Lukijat

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Venetsia, Moskova, Brügge vai mikä - Joshkar-Olassa näet kaikki





Olin viikon lomamatkalla, mutta missä? Kuvien perusteella olisin ehkä käynyt Venetsiassa, Moskovassa tai Pietarissa, Kööpenhaminassa, Brüggessä tai jossakin Hansakaupungissa, jossa punatiiliset rakennukset kohoavat jokien tai kanavien reunoja pitkin. Kaikki nämä prameat ja romanttiset, historiasta otetut – ja historiankirjoista tai Euroopan matkoilta – tutut rakennukset löytyvät nykyään Marinmaan pääkaupungista Joshkar-Olasta. 


Olen käynyt Joshkar-Olassa viimeksi vuonna 2005 ja siitä ajasta kaupungin keskusta on kokenut todellisen muodonmuutokset. Silloin keskustassa oli vain vanha kirkko, joka Neuvostoaikana oli toiminut sokeritehtaana ja jota korjattiin. Jos kävijä tiputettaisiin Joshkar-Olan uuden Kremlin tienoille, hän ei tunnistaisi missä kaupungissa olisi! Suomalais-ugrilaisen kongressin aikana kesällä 2005 kaupunki näytti tyypilliseltä venäläiseltä perifeeriseltä pääkaupungilta neuvostoaikaisine kerrostaloineen ja parhaimmat päivät nähneine puutalokortteleineen. Nyt tämä entinen Tsarevokoksaik (Tsaarin kaupunki Koksaga-joen rannalla) on kokenut todellinen “kasvojenpesun” vai miksi sitä nimittäisi? Uusien, Italiasta ja muualta kopioitujen rakennusten ja patsaiden lisäksi rahaa on mennyt erinäisiin jalkapallo- ja jääkiekkostadioneihin. Kaikki tämä noin 250 000 asukkaan kaupungissa, jonka tasavallan tiet ovat kurjassa kunnossa ja jossa viimeisetkin marilaisuuden piirteet on pyyhitty kaupunkikuvasta pois. Toki kadunnimet ovat kahdella kielellä ja entisessä marilaisessa teatterissa esitetään nyt marilaistan kansankomediaa Salika, jonka kävimme katsomassa.



Tämä “uusi keskustasta” on todella näyttävä, mahtipontinen ja esimerkiksi Italian ja Moskovan imitointi on silmiinpistävää. Tällaista eksotiikkaa ei kuvittele löytävänsä Venänjän periferiasta. Myös Revizor-hotelli, jossa yövyimme, oli ulkonäöstä ja sisustuksesta paljon velkaa Italialle. Mutta mistä kummasta rahat, tekee mieli kysyä? Kysymyksen ajankohtaisuus tulee vielä tärkeämmäksi, jos matkustaa Marinmaan kauheassa kunnossa olevia maanteitä. Ja jos vertaa Venäjän eri alueita, niin Marinmaa on kyllä tässä vertailussa niitä köyhimpiä. Siltä puuttuvat maaperän rikkaudet kuten kaasu ja öljy, jonka avulla naapuritasavalta Tatarstan voi kehittyä.




Tuoko kaupungin uusi ilme matkailijoita – kuten meillekin kerrottiin – eli olisiko paikan houkuttelevuuden lisääminen näiden investointien taustalla? Toki sekin on varmaan syynä, mutta toinen ja tärkeämpi syy on kaupungissa noudatettu kehitysstrategia, jota edellisen presidentti Markelovin aikana on noudatettu tarkkaan. Siihen kuuluivat keskustan kaunistamiseksi suunnitellut uudet rakennukset, aukiot ja kadut sekä urheiluareenat.  Nyt Markelov on syrjäytetty syytettynä väärinkäytöksistä ja presidentinvaalit ovat syksyllä.

Ihailimme kaupunkikierroksella muun muassa Kahdentoista apostolin kauppakeskusta ja sen soivaa kelloa (Eurosparin lisäksi siellä taisi olla ravintolakin), italialaistyylistä taidegalleriaa, Brüggen rantakatua, Kremliä, erinäisiä patsaita ja italialaistyyppisiä katuja. 




Taidegalleriaan emme ehtineet, mutta muut kävivät kansallismuseossa ja lastenmuseossa. Itse tapasin Turussa aikoinaan asuneen entisen marikielen opettajani Larissan ja lapset. Illalla emäntäorganisaatio Saskavi-naisjärjestö oli järjestänyt juhlaillallisen marilaiseen ravintolaan. Kiitos matkasta Kalevalaisille naisille ja erityisesti Ildikólle! 



















sunnuntai 20. elokuuta 2017

lauantai 5. elokuuta 2017

Wannabe intiaanit 90-luvulta

Kuvakaappaus Ylen sarjasta.

Kuka muistaa ns. Kittilän intiaanit? Kyse on 90-luvun alussa Ruotsista tulleista ns. elämäntapaintiaaneista, jotka aluksi väittivät – tai ainakin julkisuudessa näin kerrottiin – olevansa Mic-Mac -intiaaneja tai ainakin osa polveutuisi heistä. Myöhemmin heitä kutsuttiin iriadamanteiksi. He tulivat ensin Oulun lähelle professori Erkki Pulliaisen kutsumana. Jonkin ajan kuluttua he muuttivat Kittilään Lainiolle erään matkailuyrityksen maille, jonne pystytettiin intiaanikulttuuria imitoivia asumuksia.

Tämä porukka – tai lahko olisi nyt parempi käsite kuvaamaan heitä – on nyt taas ajankohtainen, sillä Yleisradiossa esitetään nyt elokuussa radiodokumenttia, jossa leiriläiset Suomeen tuonut henkilö kertoo tapahtumasta:

 “Oululainen arkkitehtiopiskelija ja valokuvaaja Ilpo Okkonen vieraili Ruotsin leirissä, jossa hän tapasi ryhmän karismaattisen ja ristiriitaisen johtajan, Apjoilnon. Syntyi idea tuoda yhteisö Suomeen. Ilpo ja Seija Okkonen johtivat tätä operaatiota.”

Ryhmän tarkoitus oli elää luonnonmukaista elämää, kasvattaa omaa ruokaa ja toimia tutkimuksellisesti yhteistyössä mm. professori Erkki Pulliaisen. Lainioon heidät kutsunut matkailuyritys halusi varmaan myös ansaita tällä porukalla. Lehtijuttuja, radio- ja televisio-ohjelmia sekä vierailuja sinne tehtiinkin. Osa kävijöistä ja tiedostusvälineistä – erityisesti myöhemmin – suhtautui epäilevästi, mutta alussa taidettiin elää eräänlaista ”kuherruskuukautta” myös tiedotusvälineiden kanssa. Osa näki lahkon tai tämän karismaattisen johtajan tarkoitusperät, osa taas vietti aikaa leirillä tai auttoi heitä. Tämä tulee hyvin esille myös tästä radio-ohjelmasta sekä antropologian professori Matti Sarmelan kirjoituksesta.

Itse muistan tältä ajalta artikkelit mediasta ja mm. erään leiriläisen esitelmät Turussa Versossa, joissa hän kertoi minkälaisia puurakennelmia eli alveoleja he tekevät – niiden tarkoitus oli mm. poistaa Lapin hyönteisongelma. Ja ruokaa niissä oli tarkoitus kasvattaa. Lapissa kasvaneiden ja eläneiden kuulijoiden mielestä tämä kuulosti lähinnä hölynpölyltä, mutta kuulijoina oli myös henkilöitä, jotka vilpittömästi halusivat uskoa tähän vaihtoehtoiseen ja luonnonmukaiselta kuulostavaan elämään.  Tuollaisenaan leiriä ei mitenkään voinut ottaa vakavasti, sillä tietämys pohjoisessa vuosisatoja tai -tuhansia asuneiden elämästä ja esineistä, kuten asumuksista ja ravinnosta, oli jokseenkin tasolla nolla ja se tuli esille mm. noissa esitelmissä sekä joukosta kirjoitetuista artikkeleista.

Mukana olleiden kertomuksista ja tätä porukkaa aikoinaan suhteellisen kritiikittömästi ihailleiden kirjoituksia on julkaistu, mutta minua kiinnostaa enemmän se, minkälaista suullista perinnettä tämä porukka on jättänyt jälkeensä. Radiodokumentti lupaa, että ”yli 25 vuotta kateissa ollut elämäntapaintiaanien arkisto löytyi Okkosten vintiltä. Laajempi verkkoartikkeli, sisältäen ennennäkemätöntä materiaalia, julkaistaan 5.9.”

Minua ei siis kiinnosta se, minkälainen ja miten karismaattinen johtaja tätä pyöritti, miksi suhtautuminen heihin muuttui niin totaalisesti (ks. vaikka täältä) ja miten osa pyrki vilpittömästi elämään luonnonmukaisesti ja tekemään maailmasta paremman paikan elää. Mitä paikkakuntalaiset muistavat heistä ja mitä he kertovat? Mitä tästä muistetaan ja miten kerrotaan nyt reilun 20 vuoden kuluttua? Minkälaisen jäljen he ovat jättäneet mieliin? Niistä voi kertoa minulle.