Lukijat

perjantai 28. elokuuta 2015

Metsäsuomalaiset (Forest Finns/Finnskogar) -näyttely




Suomen museoliiton blogissa P.S. on pohdittu museoiden vaikuttavuutta, roolia ja sanomaa, osaksi lainaten museon määritelmää:
Museo- ja historiaopinnot läpikäyneiden ja alalla työskentelevien perimään on kirjoitettu vaatimus ja oletus, että meidän tehtävämme on kertoa totuus ja vain objektiivinen, puolueeton totuus. Sen rakennamme käyttäen monipuolista lähdemateriaalia kriittisesti tulkiten sekä välttämällä viimeiseen asti adjektiivien käyttöä. Olemme toki valmiita myöntämään, että emme pysty tuottamaan lopullista totuutta. Mutta vankka usko on, että totuutemme kestää ainakin sukupolven tai perusnäyttelyn mittaisen aikajänteen. Tämän perimän tuloksena useimpien museoiden missiomäärittelyssä painottuvat tekeminen ja oleminen. Näin myös museolain museomääritelmässä: 

Museotoiminnan tavoitteena on ylläpitää ja vahvistaa väestön ymmärrystä kulttuuristaan, historiastaan ja ympäristöstään. Museoiden tulee edistää kulttuuri- ja luonnonperintöä koskevan tiedon saatavuutta tallentamalla ja säilyttämällä aineellista ja visuaalista kulttuuriperintöä tuleville sukupolville, harjoittamalla siihen liittyvää tutkimusta, opetusta ja tiedonvälitystä sekä näyttely- ja julkaisutoimintaa.

Aika on aktiivisemmalle otteelle. Tämä on pääteltävissä ainakin kansainvälisestä museoalan keskustelusta. Tekemisen ja olemisen tilalle tarjotaan kannanottamista ja vaikuttamista.
Luin tämän sopivasta käytyäni - vihdoin - katsomassa Kansallismuseossaa tehtyä metsäsuomalaisista kertovaa näyttelyä. Näyttely herätti paljonkin ajatuksia, mutta ehkä se herätti enemmän tunteita.  Näyttely on saanut jatkoaikaa marraskuulle asti, mikä on tietysti hieno juttu, sillä ehdin katsomaan sen kiireettä. Näyttely kertoo nimensä mukaan niistä suomalaisista (tai oikeastaan savolaisista), jotka siirtyivät kuninkaan kutsusta  Ruotsin ja Norjan rajaseudulle, tuohon asti asumattomiin korpiin 1500- ja 1600-luvulla mukanaan mm. omat tavat, kansanusko ja kieli sekä kaskiviljelyelinkeino. Sinne he rakensivat naapureita ihmetyttävät saunat ja riihet sekä savutuvat. He säilyttävät kielensä, omia elämäntapojaan, mutta sulautuivat myöhemmin valtaväestöön sekä elinkeinoiltaan että kieleltään. Näyttelyn tarkoitus on kertoa näistä suurimmaksi osaksi Värmlannin suomalaismetsien asukkaista eli metsäsuomalaisista ja siitä miksi he lähtivät sinne ja minkälaista elämä oli suomalaismetsissä. Metsäsuomalaiset asuttivat muitakin alueita kuin vain Värmlantia. Näyttelyn aineisto perustuu pitkälti kansatieteilijä Astrid Reposen sanastonkeruumatkallaan vuonna 1932 hankkimiin esineisiin, jotka eivät aiemmin ole olleet näytteillä. Näyttelyssä tuli esille se mielenkiintoinen asia (verrattuna esimerkiksi tähän päivään), että aikoinaan Reponen-Juva välirauhanehdot kuultuaan ampui itsensä eduskuntatalon eteisessä osoittaakseen vastalauseensa niille. Tämä episodi on aikoinaan pidetty salassa eikä siitä kansatieteenkään oppikirjoissa ole mitään mainintaa.
Yleiskuva Kansallismuseon näyttelystä. Näyttely oli kaunis, mutta....
Ruotsin ja Norjan rajaseudulla olevan järven rantaa vuonna 1970 pystytetty muistokivi, jossa ovat kaikkiaan 431 metsäsuomalaista sukunimeä lähtöpaikkoineen.
Näyttelyllä on ollut suuri joukko käsikirjoittajia ja asiantuntijoita apuna, joten tästä näkökulmasta olin hieman pettynyt itse näyttelyyn, joka keskittyi miltei kokonaan tarkastelemaan metsäsuomalaisia historiallisena ilmiönä ja heidän puhumaansa suomea jo kuolleena kielenä. Näyttelyssä suuri osa käsitteli joko vanhoja käytössä olleita esineitä ja metsäsuomalaisten kieltä, josta oli näytteitä. Tämä johtuu ehkä myös siitä, että kielitieteilijät olivat tarmokkaasti keräämässä aineistoa metsäsuomalaisista ja heidän käyttämästään puheesta; ennustettiinhan heidän puhuvan kielen kuolevan monta kertaa ennen kuin se puhuttuna onkin kadonnut. Ehkä viimeisimpinä näistä oli Pertti Virtaranta. Näyttelyn käsikirjoittajatiimissäkin on ollut kaksi kielitieteilijää, ja se näkyy - valitettavasti - näyttelyssä. Olisin toivonut, että juuri metsäsuomalaisten asema ja merkitys tämän päivän Ruotsissa ja Norjassa olisi nostettu enemmän esille. Kansatieteilijät tutkivat tänä päivänä muutakin kuin vanhoja, puisia esineitä, joista lukuisia kehloja, pyttyjä, tuohikontteja, peltotyökaluja ja muita astioita oli näytteillä. Mikä merkitys on metsäsuomalaisten juurien omistamisella, mikä merkitys sillä on identiteetille ja miten metsäsuomalaistan historiaa kaivetaan omista juurista tällä hetkellä? Tämä tieto löytyy kyllä - kun sitä kaivaa - näyttelyn kaksikielisestä oheisteoksesta Finnskogar - Metsäsuomalaiset, joka sisältää johdantolukujen lisäksi esitykset metsäsuomalaisista sekä heidän parissa liikkuneista tutkijoita (FM Antti Metsänkylä), metsäsuomesta kielenä (FK Paula Andersson), suomalaisista paikannimistä (FT Tuula Eskeland) ja metsäsuomalaisten kansanuskosta (FT Marja-Liisa Keinänen). Keinäsen valaisevan artikkelin lopussa oli myös käsitelty niitä asioita, joita kaipasin näyttelyyn eli metsäsuomalaisen kulttuurin renesanssia ja sen merkitystä tänä päivänä. 

Karhunkallo Torsbyn metsäsuomalaiskeskuksessa.

Kuvat Torsbyn näyttelystä.
Metsäsuomalaiset sulautuivat siis vähitellen - pakosta ja omasta halustaankin - valtaväestöön, osaksi koska kaskeaminen kummastutti ja se kiellettiin metsiä tuhlaavan tavan vuoksi, sillä niitä tarvittiin muualle. Vielä viime vuosisadan puolessa välissä saattoi tavata vanhaa metsäsuomea puhuvia ihmisiä tai ainakin niitä, jotka osasivat runoja tai pystyivät loitsimaan suomeksi. Tänä päivänä mm. suomalaisperäiset paikannimet ovat jääneet kertomaan heistä ja osaltaan kertovat paikan ja siellä asujien identiteetistä. Monet metsäsuomalaistalot ovat olleet tunnettuja tutkijoiden majapaikkoja ja joitakin vuokrataan tänäänkin vieraille tai niitä on rauhoitettu, kuten mm. kielentutkija Lauri Kettusen yöpymispaikkanakin palvellut Juhoilan tila, joka on nyt suojeltu.

Juhoilan tila, joka nykyään on suojeltu suvun toiveesta.

Lauri Kettunen yöpyi Juhoilassa.
Metsäsuomalaisuus on elänyt tietyllä tavalla renesanssia. Vaikka kieli on kuollut, se elää vielä Ruotsin ja Norjan paikannimissä kertoen alueen entisistä asukkaista. Museossa - kuten tässä alhaalla Norjan metsäsuomalaismuseossa on viljelty kaskiruista, joka oli yksi metsäsuomalaisten mukanaan tuoma uutuus. Norjassa metsäsuomalaiset ovat vuodesta 1999 lähtien yksi kansallinen vähemmistö. Ruotsissa sijaitsee mm. metsäsuomalaisten kulttuurikeskus. Metsäsuomalaisten historiaa ja kulttuuriperintöä suojellaan ja kerätään. Heidän kansanuskoa, skandinaavien tavoista ja mytologiasta poikkeavia piirteitä halutaan korostaa yhä edelleen. Viime vuosina myös oman taustan löytäminen metsäsuomalaisista on tullut "helpommaksi" tunnustaa jopa Ruotsissa, sillä esimerkiksi kruununprinsessa Victorian apen sukujuuret ovat metsäsuomalaisia  ja hän (Olle Westling) avasikin tämän näyttelyn. Kun aiemmin metsäsuomalaisuus eräällä tavalla kulminoitui miehiin, niin yksi tunnettu - tai nyt ehkä kaikkein tunnetuin - metsäsuomalainen on Kaisa Vilhuinen, Jussin Kaisa eli Karin Henriksson (1855-1941), joka tunnetaan suomalaisten kielentutkijoiden ja kansanperinteen kerääjien aineistoista sekä kansanparannuksen taidoistaan. Häneen yhdistyy tänään pitkälti metsäsuomalaiskulttuuri ja sen renesanssi. Kaisan sanotaan osanneen mm. seisauttaa veren, tietäneen paljon taikoja, loitsuja ja runoja. Kaisa VIlhuinen muistetaan tänä päivänäkin, sillä Ruotsinsuomalaisten Kirjoittajien Yhdistys on vuodesta 2005 alkaen jakanut joka toinen vuosi ruotsinsuomalaisten omaa palkintoa, joka on nimetty Kaisa Vilhuisen mukaan. Palkinto jaetaan suomen kielen päivänä 9. huhtikuuta.

Kaskiruista kasvamassa, Norjan metsäsuomalaismuseo.
                                  
Savupirtti, Norjan metsäsuomalaismuseo.
Metsäsuomalaisrenesanssia.
Metsäsuomalaisista kertova näyttely oli lukuisine esineineen ja valoineen kaunis, mutta pysytteli valitettavasti menneessä ajassa. Se olisi voinut vaikuttaa enemmän jonkun muun näkökulman valitsemisella. Vitriinien lisäksi kävijän huomion kiinnitti Ateneumista lainassa ollut Eero Järnefeltin kaskimaan raatajia kuvaava Raatajat rahanalaiset (Kaski) -taulu. Mitähän se kertoi näyttelyn ulkomaisille kävijöille? Näyttely kertoi yhdestä siirtolaisryhmästä - tai maahanmuuttajista - jotka lähtivät etsimään parempia elinmahdollisuuksia, mutta kohtasivat paikanpäällä monenlaista epäluuloa. Osa metsäsuomalaissuvuista jatkoi myöhemmin matkaansa Pohjois-Amerikkaan, kuten esimerkiksi John Morton, jonka nimeä kantava keskus on avattu Turun yliopistossa. 

Mutti on ollut yksinkertainen ja täyttävä jauhoruoka, jota metsäsuomalaisseutujen asukkaat ovat syöneet. Sitä tarjottiin ainakin metsäsuomalaisseuduilla Mattilassa, jossa olin muutama vuosi sitten retkellä. Siellä sitä tarjottiin yhtenä metsäsuomalaisena perinneruokana.

                                 

Ja tällaista elämä on ollut suomalaismetsissä Metro-Tyttöjen esittämänä. Muunkinlaista musiikkia sieltä toki löytyy.

                                

P.S. #Museokortilla pääsin tännekin näyttelyyn.

P.S.  Astrid Reposesta kertovaa kirjaa Vapauden taju löytyy Kansallismuseon kirjakaupasta. Kirjan on kirjoittanut hänen tyttärensä Meri-Helga Mantere ja se kertoo enemmän reposen filosofiasta ja työstä aineiston kerääjänä. Kiitos kommentoijille tästä tiedosta (en huomannut tätä kirjakaupassa).  













 

torstai 20. elokuuta 2015

Maailman neulansilmä pohjoisessa - kulttuuriperinnön ja -historian tuotteistamista

Tehdas- ja käsityöläisyhdistyksen kesäjuhlien avajaiset. Vieraana mm. "prinssi Carl" (Per Allan Olsson) puolisoineen ja tohtori  ja sairaanhoitaja. Taustalla Haaparannan kaupunginhotelli.

Sata vuotta sitten ensimmäinen maailmansota raivosi pitkin Eurooppaa ja myös osa pohjoismaista oli siinä tavalla tai toisella osallisina. Suomi oli silloin osa Venäjän keisarikuntaa ja naapurimaa Ruotsi otti jo silloin neutraalin roolin itselleen. Tästä roolista ja kaikesta siitä, mitä pohjoisessa silloin sata vuotta sitten tapahtui, ei etelässä ole juuri ollut mitään käsitystä. Nyt siinä on ainakin voinut tapahtua muutos, sillä Haaparannalla (ja myös Torniossa) tuotteistettiin sata vuotta sitten tapahtunutta historiaa Maailman neulansilmä -projektissa. Projekti perustuu osaksi Haaparannalla syntyneen Sara Frykmanin Haaparannan kaupunginhotellista kertovaan kirjaan Stadens clou. Sara on tapahtumien käsikirjoittaja ja idean äiti, mutta paikallinen tuotanto on haaparantalaisen Pia Suonvierin käsialaa ja hänellä on ollut apunaan muita henkilöitä. Itse tapahtuman saivat aikaan sadat vapaaehtoiset, jotka ohjasivat ja osallistuivat näytelmiin, soittivat, lauloivat ja tanssivat, tekivät ja myivät ruokaa, valmistivat pukuja tai katsoivat, että tapahtumapaikoilla kaikki oli kunnossa. Tapahtumat ulottuivat valtakunnan rajan molemmille puolille, sillä olihan nyt valittu pääteemaksi sata vuotta sitten tapahtunut Punaisen Ristin suuri avustusoperaatio ja idän ja lännen vankien vaihto. Ensimmäinen maailmansota jakoi sotaa käyvät maat kahteen liittoutumaan – Venäjä, Englanti, Ranska, Serbia ja Belgia sekä keskusvallat Saksa ja Itävalta-Unkari. Ruotsi julistautui jo silloin neutraaliksi: "Ruotsi siltana idän ja lännen välillä" kuten seminaarissa kuulimme monesta suusta.

Uusi, vuonna 1809 vedetty raja oli siihen asti ollut melko vapaa, mutta sodan sytyttyä sitä ruvettiin valvomaan tarkasti molemmin puolin ja kaupungeista tuli tällöin oikeita rajakaupunkeja. Myös siviiliväestöä alettiin kontrolloida entistä tarkemmin ja heidän tuli pitää mukanaan passia. Sotilaiden ja santarmien määrä kasvoi koko ajan Torniossa ja heitä majoitettiin yksityiskoteihinkin. Samalla myös tullivirkailijoiden määrää lisättiin ja Suomen itsenäisyyden aikoihin Haaparannalla oli miltei 130 tullivirkailijaa. Tullivirkailijoiden ja valvonnan määrästä huolimatta salakuljetus, joppaus ja kaikenlainen rikollisuus kukoistivat. 
Sara Frykman puolisoineen.
Pia Suonvieri kauppaamassa ajankohtaisia sanomia.
"Mia Green", Eija I Ravelin-Petäjänmaa kuvasi tapahtumia.
Kesäjuhlien avajaisten yleisöä, etualalla "Mia Green"
Maailman neulansilmä -projektia näyteltiin jo viime vuonna, jolloin sen teemana oli liikekannallepano ja sen vaikutukset ihmisten arkeen. Tänä vuonna päivien aiheena oli ennen kaikkea suuri vankien/sotainvalidien vaihto, jolloin Haaparanta-Tornio oli miltei ainut väylä idän ja lännen välillä. Tällöin tuhannet ja taas tuhannet  invalidivangit palasivat kotiin tätä kautta. Tämän neulansilmän kautta kulki yhteensä 63 463 sotainvalidia, joista noin 37 000 oli venäläistä, 3 000 saksalaista, 22 123 itävalta-unkarilaista ja 428 turkkilaista. (Luvut ovat perjantain seminaarista.) Kaikki haavoittuneet sotilaat eivät selvinneet, joten osa heistä lepää myös esimerkiksi Tornion (venäläisiä) ja Haaparannan (länsipuolen sotilaat) hautausmailla. Myös pakolaiset käyttivät tätä kulkureittinään vihollismaasta kotiin tai päinvastoin, sillä vasta valmistunut Haaparannan kaupunginhotelli oli kaikenlaisten onnenonkijoiden, joppareiden, vakoilijoiden ja agenttien tapaamispaikka. 

Matkustaja- ja tavaratulva kasvoivat kaupungeissa ja kesällä 1915 rautatie ylettyi Haaparannassa keskustan jokirantaan (jonne nyt tuotiin ensimmäisen maailmansodan aikainen sairastupavaunu). Lauantaina nähdyssä vankien vaihdossa oli mukana mm. ruotsalainen "prinssi Carl" ja Siperian enkeliksi kutsuttu sairaanhoitaja "Elsa Brändström". Jokirannasta pääsi joen toiselle rannalle proomuilla. Rannalla oli vastaavasti vastaanottokomitea venäläisvangeille, joita vastassa oli korkeita tsaarin edustajia ja ortodoksijumalanpalvelus. Tätä ennen toki olimme mukana tehdas- ja käsityöläisyhdistyksen kesäjuhlien avajaisissa Haaparannan torilla, joka sijaitsee aivan kaupunginhotellin edustalla. Lauantaina oli Suomen puolella Porthanin koululla myös pienoisnäytelmä Menolippu Haaparannan kautta, jossa oli osallisina mm. ”saksalainen haavoittunut sotilas” (itse asiassa afgaani-pakolainen Ahmadzia Gohari Haaparannalta) ja tutkimusmatkailija "Sven Hedin", suuri Saksan ystävä ja natsi, jota näytteli Adam Huuva.

Saksalais-itävaltalaisia sotilaita.
Sotainvalidien kuljettamiseen käytetty vaunu, kuvassa mm. "Siperian enkeli, Elsa Brändström" ja Punaisen Ristin puheenjohtaja, prinssi Carl.
Venäläiset sotavangit kuljetettiin proomulla joen yli.

Tuomas Lampelan johtama yhtye soittaa taustalla. Ortodoksipappia esitti Matti Porkka.
Venäläissotilaille pidetty ortodoksinen jumalanpalvelus Tornion puolella.
Sekä perjantaina että lauantai-iltana hotellissa oli ohjelmallinen illallinen vuoden 1915 mukaisesti, ja siinä oli taas prinssi Carl puolisoineen ja seurueineen kunniavieraana. Sunnuntaina torilla oli sadonkorjuumarkkinat, joissa ruokana oli paikallista herkkua, kastepottuja. Samoin naisten poliittisen äänioikeuden puolesta -yhdistys piti oman ja aika kiihkeän kokouksensa. Kokouksen jälkeen yleisö saattoi mennä Hermansonin kauppatalon sisäpihalle, jossa alkoi Harmiton kahvitilkka Rouva Strömin kahvilassa; näytelmä, jonka kesto oli vajaat tunti ja jossa juotiin mehua, tavallista tai tai terästettyä kahvia. Näytelmän päätteeksi oli muotinäytös. Ja yleisökin sai kahvia juodakseen.

Bolshevikit kahvilassa. Oik. "Heta Gunni", rallarros (Carina Stenberg.)
Hienot kahvistelevat naiset ja Karungista kotoisin oleva humalainen rallari Erkki. Vas. Anne Angeria.
Muotinäytöksen päätös rouva Strömin kahvilassa.
Jo perjantaina saattoi osallistua Punaisen Ristin roolista kertoneeseen seminaariin. Sen ja näytelmien lisäksi päivien aikana oli muita näyttelyitä avoinna, sillä mm.Torniolaakson maakuntamuseon uuden näyttelyn toisen osan avajaiset pidettiin perjantaina. Tämä näyttely keskittyy kaupunkietnologiaan, rajaan sekä kaupunkien teollisuuteen.  Maakuntamuseossa avattiin myös paikallisen valokuvaaja Mia Grenin kuviin pohjautuva näyttely Tornio ja Haaparanta – ensimmäisen maailmansodan solmukohtia. Mia Greeniä näyttelevän Eija I Ravelin Petäjämaan muotokuvanäyttely oli avoinna Haaparannan kaupunginhotellissa. Siellä saattoi myös kuvauttaa itsensä ajalle tyypillisessä kampauksessa, meikissä ja asussa. ”Mia Greenin” saattoi tavata monissa eri tilaisuuksissa tai ajamassa mustalla polkupyörällään pitkin kaupunkien katuja. Myös torilla sijaitsevassa Jalan rakennuksessa oli näyttely Punaisen Ristin suuresta avustusoperaatiosta. 

Museolle Haaparannan kaupungin lahjoittama Volvo tai "pappas bil", jonka takakontissa jopattua Gevaliaa ja ruudussa pyörii joppauksesta kertova filmi.
Vuonna 2006 Haaparannalle perustetun Ikean nurkkaus Billy-hyllyineen ja kasseineen.
En osaa arvioida kuinka monet osallistuivat näihin eri tapahtumiin, mutta maksulliset näytelmät olivat suhteellisen täysiä, kun taas kaupunginhotellin ohjelmallisiin iltamiin olisi mielestäni/mielestämme mahtunut paljon enemmänkin väkeä. Toki sata vuotta sitten tapahtuneista asioista luetaan koulussa, mutta nähtävästi ihmisten mieliin ei ole jäänyt – tai ei ole kerrottu – miten merkittävä rooli Haaparannalla ja Torniolla on ensimmäisessä(kin) maailmansodassa ollut. Kovin usea minunkin haastateltavista ei haastatteluissa tiennyt tästä aiheesta mitään ja päivien aikana pahoitteli sitä, että ei ole ikinä tästä historiasta kuullutkaan. Onkohan niin? Hassulta kyllä tuntui, että Suomen television alueuutisissa kyllä käsiteltiin mm. uhanalaisia perhoslajeja ja miten ne voidaan pelastaa, mutta tästä aiheesta, kaupungeista solmukohtina sata vuotta sitten, ei puhuttu mitään – vai oliko syynä se, että tapahtumasta suurin osa oli Ruotsin puolella? 

Naisyhdistyksen kokoukseen menijöitä. Vas. Anna Angeria.
Vasemmalla "naisasiayhdistyksen puheenjohtaja Anita Lindgren", Maria Lundström ja tukholmalaista Kristina Bergiä esittänyt Eija-Sinikka Juho. 
"Agitaattori Kata Dahlström", Lea Skantz tulossa kokouksesta.
Kuten Sara Frykman sanoi päivien aikana, Torniolla ja Haaparannalla on mielettömän arvokas kulttuuriperintö vaalittavana ja käytettävänä ja siitä täytyy pitää huolta. Kovin harvalla kaupungilla on mielestäni tähän verrattavaa historiaa, ja muualla historiaa tai kulttuuria on tuotteistettu paljon pienemmistäkin tai aivan keksityistä tai kehitetyistä tapahtumista. Maailman neulansilmän on suunniteltu jatkuvan vuoteen 2018 asti eri teemojen avulla. Ne perustuvat tutkimukseen ja arkistolähteisiin ja nostavat aina esiin sadan vuoden takaiset tapahtumat. Ensi vuonna ollaan salakuljettajien, vakoojien ja megatähtien seurassa, kun taas vuonna 2017 seurataan Venäjän vallankumousta ja Suomen itsenäistymistä. Olivathan kaupungit tärkeitä paikkoja myös jääkärien etappitiellä. Vuonna 2018 puolestaan on mm. jääkäreiden ja punakaartilaisten taistelu. 

Viikonloppu kului hyvin seuraten hienosti toteutettua kulttuurin tuotteistamista. Jos jotain rakentavaa tästä voisi sanoa, niin ehkä suomen kieltä voisi käyttää esityksissä enemmän, sillä miltei kaikki näytelmät ja tapahtumat olivat vain ruotsiksi. Seminaarissa oli tulkkaus ja osassa näytelmiä selostus oli myös suomeksi sekä tapahtumasta kertova lehti oli kaksikielinen. Ehkä näin myös vain suomea tai meänkieltä osaavat uskaltautuisivat paremmin mukaan. Näyttelijöillä ja järjestäjillä on kyllä kapasiteettiä siihen, mutta kaikki eivät ole niin kaksikielisiä tässäkään kaksoiskaupungissa. Ilman Torniota ei koko Haaparantaa olisi eikä sen myötä  aikoinaan näitä tapahtumia...


Väkeä jonottamassa rouva Strömin kahvilan toiseen näytökseen.
Haaparannan kaupunginhotellin sali.

PS. toivottavasti nimet ovat oikein, lisää nimiä voi kertoa kommenttikentässä tai s-postilla.

lauantai 8. elokuuta 2015

Paikalliskulttuurin päivä Särestössä



Ennen kuluvan kesän helteitä - ne helteet olivat jossain muualla kuin Suomen rajojen sisällä - tein lyhyen työmatkan Kittilään, sillä minut pyydettiin puhumaan museoviikon tapahtumaan Reidar Särestöniemen taidemuseoon. Kevättulva oli juuri taittunut, joten Ounasjoki ei tulvinut aivan museoon asti, vaikka sen keväisen korkea vesi virtasi vauhdilla. Lisää vettä toi myös keväinen sade.  

Museoviikon teemaksi oli valittu kestävä kehitys, jolla tarkoitetaan sellaista kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omia tarpeitaan. Sen peruselementiksi ovat muotoutuneet ekologinen, taloudellinen sekä sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyys. Kestävän kehityksen tavoitteet tähtäävät siihen, että ihmiset oppivat elämään sopusoinnussa luonnon ja toistensa kanssa ja ihmistoiminnan sopeutetaan ympäristön kanto- ja uusiutumiskykyyn. Näitä käsitteitä avasikin museonjohtaja Anne Koskamo tilaisuuden aluksi. Annen ja minun puheen jälkeen – esitelmän nimeksi olin valinnut Paikallisuus ja paikalliset museot asukkaiden voimavarana – ääneen pääsivät Rauni Yrttiahon johdattelemina kittiläläiset kuorot ja Mandoliinimiesten yhtye esittäen paikallista ohjelmaa. Lisäksi osa kävijöistä ehti muistella sekä itse taiteilijaa että omia käyntejään Särestössä. Toki jo ennen tätä museon kahviossa esiteltiin uudet kahvion poppanat, jotka hienosti heijastivat ikkunasta näkyvät joen värejä. 

Tänä vuonna vietetään Särestössä kaksinkertaista juhlavuotta, sillä Reidarin syntymästä tuli 14.5. kuluneeksi 90 vuotta ja Särestöniemi-museon avaamisesta kesällä 30 vuotta. Itse olin säätiön toiminnassa mukana 1980-luvun lopulla ollessani entisessä elämässäni töissä Kittilässä. Särestö oli silloin – heti Reidarin kuoleman jälkeen – kittiläläisille tärkeä paikka, niin tärkeä, että saatiin aikaa museo ja museosäätiö.  Mikä siis on Särestön merkitys paikallisten ihmisten identiteetille? Entä minkälainen rooli on sillä, että Kittilästä on syntynyt niin monta erinomaista kuvataiteilijaa, joiden museoissa ja gallerioissa voi käydä. Onko sen taustalla esimerkin voima; Einari Junttila ja Reidar Särestöniemi etunenässä?

Mielestäni Vanhan Särestön – taiteilijan synnyinkodin – puolella on nähtävissä monia esimerkkejä näistä kestävän kehityksen lajeista. Reidar itsekin toimissaan ja taiteessaan kantoi huolta tästä ja se näkee siinä, mistä ja miten hänen taulunsa kertovat. Reidar tunsi huolta luonnon puolesta, vaikka hänen hiilijalanjälki – nykyajan käsittein mitattuna olikin suuri vapaa-ajan lennoissa, sillä hän tykkäsi matkustaa erityisesti arktisilla alueilla. Reidarin innoittajana toimivat Lapin luonto, mytologia, tarinat ja uskomukset. Luonto oli erittäin tärkeä Reidarille ja hän otti taiteessaan myös kantaa sen puolesta. Hän maalasi niin ahdistusta ja surua luonnon puolesta kuin myös omasta elämästään.


Särestöniemen taidemuseo on taidemuseona myös paikallinen museo, joka on toki tärkeä myös paikan ulkopuolisille henkilöille, sillä Reidar Särestöniemi tunnetaaan Kittilän, Lapin ja Suomen ulkopuolella hyvin. Itse törmäsin häneen viime helmikuussa pitäessäni esitelmää Norrbottenin läänin maaherra Ragnar Lassinantti-päivillä. Lassinantti oli Reidarin hyvä ystävä, hän kävi usein Särestössä, joka ei silloin vielä ollut museo, ja hänen onnittelupuhe Reidarin taiteilijaprofessuurista löytyy mm. museon arkistosta. Särestö on kittiläläisille erilainen paikkana, kuin mitä se oli vaikkapa UKK:lle, sillä presidentti halusi esitellä Särestön vierailleen eksoottisena ja pohjoisena.  


Paikallisena museona Särestölle on tärkeää juuri paikallisuus ja paikallishistoria. Sen taustalla on rakkaus kotiseutuun ja paikkaan. Miksi Reidar palasi tänne Helsingistä ja silloisesta Leningradista sekä matkoilta?  Tämä kotiseuturakkaus on ollut tärkeässä osassa meillä Suomessa aina 1800-luvun lopulta ja sitä täällä Kittilässä eri tavalla tosin edustaa mm. taideseura Staalo ja kuorot.  


Paikallismuseoille kuuluvat samat museolaissa säädetyt perustehtävät kuin muillekin: kulttuuri- ja luonnonperinnön tallentaminen, säilyttäminen ja tutkiminen, opetus, näyttely- ja julkaisutoiminta, tiedottaminen, tuotteistaminen jne. Myös kahvila ja museokauppa on oltava. Museoiden toimintatavat ovat monipuolisia ja erikoistuminen mahdollista, vaikka museon tärkeimpiä ja näkyvämpiä toimintamuotoina ovat tietysti näyttelyt.   


Tärkeä osa paikallismuseoita on tietysti paikallisen historian levittäminen ja tuotteistaminen myös museota laajemmalle, sillä vain pieni vähemmistö käy museossa. Toiseksi myös museon tunnettavuus kasvaa ja sen imago muuttuu positiivisemmaksi. Virtuaalinen saavutettavuus on siis tullut yhä tärkeämmäksi osaksi museon toimintaa. Kuitenkin museoita ajatellessa tulee ensin mieleen museon fyysinen olemus ja näyttelyt; ei netti, vaikka nettinäyttelyt lisääntyvät.  

Ihmiset hakevat ja saavat merkityksiä paikallisuudesta ja paikallishistoriasta. Paikallishistoria on kiinteä osa paikallismuseoiden ja eri yhdistysten työtä ja toiminnan tapoja. Tämän suhteen on hyvä kääntää toisinpäin, sillä paikallishistoria antaa paikallismuseoille ja yhdistyksille merkityksiä ja oikeutuksen olemassaoloon. Miksi paikallismuseo on perustettu? Paikallismuseot ovat itse osa paikallishistoriaa. Tärkeää on se miten ja miksi historiaa käsitellään niin kuin sitä käsitellään ja mitä museot ja yhdistykset saavat siitä itselleen. Museot palvelevat ihmisiä, mutta mitä kävijät, erityisesti eri tavoin olevat paikalliset saavat tästä? Vahvistavatko museot heidän identiteettiä?

Mutta mitä muuta museot ovat? Ne eivät ole vain tiedonvälityskanava, vaan tärkeitä siinä miten ne auttavat ihmisiä kohtaamaan menneen ja suunnittelemaan tulevaisuutta. Kun käy Särestöniemessä, se herättää tunteita ja auttaa ymmärtämään ympäröivää maailmaa. Parhaimmillaan museot ovat kansallinen voimavara ja kollektiivinen muisti. Ne tuovat esille yhteiskunnan arvoja ja rakenteita. Museoihin kerätty ja dokumentoitu perinne on arvokasta ja tämä tieto on nähty niin arvokkaaksi, että se säilytetään. Näin paikallismuseot herättävät vieraissaan paikallisylpeyttä.  (Heinonen & Lahti 2001, 272.) Vieraiden museokäynnit ovat merkityksellisiä kokemuksia, sillä museot tuovat esiin omaa ja paikkakunnan historiaa. Näin kävijöiden identiteetti ja paikkaan kuuluminen saavat vahvistusta entisestään.



Paikallishistorian merkitys museoille voi muodostua pienistäkin asioista. Kyse voi olla rakennuksesta, jossa museo sijaitsee tai vaikka aiheesta, jota museo käsittelee. Museon perustajat ovat kokeneet sen tärkeäksi tavaksi tuoda esimerkiksi kotiseututietoisuutta tai paikallisuutta. Jolleivät he kokisi sitä merkittäväksi, eivät he myöskään tekisi tätä työtä. Miksi tämä museo on niin tärkeä? Kertooko se jostain muustakin kuin Reidar Särestöniemen taiteesta? Mistä?


Museologian professori ja Kotiseutuliiton puheenjohtaja Janne Vilkuna määrittelee paikallismuseon tehtäviksi kerätä ja esitellä niin kaukomenneisyyttä, lähimenneisyyttä kuin nykyaikaakin. Museoiden tehtävänä on myös saada ihmiset ymmärtämään, että ennen heitä ja heidän jälkeensä tulee ihmisiä eikä kukaan elä tyhjiössä. Museon merkityksenä on juuri yhteyden luomisen ihmisten ja nykyajan välille. Museon tulisi antaa juuret paikallisille ihmisille ja saada heidät tuntemaan itsensä osaksi tätä jatkumoa menneestä nykyhetken kautta tulevaan. Tämän Vilkuna kokee onnistuvan, jos museolla on suuri näkyvyys paikallisille. Yhteistyöllä museon ja paikallisten asukkaiden kanssa on merkitystä ja sen on museonjohtaja Anne Koskamo aloittanut uudelleen vahvistaen museon roolia monin tavoin paikallisille asukkaille, avannut ovia monella tavalla. Yhteistoiminta on tässä avainasemassa. (Vilkuna 1995, 10, 14.)

Ilman asiakkaita ei ole toimivia museoita. Nopeutuva globalisaatio, maassamuutto ym. prosessit lisäävät paikallisuuden merkitystä niin yksilöille kuin yhteiskunnassa laajemminkin. Museoilla on merkitystä niin yksilöille kuin yhteiskunnalle. Ne kertovat menneisyydestä, tästä päivästä kuin tulevaisuudestakin monin tavoin. Niiden vaikutusta paikalliselle identiteetille ei saa väheksyä.

Vas. museojohtaja Anne Koskamol, kultturisihteeri Marika Salminen ja taiteilija Reijo Raekallio sekä Lasse Lompolo.
Kittilän tyttäret laulavat.
Tämä tilaisuus pidettiin vaaran päällä sijaitsevassa ateljeessa. Tilaisuuden jälkeen ehdin vielä käydä galleriassa, jossa oli aiemmin tänä vuonna ripustettu 90-vuotisjuhlanäyttely Olen karhu, olen kevään lempeä tuuli, olen pan – Reidar Särestöniemen arktisen maailman ilmestykset. Näyttely loi kuvaa Reidarista taiteilijana, hänen sisimmästään ja vahvasta suhteestaan ympäröivään maailmaan. 
Särestöniemen taidemuseo koostuu sekä traditionaalista peräpohjalaista rakennustyyliä edustavasta vanhasta Särestön tilasta että Raili ja Reima Pietilän eri aikoina suunnittelemista uusista rakennuksista: galleria, ateljee ja kahvio. Ne muodostavat hienon kokonaisuuden yhdessä, sillä niissä sekoittuvat hienosti vanha ja uusi. Kittiläläisten kannattaisi käydä Särestössä useammin ja tuoda sinne vieraitaan. Harvasta kunnasta löytyy tällainen vierailukohde kuin Särestöniemen taidemuseo! Ja sinne pääsee myös museokortilla.
(Ylläoleva on Särestössä pitämäni esitelmän alkuosa. Esitelmässäni hyödynsin tässä myös meidän graduntekijä Anna Vesannon graduesitelmää.)