Nyt ne ovat sen tehneet!
Nimittäin yksi harvoista Kittilän jälleenrakennusajan julkisista rakennuksista
eli 1949 valmistunut puupappila on purettu valituksista huolimatta. Kiitos vain
Pohjois-Suomen hallinto-oikeus ja tämän typerän päätöksen tehneet! Heitä oli
ainakin entinen kirkkoherra ja ne kirkkovaltuutetut, jotka ”siunasivat” tämän purkupäätöksen.
Ja tietysti lautakunta, joka hyväksyi tämän päätöksen.
Tämä kirkonkylän asemakaava-alueella
sijainnut pappila on nyt sitten entinen. Entinen, vaikka “maankäyttö- ja
rakennuslaissa todetaan, että purkamisluvan myöntämisen edellytyksenä on, ettei
purkaminen saa merkitä rakennettuun ympäristöön sisältyvien perinne-, kauneus-
tai muiden arvojen hävittämistä. Lisäksi rakentamisessa, rakennuksen korjaus-
ja muutostyössä ja muita toimenpiteitä suoritettaessa samoin kuin rakennuksen
tai sen osan purkamisessa on huolehdittava siitä, ettei historiallisesti tai
rakennustaiteellisesti arvokkaita rakennuksia tai kaupunkikuvaa turmella.”
Näin tämä kirkkokankaaksi nimitetyn
alueen maisema turmeltiin. Mutta nähtävästi nämä päätöksen tehneet eivät
nähneet tässä mitään arvoa, mutta kysyn taas jälleen kerran, että missä on
tästä rakennuksesta tehty rakennushistoriallinen selvitys? Se tulee tehdä ennen
kuin rakennus puretaan (tai kunnostetaan), mutta tässähän rakennus todella
purettiin. Siinä ei auta, että hirret on myyty jonnekin – nähtävästi Könkäälle.
 |
Tällaiseen maisemaan pappila rakennettiin. |
Tämä pappila valmistui poltettuun
Kittilään juuri 1940-luvun lopulla. Kirkonkylähän oli suurimmaksi osaksi
poltettu (lukuunottamatta kirkkoa ja joitakin yksityisiä rakennuksia). Aika oli
kaikin puolin ankaraa, joten pappilan rakentamisessa auttoi Amerikan
luterilaisten seurakuntien avustus, josta kertoo kuparikyltti.
Muisti on mielenkiintoinen ja
tärkeä asia. Se on sekä henkilökohtainen että kollektiivinen, johon voi sanoa
esimerkiksi sota-ajan, evakon ja jälleenrakennusajan kuuluvan. Kollektiivisen
muistamisen vastapainona voidaan puhua myös kollektiivisesta unohtamisesta ja
muistinmenetyksestä. Kollektiivinen unohtaminen ja kollektiivinen muistimenetys
taas näkyvät siinä, miten nyt Kittilän seurakunnassa on suhtauduttu tähän
jälleenrakennusajan pappilaan. Kuten monet ovat monissa yhteyksissä todenneet,
että nyt olisivat käsillä viimeiset ajat muistaa, minkälainen ja miten tärkeä
Lapin sodan jälkeinen jälleenrakennusaika oli ja mitä ponnistuksia se on
merkinnyt. Tuntuu yhä enemmän siltä, että ainakin Kittilässä ihmiset on taas
villinnyt taloudellisen nousukauden huuma, jolloin on helppoa unohtaa Lapin
sodan jälkeinen aika, jolloin Kittilä ja muu Lappi nousivat tuhkasta jaloilleen
ja kaikki rakennettiin uudelleen.
Kittilän jälleenrakennusajalta
peräisin oleva pappila (1949) oli harvinainen ja kirkon lisäksi ainoa
kirkollinen tuon vanhemman ajan rakennus. Se on ollut niin monen kittiläläisen
muistinpaikka ja se on ollut sitä usean sukupolven ja aikakauden ajan.
Pappilassa on haettu kuulutuksia, käyty vihillä tai kasteella, rippikoulussa
tai kirkollisvaltuuston istunnoissa tai erilaisissa kokouksissa. Se on ollut
aikoinaan monen kirkkoherraperheen asuntona, mutta se on ollut merkittävä
paikka myös monille seurakuntalaisille, jotka eri tehtävien vuoksi ovat siellä
käyneet.
Jälleenrakennusajan pappilan purkaminen on suuri mainehaitta ja pitkä varjo seurakunnalle. Olisi mielenkiintoista tietää, että miksi seurakunnan johtavat viranhaltijat ja luottamushenkilöt ovat tulleet tähän ratkaisuun. Pappilan purkaminen on tuhonnut tietyn aikakauden tällä alueella. Purkaminen merkitsee muistin katkeamista ja unohtamista. Onko Kittilän seurakunnalle ja laajemmin Kittilällä siihen varaa?
PS. Kiitos kuvista sinne Kittilään!
