Lukijat

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Ounasjoki virtaa vapaana - 30 vuotta Ounasjokilain voimaantulosta



Oli kaunis, aurinkoinen kesäpäivä, kuten lapsuuden kesinä aina oli. Tulin pikkusisarteni ja muiden lasten kanssa uimasta kotirannasta - rantaan oli matkaa noin parisataa metriä - kun kohtasimme kotimäen alla outoja miehiä kummallisten keppien ja lippujen kanssa. "Eikö olisi mukavaa, jos teillekin tulisi uimapaikka näin lähelle? Tähän mäen alle on nimittäin tulossa järvi." Jokseenkin näin nämä oudot miehet meille selittivät toimiaan. He olivat merkitsemässä suunnitellun Tepaston tekoaltaan paikkaa ja näin yrittivät myydä sitä meille lapsille uimapaikan läheisyydellä. Suunnitellun tekoaltaan ranta olisi tullut ylläolevan kuvan alalaitaan, noin 30 metriä mäen päällä sijaitsevan kotitalon rappusilta.  Toki järvi olisi ollutkin syyskesällä ja syksyllä lähellä, mutta keväällä ja kesällä ranta (vesi) olisi tainnut olla jopa satojen metrien päässä rannasta, koska tekoaltaan vesi olisi juoksutettu talvella voimatalouden tarpeisiin. Tämä tapahtui joskus 1960-luvun lopussa.

Uimapaikan läheisyydellä ja muilla yhtä halvoilla keinoilla joen rakentamisen markkinointi ei 1970-luvulla enää ounasjokivartisille kelvannut, vaan he ryhtyivät vastustamaan omaa ympäristöä, elinkeinoja ja elinpiiriä uhannut hanketta. He eivät halunneet enää lähteä evakkoon - useilla oli vielä mielissä Lapinsodan aikainen evakkotaival Ruotsiin - vaan he halusivat jättää lapsilleen ja tuleville sukupolville vapaana virtaavan joen, sillä he uskoivat omaan kotiseutuunsa ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin. He päättivät vastustaa niitä tahoja, joiden mukaan Lapin laajoissa erämaissa on tilaa rakentaa useita suuria patoaltaita eteläisen Suomen sähkön tarvetta varten (tämä lainaus on valitettavasti epätarkka ja muistinvarainen, sillä en voi täältä päästä tarkastamaan tätä erään voimalaitoksen vihkiäispuheen sitaattia). He eivät halunneet tällaista "kehittyvää" Lappia, vaan perustivat Ounasjokitoimikunnan, jonka tavoitteena oli suojella joki pysyvästi voimatalousrakentamiselta. Monilla näistä [miehistä] oli kokemusta Kemijoen karvalakkilähetystöstä, jonka avulla he hankkivat korvaukset voimataloudelle useita vuosikymmeniä aiemmin menetetystä Kemijoen lohesta. Kerättiin nimiä, pidettiin kansalaiskokouksia, järjestettiin konsertteja ja näyttelyitä sekä pidettiin yhteyttä mediaan ja poliitikkoihin. Ehkä näkyvin näistä muodoista oli vuonna 1981 ensimmäistä kertaa järjestetty Ounasjokisoutu Hetasta alaspäin kohti Rovaniemeä tarkoituksena saada näin viesti vapaasta joesta paremmin kuuluville. Itse olin mukana soudussa vuonna 1982, en toki koko matkaa, vaan yläjuoksulla parin päivän ajan, jonka sain kesätöistä vapaaksi. Voin nyt myös paljastaa salaisuuden; minun ei tarvinnut soutaa juuri lainkaan ja osa matkalaisista käytti myös konevoimaa hyväkseen. Matkanteko sujui hyvin kovissakin koskissa kastumatta, sillä venettä ohjasi Raattamakosken rannalta kotoisin ollut Autton Unto. Tässä Ylen elävän arkiston filmi ensimmäisestä Ounasjokisoudusta. 

Soutu ja muu toiminta saivat viestin läpi, sillä eduskunta hyväksyi 7.6.1983 erillislain, joka suojaa Ounasjoen vesivoimarakentamiselta. Lakia kannatti 139 kansanedustajaa ja vastaan äänesti 45. Kaikki silloiset lappilaiset kansanedustajat äänestivät lain puolesta. Tämä suojelupäätös oli suuri voitto vapaan Ounaksen puolesta kamppailleille jokivartisille ja tietysti koko Ounasjoen kansanliikkeelle. Ks. uutispätkä "Suojelulaki hyväksytään" täältä. Tätä 30 vuotta voimassa ollutta lakia juhlittiin nyt Tepastossa, vapaana kuohuvan kosken rannalla. Juhlassa oli puhumassa lain puolesta eri tavoin toimineita, jotka muistelivat tuolloisia tapahtumia monesta näkökulmasta (mm. lain puolesta äänestäneitä silloisia kansanedustajia kuten Hannela Pokka ja Esko-Juhani Tennilä ja toimikunnan sihteeri Pentti Niva) ja toivat esille myös joen kulttuurisia ja sosiaalisia merkityksiä. 


Pohjoisen jokikamppailuista on tehty - ja tehdään - useita tutkimuksia. Esimerkiksi Leena Suopajärvi tarkastelee väitöskirjassaan  Vuotos- ja Ounasjoki-kamppailujen kentät ja merkitykset Lapissa mm. toimija- ja valtasuhteita,  käytettyjä strategioita ja argumentteja sekä luontoon liitettyjä henkilökohtaisia merkityksiä. Outi Auttin Oulun yliopistossa syksyllä tarkastettava väitöskirja puolestaan käsittelee vesivoimarakentamisen aiheuttamia elinympäristön muutoksia Kemi- ja Iijoella paikallisten asukkaiden kokemina. Kuitenkin esimerkiksi Ounasjoen merkitystä laajemmin paikallisten asukkaiden näkökulmasta ja kulttuurihistorialliseati tarkasteleva tutkimus puuttuu vielä kokonaan - kuten Könkäältä kotoisin oleva professori Timo Jokela omassa puheenvuorossaankin totesi. Jo tämä voitettu kamppailu vapaana virtaavan joen puolesta - elämän virran, kuten Unto Autto soudusta tehdyllä filmillä toteaa - kertoo osaltaan joen merkityksestä. 





Kiitos Ounasjokiliikkeen (ja silloisen Eduskunnan) Ounasjoen kosket jatkavat kohisemistaan ja yksi sen sivujoen koskista, Haukkakoski kuuluu meillekin. Tätä äänimaiseman merkitystä korosti 1990-luvun alussa eräs muhoslainen maanviljelijä, jota haastattelin Oulujoen vesistörakentamisen ja säännöstelyn sosiokulttuurisia vaikutuksia koskeneeseen tutkimukseeni. Haastattelun lopuksi kysyessäni vielä jotain, mikä hänen mieleensä tulee voimalaitosrakentamisesta, haastateltava vastasi jokseenkin näin: "Mutta kyllä se oli ikävä hetki, kun kotikoski vaikeni iäksi." Tällöin haastatteluhetkellä kotikosken, Muhoksen Pyhäkosken valjastamisesta oli kulunut jo 40 vuotta. Tämä haastattelu - ja erityisesti menetetyn kotikosken muisteleminen - teki minuun syvän vaikutuksen ja muistan vieläkin sen hetken, sen muhoslaisen pirtin pöytineen, seinällä raksuttavan kellon ja pöydän takana istuneen isännän muistelemassa kokemaansa oman ympäristön suurinta muutosta.  


perjantai 12. heinäkuuta 2013

Kishi ja muuta matkan varrelta


Ennen siirtymistä Georgian puolelle kävimme pienessä Kishin vuoristokylässä, joka sijaitsee vain muutaman kilometrin Shekistä. Kylä sijaitsee vain noin 600 metrin korkeudessa ja meidän tarkoitus oli mennä autolla, mutta kuten edellisessä postauksessa kerroin, autonkuljettaja ei suostunut menemään sinne autolla ja ehkä ei olisi päässytkään mutkaista, jyrkkää ja hieman kivistä tietä. Kishin nähtävyys - upeiden maisemien ja pittoreskien talojen lisäksi - on Kaukasian Albanian aikainen kirkko, joka on rakennettu esikristillisen temppelin paikalle. Nykyinen rakennus on noin 1100-luvulta, mutta sen perusta on nähtävästi jo 300-400-luvuilta.  Tällä Albanialla ei ole mitään tekemistä Albania-nimisen valtion kanssa, vaan kyseessä on Taka-Kaukasiassa ajanlaskun alusta 700-luvulle asti sijainnut valtio, jonne 300-400-luvulla syntyi kristillinen Albanian kirkko.  




Kishin kirkko oli vastikään restauroitu ja siellä oli pieni historiasta kertova näyttely sekä muutamia arkeologisia löytöjä, jotka osaltaan kertoivat korkeatasoisesta käsityöammateista; metalli- ja keramiikkaesineitä ja aseita. Näkyvillä oli myös hautoja (kuvassa oven vasemalla puolella), joiden vainajat olivat paikallisen oppaan mukaan jopa 220 cm pitkiä. Vainajien näytteilläpitäminen ei tämän päivän (museo)etiikan mukaan ole asiallista enkä oikein ymmärtänyt, miksi nämä vainajat piti jättää näytteille ja vielä rakentaa niitä varten lasikupu.


Portteja riitti täälläkin kuvattavaksi (Huom. Hanneleenalle tiedoksi!). Lapset halusivat tulla kuvaan ja kuvan mummolta kysyin kuvausluvan. Kylässä on pienimuotoista matkailutoimintaa, sillä kylässä asuva (englantia puhuva) nuori nainen bongasi ryhmämme kirkon luota ja mainosti omaa b & b -majoitusta, jossa on tilaa noin 30 matkailijalle.

Loppupäivä Kishistä kohti Georgian rajaa ja Sighnaghin kaupunkia, jossa tarkoitus oli yöpyä, menikin tien päällä. Rajanylitys sujui suhteellisen joutuisasti kestäen 1-2 tuntia, kuitenkin reilusti alle 2 tuntia. Azerbaidzhanin rajalla riitti, kun näytimme itsemme ja passimme (viisumeineen) rajaviranomaisille siistissä ja ilmastoidussa rakennuksessa. Tavarat saivat olla autossa. Georgian rajalla meidän piti myös viedä matkatavarat läpivalaisuun ja kävellä kimpsuinemme noin 200 metrin matkan rajavyöhykkeeltä autolle. Jonotus sujui sutjakkaasti, kun internet-yhteys alkoi pienen tauon jälkeen pelata normaalisti. Rajamiehiltä irtosi jopa small talkia. Kuskin mukaan Azerbaidzhanin rajan sutjakkuuden hinta oli parikymmentä euroa, mutta Georgiassa rajalla tämä systeemi ei enää toiminut.

 
Ja näin Azerbaidzhanin manatit vaihtuivat Georgian lareiksi. Samalla ylitimme myös aikavyöhykkeen voittaen yhden tunnin. Onneksi Sighnaghin lounaspaikan väki oli joustavaa ja ehdimme lounaalle noin klo 17-18 maissa. Samoin hotellista tilattu illallinen saatiin joustavasti muutettu seuraavan päivän lounaaksi, joten emme tarvinneet syödä jokseenkin samanlaista ateriaa kahdesti saman illan aikana. Georgialainen ruoka on herkullista, mutta ei ehkä kahta samanlaista ateriaa saman päivän aikana...

Meillä oli etukäteen tilattu lounaat ja illalliset matkapäivinä lukuunottamatta yhtä päivää, jolloin tarkoitus oli löytää lounaspaikka matkan varrelta. Tämä onnistui loistavasti, sillä hylkäsimme suunnitelman etsiä lounaspaikka Azerbaidzhanin toiseksi suurimmasta kaupungista Gancasta ja jatkoimme matkaa tavoitteena löytää se helpommin matkan varrelta. Kura-joen rannalta ravintolaa ei löytynyt, mutta viihtyisä ja varjoisa tienvarsiravintola, joka pystyi ruokkimaan hetkessä vajaan 20 hengen ryhmämme.

Lounaspaikan tuoretta, vastaleivottua leipää.
Välipalaksi piirakkaa Gancan puistossa.

Gancaan tutustuimme jalan ja näimme pikaisesti mm. basaarin, venäläisen kirkon, perjantaimoskeijan sekä paikallista ite-taidetta, pulloista rakennetun talon, joka oli omistettu sodassa kuolleen veljen muistolle. Talo on mainittu opaskirjoissa, mutta mitähän talon asukkaat miettivät turistien tulossa töllöttämään taloa? 


Nämäkin nuoret miehet halusivat kuvaan (Gancan puisto).
Basaarista.   

Seuraavaksi siis Georgiaan.





tiistai 9. heinäkuuta 2013

Silkkitiellä



Matka Silkkitiellä keskeytyi reiluksi viikoksi Tarttoon suuntautuneen työ- ja kongressimatkan vuoksi. Yksi havainto kuitenkin ensin suomalaisten ja virolaisten expressbussien eroista: Tallinnasta Tartoon kulkevissa busseissa - kuten niin laajasti koko maassa - on ilmainen verkko ja kaiken lisäksi matkustajien käytössä vielä erikseen elokuva- ym. valikko, josta saattoi myös kätevästi seurata matkan etenemistä ja sitä milloin tulee seuraava pysäkki: 





Silkkitien kulkuvälineessämme ei sen sijaan ollut tällaisia mukavuuksia, vaikka käytössä ollut pikkubussi olikin sikäläisittäin uusi ja hieno. Pääasia, että ilmastointi toimi! Itse istuin suurimman osan tuosta muutaman sadan kilometrin matkasta suoraan kuljettajan takana paikalla, josta oli hyvä näköala havainnoida sekä ympäristöä, mutta ennen kaikkea kaukasialaista liikennettä. Pelti kolisi vain kerran ja silloinkin vauhti oli onneksi olematon, sillä takaa tullut auto kiilasi kuskin odottaessa pääsyä työmaakohteena olleelle sillalle. Muutamia läheltä piti -ohituksia sen sijaan oli; tai ehkä ne eivät sikäläisittäin edes olleet läheltä piti -tilanteita. Tosin juuri sen maantiepoliisin kohdalla, jossa bussinkuljettaja sai sakot - virallisena selityksenä oli, että hän ajoi yli 20 km ylinopeutta - tien varteen oli jätetty yksi jos toinenkin autonraato. 

Sakko harmitti kuskia, mutta ehkä enemmän häntä harmitti se, että matkanjohtaja tiesi paremmin sen minne mennään ja miten kaupungeissa hotelli tai ravintola löydetään parhaiten. Kuski itse luotti nähtävästi enemmän intuitioon ja kadulta kyselemiseen. Löytyihän se Tbilisinkin hotelli vihdoin ja viimein; en enää pysynyt laskuissa kuinka monelta piti suuntaa kysyä, vaikka Tiina selvin sanoin kuskille monta kertaa sanoi, että hän kyllä tietää missä hotelli sijaitsee ja miten sinne voi ajaa. Mutta ei sitä usko kaukasialainen mies, ei ainakaan, kun sanojana on nuori länsimaalainen nainen, joka kaiken lisäksi luki karttaa. Karttojahan näissä maissa ei käytetä, vaan yleisin tapa löytää oikea reitti on kyseleminen; auto pysäytetään vaikka keskellä risteyttä.

Mutta Silkkitiellä - tai yhdellä sen haaralla - kuljimme kohteenamme mm. Shekin kaupunki, jossa yövyimme historiallisessa Karavan Sarayn hotellissa. Nämä Pikku-Kaukasuksen maisemat, Shekin kaupungin arkkitehtuuri, erityisesti hotellimme ja Khansarai, eli Sheki Khanin palatsi veivät ajatukset menneisiin aikoihin, tarunhohtoiselle Silkkitielle, jolla kulkivat niin ideologiat, uskonnot kuin tavarat luksustuotteista arkisempiin esineisiin idästä länteen ja lännestä itään karavaanien mukana. Tbilisistä ja Bakusta lähteneet karavaanit kulkivat Shekin kautta ja heitä varten oli kaupungissa viisi karanvansaraita, joissa siis yhdessä yövyimme. Aamulla heräsin ulkoa kuuluvaan rukouskutsuun. Hotelli oli viihtyisä, kuten näistä kuvista näkee, mutta liikuntaesteisille se ei todellakaan sovi. **

Ala-aulasta.


Hotelli ei sovellu liikuntaesteisille eikä oikein terveille lyhytjalkaisillekaan. Jokainen porras oli erikorkuinen.
Näissä karavansareissa myymälät olivat alhaalla ja majapaikat ylhäällä. Parturiliikkeiden ja teeliikkeiden (joissa istuskeli vain miehiä) lisäksi oli mm. matkamuisto- ja halvamyymälöitä: 



Kuulu szekiläinen halva on kai oikeastaan baklavaa. Makeaa ja riittoisaa se oli eikä sovi pähkinäallergikoille.
Kaukasuksen päävuorijonon etelärinteellä sijaitsevan Shekin historia on monivaiheinen. Se on kuulunut Kaukasian Albaniaan, sen ovat vallanneet niin arabit kuin iranilaiset. Välillä se on ollut itsenäinen ja välillä taas kuulunut Shekin kaanikuntaan, joka puolestaan liitettiin Venäjään 1805. Kaanikunnan aikana Shekistä kehittyi Azerbaidzhanin kulttuurinen ja taloudellinen keskus. Shekissä on tuotettu kauan luonnonsilkkiä ja siellä täällä näkyikin mulperi- eli silkkiäispuita. Shekissä on yhä edelleen silkkiteollisuutta ja silkkitehdas, jonka tehtaanmyymälässä ryhmämme teki ostoksia: silkkimattoja, -huiveja ja -kankaita ja tyynyjä. 





Shekissä on paljon arkkitehtonisesti mielenkiintoista katsottavaa, kuten vanhoja moskeijoita, basaari  ja kuten jo mainitsin, vuonna 1765 Khan Hussein kesäpalatsiksi rakennuttama  persialaistyylinen palatsi, jossa halusin ehdottomasti käydä. Se on aiemmin otettu ehdolle Unescon maailmanperintölistalle. Palatsi sijaitsi ylämäessä, noin 15 minuutin kävelymatkan päässä hotellilta, mutta paluumatka alamäkeä kesti vain 5 minuuttia. :) Kaksikerroksinen palatsi oli huolellisesti korjattu ja mennessäni sinne heti klo 9 aamulla sitä vielä siivottiin. Palatsin sanotaan parhaiten edustavan perinteistä shekiläistä arkkitehtuuria ja sikäläistä kulttuuriperintöä:
The building of Khan's Palace, a round place for praying and other subsidiary buildings are the models of architectural beauty on its territory. The building of Sheki Khans' palace according to its expressive architectural structure, numerous shining walls, which decorate the interior and the riches of graceful wooden works can be considered a rare architectural work.
 The decoration of ancient houses of Sheki with bright colours, the ornament of wooden windows and the beautiful fireplaces confirm the medieaval traditions of the natural architecture. The best model of these houses is the house of Sheki Khan (XIX century).




Sisällä palatsissa ei saanut ottaa kuvia, mutta youtubista löytyy useita tämänkaltaisia videoita sisätiloista.

Palatsin puutarhassa, 500 vuotta vanhojen plataanipuiden varjossa olisin mielelläni istuskellut kauemminkin, mutta matka jatkui - ensin silkkiostoksille tehtaanmyymälään ja sitten läheiseen Kishin vuoristokylään, jonne bussinkuljettajamme ei suostunut autollaan menemään. Ehkä sillä ei olisi kylään vievää jyrkkää ja kivistä tietä päässytkään. Onneksi suurin osa meistä pystyi kävelemään ylös ja huonojalkaisimmille kuski pystyi hankkimaan autokyydin, tosin senkin hankinta kesti kauan ja sitä ennen ylös ehti jo dippi-kilvillä varustettujen autojen letka, joten paikallinen liikennepoliisi oli sitä mieltä, että ylös ei nyt muilla autoilla ole asiaa. 

**  Lisäys: Söimme hotellissa illallisen, herkulliset alkupalat ja sikäläistä perinteistä lihapataa, mutta sieltä ei saanut mitään alkoholipitoista juotavaa. Hotellissa oli myös teehuone, mutta emme ehtineet nauttia sen tarjoomuksista.