Lukijat

maanantai 30. heinäkuuta 2018

Barbeja museokortilla kolmen euron hintaan - Barbi, ikoni -näyttely








Uusin museokortin ja sitä uusiessa näkyivät viimeisen vuoden ajalta museokäynnit. Olin käynyt Suomen Kansallismuseossa muutaman kerran. Viimeisin kerta on keväältä, jolloin kävin toteamassa sen, miten kansallismuseo on nyt pinkki eli katsastamassa Barbi-näyttelyn. Näyttelyssä oli silloin paljon väkeä ja näytti muutenkin siltä, että museo on onnistunut tällä sisäänheittonäyttelyssä saamaan hyviä kävijämääriä. Näyttelyllisestihän se on aika outo ratkaisu… 

Itse näyttelystä sen verran, että en kuulu sen kohderyhmään mitenkään: en ole esimerkiksi omistanut lapsena yhtään barbia enkä käynyt näyttelyssä lasten kanssa. Näyttelyhän alkoi jo ulkoa, sillä Kansallismuseo ”pukeutuu pinkkiin” jo ulkona. Itse näyttelystä on kirjoitettu paljon, se on arvosteltu lehdissä ja monissa blogeissa, joten siitä on monesta näkökulmasta, esimerkiksi miten kapean naismallin barbit ovat tarjonneet, sanottu paljon. Onhan se hyvä, että museoiden kävijämäärät nousevat ja lapsillekin – yhdessä barbeilla leikkineiden vanhempien kanssa – on näyttelyitä. 





Mutta minulle ainakin tästä näyttelystä tulee mieleen vitriinissä olevat vahanukkenäyttelyt (joissa en kyllä ole yhdessäkään käynyt). Näyttelyssä vitriineissä olevat kalliit (?) nuket ovat kuin vahanukkeja ja monet sellaisia keräilyharvinaisuuksia, joita ei ole voinut ostaa leikkeihin. Näytteillä oli niin kuuluisuuksia ja hääpareja kuin historiallisia henkilöitä ja eri ammatteja esitteleviä. Lisäksi oli mm. etnisiä barbeja ja kansallispukuun puettuja barbeja; Suomea ei tosin näyttänyt olleen siinä. Lisäksi yhdessä huoneessa oli video, jossa muutamat henkilöt kertoivat suhteestaan barbiin.  


Mutta se mikä minua ottaa eniten päähän, että koska kyseessä oli lippukassan mukaan ”erikoisnäyttely”, niin museokortin omistajien piti maksaa kolme euroa päästäkseen näyttelyyn. Kolme euroa on toki pikku juttu, mutta se on tässä periaatteellinen. Se on toki täysin luvallista Museokortin ehtojen mukaan, mutta kuka ja mikä tässä näyttelyssä käärii ne voitot? Näyttelyn tekijätkö vai miten kalliiksi tämä näyttely on tullut Suomen Kansallismuseolle? En ole seurannut niin tarkkaan viimeisten parin kolmen vuoden ajan näyttelyitä, että tietäisin, että onko jokin muukin museo ottanut tavakseen periä ”erikoisnäyttelyn” kävijöiltä maksun kuin Kansallismuseo? Sellainenhan oli jo viime vuoden renessanssinäyttelyssä, joka oli myös valmis, muualla tehty näyttely. 

Museokortti ei ole mikään alennuskortti näyttelyihin – esimerkiksi Ateneumin näyttelyihin pääsi aiemmin alennuksella kun omisti ”vihreän kaupallisen kortin”, jonka taustavoimat sponsoroivat näyttelyitä. Ostamalla museokortin en ole hankkinut mitään alennuskorttia, vaan kortin, jonka avulla pääsen suomalaisiin museonäyttelyihin ilmaiseksi – luulisi, että ainakin Suomen Kansallismuseo ei viitsisi periä mitään ”erikoisnäyttelymaksua”. Pienen yksityisen museon kohdalla sen ymmärtäisin paremmin. Toivottavasti tämä ei ole tienavaus erikoisnäyttelymaksuille.


Ura-Barbeista tämä paleontologia oli lähimpänä. 

Näyttely on suosittu – varmaan myös museokaupassa myytävät barbit ja kenit – joten voi kyseenalaistaa kuten Otso Kantokorpi-vainaa tavalla talvella teki: kuuluuko tällainen kaupallinen näyttely verovaroin tuettavaan Suomen Kansallismuseoon (linkki hänen mielipidekirjoitukseen Hesarissa)?  Ja vaikka tässä kritisoin tätä näyttelyä, niin kehotan barbeista tykkääviä menemään katsomaan tämän näyttelyn. Barbi on kulttuurihistoriallisesti tärkeä esine. Ikoniksi se on tässä näyttelyssä nimetty, Barbi the Icon. Näyttely on auki vielä elokuun. 

Frida Kahlo-nuken oikeuksista käydään kiistaa. Näyttelyssä sekin oli. 

Olihan Kansallismuseossa mielenkiintoisiakin uusia näyttelyitä. Nimittäin viime itsenäisyyspäivänä avattu Suomen tarina -näyttely, jossa joka kerta näkee jotain uutta. Siitä on tarkoitus tehdä vielä erillinen postaus, sillä sen olen luvannut. 

lauantai 14. heinäkuuta 2018

Kansallismaisemassa




”Tämä monien tunturien joka puolelta saartama suurjärvi, johon jo entisinä aikoina aina Tornion tienoilta vaellettiin kalanpyyntiin, olikin muoniolaisille niin tärkeä kalakaukalo, että ukot pitivät sitä jopa seurakunnan hoitoon kuuluvana, keskustellen ja päätellen järven kalanpyynnistä kirkonkokouksissaan.” Näin kirjoitti Samuli Paulaharju teoksessaan Vanhaa Lappia ja Peräpohjolaa tämän edessämme päilyvän järven merkityksestä. Paulaharju puhui toki tuossa muoniolaisista, mutta tärkeä se on ollut kaikille järven ympäristön asukkaille ja käyttäjille kuntien rajoista huolimatta. 

Olin näissä maisemissa, kansallismaisemassa puhumassa kansallismaisemasta ja kulttuuriperinnöstä. Kittilän kesämarkkinoiden avajaisiltamat pidetään aina eri kylässä ja nyt vuorossa oli kunnan länsirajalla Rauhalan kylä, joka sijaitsee Jerisjärven rannalla kansallismaisemassa.

Kuva esim. täällä.   
Monet teistä tuntevat sen, postimerkkinäkin olleen kuvan, jossa etualalla siintää järven selkä muutaman puun välistä, järven takana näkyy metsikköä ja taustalla kohoavat Pallastunturin kerot. Tätä maisemaa on sanottu yhdeksi Suomen kauneimmista maisemista; sitä voi ihailla myös maantieltä ja se on ikuistettu lukuisiin valokuviin ja kotialbumeihin. Pallastunturit on valittu yhdeksi Suomen 27 erityisen merkittävistä maisemakokonaisuuksista, joita nimitetään kansallismaisemiksi. Tämä valinta tehtiin lukijaäänestyksessä 25 vuotta sitten Suomen juhliessa 75-vuotista itsenäisyyttään. Nämä kansallismaisemat ovat Suomen kansallista identiteettiä kuvastavia maisemia, joihin tiivistyvät Suomen erityispiirteet. 
Mutta eivät tainneet tietää ne tämän järven rannoille asettuneet ensimmäiset asukkaat, ja myöhemmin kalastajat, verottajat, muut kulkijat ja asukkaat, paikan kauneudesta ja myöhemmästä kansallismaisemasta mitään. Emme pysty sanomaan, mitä osaa heidän päätöksissä vaikuttivat esteettiset seikat, paikan kauneus vai olivatko heidän asettumisessaan tänne kuitenkin ratkaisevia vain hyvät kalavedet ja metsästysmaat sekä kulkureitit. Tässä tapauksessa paikan kauneus tuli ikään kuin ekstrana.

Ajatus kansallismaisemasta on kuitenkin paljon vanhempi kuin 25 vuotta, sillä se syntyi jo 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa poliittisesti kireässä ilmapiirissä, jolloin kansallistunnetta luotiin juuri taiteen keinoin ja karelianismi kukoisti. Tässä aiheena olivat usein tietyt poikkeuksellisen vaikuttavat maisemat kuten esimerkiksi Punkaharju ja Koli sekä nimet kuten esimerkiksi Pekka Halonen ja Akseli Gallen-Kallela. Luontosuhteen katsottiin kertovan jotain oleellista siitä mitä on olla suomalainen. Nämä kansallismaisemat ovat osa meidän henkistä perintöämme. Ne edustavat paikkoja, joilla maamme omaleimainen luonto, luonnonvarat, kansanperinne, kulttuuri, historia ja kansakunnan saavutukset yhdistyvät. Kansallismaisemat esittelevät myös maakuntiemme erikoispiirteitä – eli tämä maisema juuri Lappia.

Nyt kun olemme tässä kansallismaisemassa voikin hyvin kysyä, että mitä nämä kansallismaisemat merkitsevät nykyihmiselle ja mikä meidän näkökulmamme niihin on? Näemmekö Suomen vain näiden kansallismaisemien kautta ja kaltaisena? Onko se, että ihailemme ja muistelemme täällä aikoinaan käyneitä tutkimusmatkailijoita, kuten esimerkiksi Giuseppe Acerbitä, joka ei kirjoittanut käynnistään täällä Jerisjärvellä, mutta jonka nimikirjoitus löytyi palaneesta Hurulankämpästä lisättynä myös Acerbin oppaan nimellä – tai Ilmari Mannista, joka niin kauniisti kirjoitti pihoille ja järven ympäristön puihin laitetuista uutuista, ja muita viime vuosisadoilla täällä kulkeneita tutkijoita. Puhumattakaan Pallasjärvellä asustelleesta Kotlanninäijästä eli Milliäijästä, joka oli tuttu myös täällä Rauhalan kylän myllyllä. Tarinat hänestä ovat tuttuja – jos eivät nyt suullisena perinteenä, niin monista kirjoista kuitenkin. 

Meillä Suomessa tämän eurooppalaisen kulttuuriperinnön vuoden pääteemana on osallisuus kulttuuriperintöön. Yhteisöjä, kansalaisjärjestöjä ja museoita kannustetaan kehittämään uusia toimintamalleja ja kokeilemaan erilaisia tapoja edistää vuorovaikutusta yksilöiden ja yhteisöjen kanssa. Kansallisena tavoitteena on myös lisätä kulttuuriperinnön saavutettavuutta, saatavuutta sekä kulttuuriperinnön kestävää käyttöä. Tärkeä näkökulma on kulttuuriperintö kohtaamisten paikkana ja vuoropuhelun välineenä: sosiaalisena voimavarana. Nämäkin markkinoiden avajaisiltamat talkoineen on hyvä esimerkki sellaisesta. 



Kyläläiset esittivät Aaro A. Nuutisen teokseen pohjautuvan näytelmän  Lapin lumoissa
”Vain monilukuiset lapinkentät, kotasijat ja hautapaikat järvien rannoilla, poroaitojen lahonnet jätteet jäkäläkankailla sekä useat seitapaikat erämaassa kertovat Lapin korpien entisistä eläjistä, samoin kuin monet sadat tarinat ja muisteluksetkin, joita vanha kansa vielä kertoo. Ja tuhatmääräiset paikannimet kertovat myös historiasta ja omaa tarinaansa näiden alueiden eri aikojen käyttäjistä ja asujista”, kuten mm. Samuli Paulaharju on aikoinaan muistiinmerkinnyt ja julkaissut vuonna 1922. Toki Samulin ja hänen vaimonsa Jenny Paulaharjun muistiin merkitsemiä tarinoita ja tapahtumia on tämän päivän tietojen ja tutkimusten perusteella tarkasteltu kriittisesti ja ne ovat saaneet alkuperäisistä poikkeaviakin tulkintoja, mutta ne ovat silti tärkeä osa tämän alueen kulttuuriperintöä. 

Kun kävin läpi sitä suhteellisen vähäistä tutkimuskirjallisuutta mitä tästä alueesta on kirjoitettu, tuli entistä tärkeämmäksi tavoitteeksi saada Kittilästä tutkimukseen perustuva historiateos. Kittilä on suuri pitäjä ja yksi sen rikkauksia on alueellinen monimuotoisuus, joka näkyy sekä sen historiassa, maisemassa, kulttuuriperinnössä kuin ihmisten arjessa. Tutkimusmatkailijoiden ja aiempien tutkijoiden teksteissä näkyy valitettavan usein juuri etelästä eroavat piirteet sekä Lapin ja etelän vastakkainasettelu. Tarvitaan uutta näkemystä myös menneisyyteen, joka on elintärkeä nykyisyyden ymmärtämiseksi.

Ajan tuomat muutokset näkyvät hyvin myös näissä Kittilän kesämarkkinoissa. Ne on pidetty perinteisesti kaksi viikkoa juhannuksesta ja joidenkin tietojen mukaan näitä kesämarkkinoita on järjestetty jo 1600-luvulta lähtien. Aiemmin niitä on kutsuttu juuri viikatemarkkinoiksi, sillä heinäntekoa varten viikatteet piti kallita sepällä eikä kaikissa kylissä ollut kyläseppiä. Kittilän markkinat olivat ennen lähes pakollinen käyntikohde seudun asukkaille. Sieltä ostettiin kaikenlaisia tarve-esineitä ja juhlittiin ennen raskasta heinäntekoa, pidettiin hauskaa ja tavattiin ihmisiä. Aivan kuten nytkin.  
(Kirjoitus on lyhennelmä markkinoiden avajaisiltamien puheesta)