lisäksi matkustajien käytössä vielä erikseen elokuva- ym. valikko, josta saattoi myös kätevästi seurata matkan etenemistä ja sitä milloin tulee seuraava pysäkki: 

Silkkitien kulkuvälineessämme ei sen sijaan ollut tällaisia mukavuuksia, vaikka käytössä ollut pikkubussi olikin sikäläisittäin uusi ja hieno. Pääasia, että ilmastointi toimi! Itse istuin suurimman osan tuosta muutaman sadan kilometrin matkasta suoraan kuljettajan takana paikalla, josta oli hyvä näköala havainnoida sekä ympäristöä, mutta ennen kaikkea kaukasialaista liikennettä. Pelti kolisi vain kerran ja silloinkin vauhti oli onneksi olematon, sillä takaa tullut auto kiilasi kuskin odottaessa pääsyä työmaakohteena olleelle sillalle. Muutamia läheltä piti -ohituksia sen sijaan oli; tai ehkä ne eivät sikäläisittäin edes olleet läheltä piti -tilanteita. Tosin juuri sen maantiepoliisin kohdalla, jossa bussinkuljettaja sai sakot - virallisena selityksenä oli, että hän ajoi yli 20 km ylinopeutta - tien varteen oli jätetty yksi jos toinenkin autonraato. 

Sakko harmitti kuskia, mutta ehkä enemmän häntä harmitti se, että matkanjohtaja tiesi paremmin sen minne mennään ja miten kaupungeissa hotelli tai ravintola löydetään parhaiten. Kuski itse luotti nähtävästi enemmän intuitioon ja kadulta kyselemiseen. Löytyihän se Tbilisinkin hotelli vihdoin ja viimein; en enää pysynyt laskuissa kuinka monelta piti suuntaa kysyä, vaikka Tiina selvin sanoin kuskille monta kertaa sanoi, että hän kyllä tietää missä hotelli sijaitsee ja miten sinne voi ajaa. Mutta ei sitä usko kaukasialainen mies, ei ainakaan, kun sanojana on nuori länsimaalainen nainen, joka kaiken lisäksi luki karttaa. Karttojahan näissä maissa ei käytetä, vaan yleisin tapa löytää oikea reitti on kyseleminen; auto pysäytetään vaikka keskellä risteyttä.

Mutta Silkkitiellä - tai yhdellä sen haaralla - kuljimme kohteenamme mm. Shekin kaupunki, jossa yövyimme historiallisessa Karavan Sarayn hotellissa. Nämä Pikku-Kaukasuksen maisemat, Shekin kaupungin arkkitehtuuri, erityisesti hotellimme ja Khansarai, eli Sheki Khanin palatsi veivät ajatukset menneisiin aikoihin, tarunhohtoiselle Silkkitielle, jolla kulkivat niin ideologiat, uskonnot kuin tavarat luksustuotteista arkisempiin esineisiin idästä länteen ja lännestä itään karavaanien mukana. Tbilisistä ja Bakusta lähteneet karavaanit kulkivat Shekin kautta ja heitä varten oli kaupungissa viisi karanvansaraita, joissa siis yhdessä yövyimme. Aamulla heräsin ulkoa kuuluvaan rukouskutsuun. Hotelli oli viihtyisä, kuten näistä kuvista näkee, mutta liikuntaesteisille se ei todellakaan sovi. **

Ala-aulasta.

Hotelli ei sovellu liikuntaesteisille eikä oikein terveille lyhytjalkaisillekaan. Jokainen porras oli erikorkuinen.

Näissä karavansareissa myymälät olivat alhaalla ja majapaikat ylhäällä. Parturiliikkeiden ja teeliikkeiden (joissa istuskeli vain miehiä) lisäksi oli mm. matkamuisto- ja halvamyymälöitä: 

Kuulu szekiläinen halva on kai oikeastaan baklavaa. Makeaa ja riittoisaa se oli eikä sovi pähkinäallergikoille.

Kaukasuksen päävuorijonon etelärinteellä sijaitsevan Shekin historia on monivaiheinen. Se on kuulunut Kaukasian Albaniaan, sen ovat vallanneet niin arabit kuin iranilaiset. Välillä se on ollut itsenäinen ja välillä taas kuulunut Shekin kaanikuntaan, joka puolestaan liitettiin Venäjään 1805. Kaanikunnan aikana Shekistä kehittyi Azerbaidzhanin kulttuurinen ja taloudellinen keskus. Shekissä on tuotettu kauan luonnonsilkkiä ja siellä täällä näkyikin mulperi- eli silkkiäispuita. Shekissä on yhä edelleen silkkiteollisuutta ja silkkitehdas, jonka tehtaanmyymälässä ryhmämme teki ostoksia: silkkimattoja, -huiveja ja -kankaita ja tyynyjä. 

Shekissä on paljon arkkitehtonisesti mielenkiintoista katsottavaa, kuten vanhoja moskeijoita, basaari  ja kuten jo mainitsin, vuonna 1765 Khan Hussein kesäpalatsiksi rakennuttama  persialaistyylinen palatsi, jossa halusin ehdottomasti käydä. Se on aiemmin otettu ehdolle Unescon maailmanperintölistalle. Palatsi sijaitsi ylämäessä, noin 15 minuutin kävelymatkan päässä hotellilta, mutta paluumatka alamäkeä kesti vain 5 minuuttia. :) Kaksikerroksinen palatsi oli huolellisesti korjattu ja mennessäni sinne heti klo 9 aamulla sitä vielä siivottiin. Palatsin sanotaan parhaiten edustavan perinteistä shekiläistä arkkitehtuuria ja sikäläistä kulttuuriperintöä:

The building of Khan's Palace, a round place for praying and other subsidiary buildings are the models of architectural beauty on its territory. The building of Sheki Khans' palace according to its expressive architectural structure, numerous shining walls, which decorate the interior and the riches of graceful wooden works can be considered a rare architectural work.

 The decoration of ancient houses of Sheki with bright colours, the ornament of wooden windows and the beautiful fireplaces confirm the medieaval traditions of the natural architecture. The best model of these houses is the house of Sheki Khan (XIX century).

 

Sisällä palatsissa ei saanut ottaa kuvia, mutta youtubista löytyy useita tämänkaltaisia videoita sisätiloista.

Palatsin puutarhassa, 500 vuotta vanhojen plataanipuiden varjossa olisin mielelläni istuskellut kauemminkin, mutta matka jatkui - ensin silkkiostoksille tehtaanmyymälään ja sitten läheiseen Kishin vuoristokylään, jonne bussinkuljettajamme ei suostunut autollaan menemään. Ehkä sillä ei olisi kylään vievää jyrkkää ja kivistä tietä päässytkään. Onneksi suurin osa meistä pystyi kävelemään ylös ja huonojalkaisimmille kuski pystyi hankkimaan autokyydin, tosin senkin hankinta kesti kauan ja sitä ennen ylös ehti jo dippi-kilvillä varustettujen autojen letka, joten paikallinen liikennepoliisi oli sitä mieltä, että ylös ei nyt muilla autoilla ole asiaa. 

**  Lisäys: Söimme hotellissa illallisen, herkulliset alkupalat ja sikäläistä perinteistä lihapataa, mutta sieltä ei saanut mitään alkoholipitoista juotavaa. Hotellissa oli myös teehuone, mutta emme ehtineet nauttia sen tarjoomuksista.

Matkan kohokohtia

Yksi matkan kohokohtia ei suinkaan ollut ruoka, vaikka kaukasialainen ruoka onkin todella herkullista, vaan käynti - tai oikeastaan kaksi käyntiä - azerbaidzhanilaisessa kodissa. Edellisvuonna kuljettana ollut Ali-Zamin M. kutsui Tiinan kotiinsa syömään kehottaen häntä ottamaan mukaan pari muuta. Hän asui kolmen lapsensa ja puolisonsa kanssa kerrostalokaksiossa yhdessä Bakun lähiöistä tai mikroraioneista, jonne matka autolla kesti ei-ruuhka-aikana vajaat puoli tuntia.

Tullessamme olohuoneeseen oli katettu ruokapöytä meitä vieraita ja isäntää varten, itse talon rouva ja kiireesti avuksi hälytty sukulaistyttö viettivät suurimman osan ajasta keittiössä. Jotain kertoo sekin, etä Ali-Zamin oli iltapäivällä kolmen maissa kertonut kutsuneensa ulkolaisia vieraita syömään. Pöydässä oli monenlaisia alkupaloja ja salaatteja, paistettua ja keitettyä kalaa, grillattua lihaa, täytettyjä dolmia ja paprikoita, grillattuja munakoisia ja mitä vielä? Hyvää punaviiniä ja kirsikkamehua. Jälkiruokana tuoreita hedelmiä ja marjoja,  ohukaisia, "tuulihattuja" ja muita paikallisia herkkuja, jotka huuhdottiin alas teellä. Kaupan päälle saimme vielä aimo annoksen analyysiä maan taloudellisesta ja poliitisesta tilasta, korruptiosta, byrokratiasta, arjesta, toiveista ja ties mistä.

Perheen kuopus, 6-vuotias tyttö, oli edellisenä päivänä murtanut käsivartensa ja se oli nyt kipsissä. Yliopistollisen loppututkinnon suorittanut puoliso on jäänyt kotiäidiksi hoitamaan lapsiaan ja pitämään huolta kodista. Perheen kaksi vanhempaa lasta, pojat, käyvät koulua ja opiskelevat mm. vieraita kieliä. En tiedä miten keskivertoperhe tämä on, mutta kodin varustelutaso, huonekalut ja lasten tulevaisuudesta huolehtiminen kertovat omalla tavallaan perheen arvoista. Vierailun loppupuolella myös talon rouva ehti keskustelemaan meidän kanssamme. 

Seuraavana päivänä lähdimme Bakusta kohti Georgian rajaa. Ensimmäisenä käyntikohteena olivat "mutavulkaanot", kaasun voimalla pulppuavia pieniä ja kylmiä mutapatoja. Niitä on useita satoja Kaspianmeren rannalla. Tie näiden luonnonihmeiden luo oli karsea ja itse olisin paljon mieluummin näiden sijasta käynyt ihailemassa Qobustan kivikautisia kalliopiirroksia, mutta ne eivät valitettavasti kuuluneet ohjelmaan eikä minun lisäksi kukaan ollut niin kiinnostunut tällaisesta kulttuuriperinnöstä. Lonely Planetin oppaan mukaan Thor Heyerdahl on näiden kalliopiirrosten perusteella vetänyt johtopäätöksiä siitä, että skandinaavit olisivatkin kotoisin nykyisen Azerbaidzhanin alueelta.Täältä löytyy lyhyt video:

Tämä on niitä mutavulkaanoja.

Bakun jälkeen ensimmäinen yö vietettiin kotimajoituksessa Mirzälibäylin kylissä. Tiinan jostain "löytämä" paikallisopas Ibrahim oli järjestänyt ryhmälle kotimajoituksen kolmeen eri taloon. Tämä pieni - ja varsin hyvinvoivalta näyttävä - kylä sijaitsi pienen matkan päässä vanhasta Bärdän kaupungista. Meistä kuusi (pariskunta ja neljä naista) yövyimme Aldullaybin perheessä, joka koostui kolmesta sukupolvesta, vanhasta pariskunnasta, talon pojasta ja miniästä sekä heidän kahdesta pikkulapsesta. Harmaatiiilinen talo vaikutti suurelta, sillä siinä oli ainakin kolme makuuhuonetta, olohuone, keittiö ja eräänlainen "halli", johon meille katettiin aamiainen. Lisäksi kesän ajaksi käytössä oli pihalle koottu kesäkeittiö, jonka katoksen muodostivat viiniköynnökset. Pihalla oli myös sänky, mutta en huomannut kuka siinä nukkui vai käytettiinkö sitä vain päivälevon aikana. Olohuoneessa oli mm. valtava kaapisto täynnä astiastoja ja pöydällä oli tietokone, jonka vieressä koulukirjoja. Poika ja miniä olivat opettajia. Talon lapsilla näytti olevan kaikki mahdolliset leikkikalut polkuautoista ja nalleista lähtien.

Olimme tosi väsyneitä tullessamme myöhään iltapimeällä majapaikkaan, joten siinä ei ehtinyt paljoa ympäristöä tarkkailla. Me neljä naista nukuimme samassa huoneessa, jossa oli valtaisa parisänky ja erillinen metallinen sänky. Itse nukuin lattialla. Kaikki liinavaatteet olivat uusia. Joillekin saattoi tuottaa pienen ongelman se, että talossa oli ulkovessa (reikä lattiassa). Samassa ulkorakennuksessa oli myös pesutupa ja -huone, jossa oli suihku, jonne lämmintä vettä sai boilerista.

Jo illalla huomasi (näki, kuuli ja haistoi), että talossa on kotieläimiä: lehmiä, vasikoita ja kanoja. Naapurissa oli myös kaniineja ja hevosia, sillä emäntä halusi näyttää niitä myöhemmin minulle. Aamulla herättyämme lehmät olivat jo laitumella, vain pari vasikkaa oli jäänyt pihattoon - vai miksi tätä yhdestä seinästä avonaiseksi jätettyä navettaa kutsuisi? Kanoja oli varmaan parisataa, joita kaitsemassa oli muutama kukko. Lisäksi taloon kuului keittiöpuutarha ja hedelmäpuutarha, jonne talon vanha emäntä (arviolta noin 50 vuotta) vei katsomaan ja maistamaan puista juuri poimittuja apriikoseja ja mulperipuun marjoja. Granaattiomenat eivät olleet vielä kypsiä.

Minusta tämä kotimajoitus oli erittäin mielenkiintoinen ja onnistunut, vaikka kaikkea pientä siellä saattoikin joillekin sattua. Aamiainen oli tuhti ja taatusti lähiruokaa: maitoa, juustoa, voita, leipää, munia ja - yllätys yllätys - kahvia. Talonväki oli valmistautunut hyvin, sillä yleensä täällä juodaan teetä. He varmaan saivat tästä eksoottisesta vierailustamme hyvän korvauksen. Valitettavasti yhteistä kieltä ei juuri ollut, sillä talonväki osasi vain azeria ja vähän venäjää.

Hei hei Albullaybin perhe! Matka jatkuu Silkkitielle ja kohti Shekiä.