Elokuva elämästä DDR:ssä

Kävin lähileffateatterissa – alle 10 minuutin kävelymatka – katsomassa yhden saksalaisen uutuusleffan, Barbaran. Kiitos Allulle, joka suositteli tätä minulle.  Elokuva kertoo nuoren naislääkärin, Barbaran elämästä DDR:ssä kesällä 1980. Nainen (häntä esitti Nina Hoss) oli anonut lupaa maasta poistumiseen ja hänet karkotettiin Berliinistä jonnekin Itämeren rannikon syrjäseudulle sairaalaan, jossa hänen elämänsä oli jatkuvasti suurennuslasin alla. Elokuva sai Christian Petzoldin ohjauksesta Berliinin kansainvälisten filmifestivaalien hopeisen karhun. Barbara ei kuulu siihen sarjaan elokuvia (Toisten elämää tai Goodbye Lenin) jotka synnyttävät ossinostalgiaa. Siinä ei ole mukana niitä tyypillisiä DDR:n kliseitä, maan yleistä harmautta ja miten huonosti kaikilla menee – Stasia unohtamatta. Ihmiset elävät elämäänsä, tekevät siihen kuuluvia asioita, toiset vahtivat ja toiset ovat vahdittavina julmassa systeemissä.  Systeemin julmuus tulee monin tavoin esille, mutta kyseessä on myös rakkaustarina.  En viitsi paljastaa juonta, jos elokuva tulee Suomeen. Suosittelen. 

Elokuvaa oli siinäkin mielestä nautinnollista katsoa, koska alkuperältään saksankielistä elokuvaa ei voida dupata enää saksaksi - anteeksi saksaksi sanotaan: zu synchronisieren. Keskustelin tästä eilen yhden paikallisen näyttelijän kanssa, joka tekee myös näitä synkronisointeja. Se on suuri työllistäjä Saksassa. Mutta jotenkinsakin oudolta kuulostaa, kun esimerkiksi menneellä viikolla Oslon terroristioikeudenkäynnin yhteydessä haastateltujen ihmisten puheenvuorot on dupattu saksaksi ja alta kuulee heikosti norjan tai englanninkielisen puheen. Samassa teatterissa menee muuten myös Iron Sky.

Tämän päiväisessä Franfurter Allegemeine Sonntagszeitungissa oli elokuvan miespääosan esittäjän, Ronald Zehrfeldin haastattelu. Valitettavasti en löytänyt tätä haastattelua nettilehdestä. Zehrfeld oli 13-vuotias kun muuri murtui.  Lapsuudestaan DDR:ssä hänellä on paljon muistikuvia, joita hän on nyt myöhemmin näyttelijän ammatissaan reflektoinut.  Judoharrastuksen kautta  hän kertoi omistaneensa juuri urheilun kautta sinisilmäisen,  naivin ja samalla ylpeän katseen DDR:ään, mutta sanoi nyt jälkeen päin ymmärtäneensä, että aikuisten suhde maahan oli erilainen, jännittynyt ja sitä hän ei silloin lapsena käsittänyt.

Päivän havainto: täydessä leffateatterissa soi vain yhden kerran kännykkä, mutta sen omistaja – mies – myös puhui siihen.