Lukijat

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Kevät tulee


Meteorologi Markus Mäntykangas vastaa blogissaan enemmän tai vähemmän turhanaikaisille huolille kevään tulon myöhäisyydestä. Hänen mukaansa säät eivät ole sekaisin, vaikka terminen kevät ei vielä alakaan - aurinkoiset päivät saavat korvata sen. Tätä kevään oikukkuutta ihmetellään myös monissa paikoin pitkin Keski-Eurooppa. Siellä säät ovat olleet epätavallisen kylmiä ja luntakin on ollut päinvastoin kuin tämä Etelä-Suomen kylmä maaliskuu ja lumen määrä, jotka mahtuvat normaaliin vuosittaiseen vaihteluun - kirjoittaa meteorologi Mäntykangas. Termistä kevättä - kun vuorokauden keskilämpötila nousee pysyvästi nollan yläpuolelle - saa täällä Lapissa odottaa paljon pitempään kuin etelässä. Sen sijaan meillä on Etelä-Suomen neljän vuodenajan sijaan vuodenaikoja kahdeksan; nyt eletään kevättalvea ja kevään jälkeen, touko-kesäkuun vaihteessa on kevätkesä.

Kevät ei sen sijaan oikein tullut 1690-luvulla, jolloin Suomea koetteli katastrofalinen nälänhätä. Halla ja kovat sateet veivät sadon kahtena peräkkäisenä vuotena ja tästä seurauksena koitti hirvittävä, Euroopan mittakaavassa äärimmäisen kova nälänhätä. Näinä aikoina koko Pohjois-Eurooppaa koetteli kylmä kausi, josta (noin 1450/1550-1850) käytetään nimitystä pikku jääkausi, jolloin oli runsaasti kylmiä tai erittäin kylmiä vuosia. Tällöin ilmasto kylmeni huomattavasti ja tämä vaikutti monin tavoin elämään. Dendroknologiset tutkimukset osoittavat miten tietyt kesät (1695, 1698 ja 1699) olivat poikkeuksellisen kylmiä ja vaikuttivat näin kasvukausiin.  Toisaalta flaamilaiset taiteilijat kuvasivat tauluissaan talven iloja, kuten kanavilla luistelevia ihmisiä.


Tästä suuresta nälänhädästä kertoo historioitsija Mirkka Lappalaisen runsaasti kiittäviä arvosteluja saanut teos Jumalan vihan ruoska. Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697 (Siltala 2012), jonka luin vasta nyt lomalla. Koko Euroopan mittakaavassa tämä Suomen noin puolen miljoonan väestöstä miltei kolmasosan hautaan vienyt nälänhätä on ainutlaatuinen kauheudessaan ja laajuudessaan. Maan pohjoisosissa, Lapissa ja Kainuussa, jopa yli 40 prosenttia väestöstä kuoli. Esimerkiksi Irlannin tunnettu nälänhätä 1800-luvulla surmasi alle 12 prosenttia väestöstä ja Suomen suurina 1860-luvun nälkävuosina menehtyi 8 prosenttia maan väestöstä.Tästä nälänhädästä puolestaa kertoo kirjailija Aki Ollikaisen erinomainen esikoisromaani Nälkävuosi (Siltala 2012). Ollikainen tunnustaa kirjoittavansa myös tästä ajasta, vaikka romaanissa on kaksi vastakkaista näkökulmaa: kerjuulle pakotetut, jotka vaeltavat kylmissään ja nälissään ja Helsingin eliitti, jonka senaattori muistuttaa J.V. Snellmania. Senaattori jää teoillaan historiaan, mutta nälänhätää kärsineet jäävät nimettömiksi uhreiksi.  


Vaikka tuolloin elettiin mitä suuremmassa määrin luonnon - ja ilmaston - armoilla ja Suomessa oltiin maanviljelyn kannalta äärirajoilla, eivät ne olleet ainuita syitä tähän katastrofiin. Lappalaisen tutkimus kertoo ilmaston, itsevaltiaan kuninkaan Kaarle XI:n valtiokoneiston ja maantieteellisten tekijöiden pohdinnan ohella myös nälänhädästä tavallisten ihmisten näkökulmasta. Minkälainen oli nälänhädän arki, mitä selviytymiskeinoja ihmiset pystyivät löytämään ja minkälaisiin epätoivoisiin tekoihin ja kauhuun nälkä vei.  

"Kuolleet oli haudattu, sairaat toipuivat. Katse suunnattiin tulevaisuuteen" (Lappalainen 2012, 222.) Kaiken kauheuden ja lamaannuksen jälkeen alkoi toivon ja toimeliaisuuden aika. Miten valtakunta pysyi koossa kaikki nämä ankarat vuodet ja miten suurvalta-ajasta kovan hinnan maksanut kansa selviytyi ovat keskeisiä kysymyksiä.

Tänä päivänä me emme ole samalla tavalla säiden armoilla kuin Lappalaisen erinomaisesti kuvaamat suurvalta-ajan suomalaiset. Heille sää toi elämän ja kuoleman, sään ennustaminen oli tärkeää ja enteet osattiin, vaikka säähän ei voitu vaikuttaa kuin kääntymällä rukouksin Jumalan puoleen. Erinomaisen taitavasti kirjoitettuja teoksia molemmat; niin Lappalaisen tutkimus kuin Ollikaisen esikoisromaani.




 

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Kuivalihavaara

Kohta on käsillä se aika vuodesta, jolloin Lapissa nautitaan yhtä suurta sesonkiherkkua, kuivalihaa. Se on kevätahavassa ja -tuulessa kuivattua poronlihaa. Ennen kuin paloiksi leikattujen poronpaistin, -kyljen tai -selän osat nostetaan seinälle tai katolla olevaan telineeseen kuivumaan, on ne suolattu kevyesti. Kyllä kuivaliha aina jonkun Parman tai Serranon kinkun voittaa, ainakin maussa... Tämä ei kuitenkaan ole otsikon kuivalihavaara, vaikka kuivalihan ahnehtiminen kostautuu janona ja turvonneina silminä.

Kuivalihavaara on Marianne Cederwallin vasta suomennetun dekkarin Svartvintern/Tästä talvesta tulee musta  tapahtumapaikka, joka sijaitsee jossain Ruotsin Lapissa tai oikeastaan suomenkielisessä Tornionlaaksossa. Paikan jonkinlainen esikuva on nähtävästi Vittanki. Kiitos Lumiomenan blogille, josta tämän kirjan löysin! Linkistä löytyy myös arvio tästä kirjasta. Svartvintern ei missään tapauksessa yllä Åsa Larssonin  Ruotsin Lappiin ja myös meänkieliseen ympäristöön sijoittuvien kirjojen (Aurinkomyrsky, Sudentaival, Musta poku, Kunnes vihasi asettuu ja Uhrilahja) tasolle, mutta ihan luettava se on. Tornionlaaksolaiset nimet kuten Tony Niska ja Olavi Törmä, kirkkoherra (ilman etunimeä) Hietala sekä yksittäiset meänkieliset ilmaisut - esimerkiksi Jumalan terve-  ja sanat puhumattakaan vahvoista naisista tuovat mukavaa paikallisväriä. "Matriarkatet styr i Tornedalen" oli kirjassa Kuivalihavaarasta kotoisin olevan etnologin väitöskirjan aihe. Kunpa joku tekisi sellaisen tutkimuksen noilta seuduilta! 

Tällaiset jollekin alueelle tai paikkakunnalle sijoitetut kriminit ovat minulle olleet mukava tapa oppia kieltä ja tutustua samalla uuteen asuinpaikkaan. Baselissa asuessani tutustuin kaupunkiin ja Elsassiin lukemalla Hansjörg Schneiderin Hunkeler-sarjaa. Komisario Hunkeler liikkui alussa enemmän Baselissa ja sen alamaailassa, kun sarjan myöhemmissä teoksissa hän viihtyi enemmän aikaa Elsassin puolella sijaitsevassa talossaan. Viime kesänä luin myös Hampuriin, Kölniin ja Rügeniin sijoittuvia krimeja.

Olen lukenut myös Jim Thomsonin kirjoittaman Lumienkelit -dekkarin, jonka tapahtumat sijoittuvat Kittilään ja Leville. Se ilmestyi jo 2009, mutta myöhempiä saman kirjailijan kirjoja en ole lukenut. Niissä nähtävästi Lumienkelien poliisi Kari Vaara seikkailee muualla. 






sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Palsan Kittilästä


 



 

Viime viikolla juuri Kalervo Palsan syntymäpäivänä pidettiin Kittilässä hänen elämää eri näkökulmista tarkasteleva seminaari.  (Lisäys:) Seminaari houkutteli paljon väkeä, niin paikallisia kuin matkailijoita. Sen yhteydessä myös julkistettiin Juha Eskolan kirjoittama teos Kalervo Palsan Kittilä aikalaisten kuvaamana, joka pohjautuu hänen kesä-heinäkuussa 2011 Kittilässä tekemiin haastatteluihin. Olen kirjoittanut aiemmin Palsan kotitalon ja ateljeen kunnostuksesta sekä hieman hänen vastaanotostaan täällä.

Seminaarissa kuultiin toisaalta henkilökohtaisista kohtaamisista Kallen kanssa - mm. seminaarin puheenjohtaja, Kalevan aiempi kulttuuritoimittaja Kaisu Mikkola, joka tunsi hänet 1970-luvun alusta lähtien sekä keskusteluun osallistuneet paikkakuntalaiset - ja saatiin erinomainen taustoitus 1960-luvun Suomeen ja yhtymäkohtiin Palsaan (Jyrki Siukonen). Lisäksi lopuksi näimme kaksi Erkki Pirtolan Getsemanen (ateljeen) tyhjentämisestä ottamaa videota, sillä Kallen kuoleman jälkeen hänen taulut piti viedä säilytykseen. Hän myös muisteli niitä aikoja, jolloin Kalle asui hänen kämpässään Helsingissä. 

Valitettavasti Atte Oksasen esitelmä peruuntui, mutta sen sijaan kuulimme em. Palsan Kittilästä kirjan tehneen Juha Eskolan kokemuksia ja käsityksiä kenttätöistään. Jotain tästä kertoo seuraava lainaus: "Etnografina kohtasin tutkimuksessa monenlaisia esteitä, esim. pirtin ulko-oven pitäminen lukittuna tai haastatteluun pyydettävä henkilö pyöräili pakoon ja manasi kenttätyöntekijät." (sivu 9) 

Kun Palsa eli hän tarkkaili paikallista elämää ja maailmanmenoa etupäässä Kittilässä. Kotipaikka oli Palsalle tärkeä, vaikka hän koko ajan käsitteli töissään pienen yhteisön ahdistavuutta. Palsan töissä hänen kotipaikkansa Kittilän kirkonkylä tai Narikka oli pienen yhteisön näyttämönä ongelmineen ja värikkäine elämänmenoineen. Tämä yhteisön ahdistavuus on Kittilän kontekstia paljon laajempi ja universaalimpi ilmiö, kuten tutkimuksissa on tuotu esille. Palsalle Kittilä oli kotipaikka, jonne hän palasi, niin Helsingissä vietettyjen opiskeluaikojen jälkeen kuin myöhemmin lukuisilta muilta matkoiltaan. Kallen töissä käsittelemien ilmiöiden paikkana oli Kittilä, jonne hän oli vahvoin tunnesiteisin kiinnitettynä. (Siukonen 2009: 36.)  Sinne, jängän keskelle, hän aina palasi, kuten Paluun kuutamossa lumisateisessa maisemassa, mutta sisällä huoneessa hiihtävä mies. 


Jyrki Siukosen mukaan Palsa maalasi jänkän omana sielunmaisemanaan. Se puhuttelee kauneudessaan ja rumuudessaan ja sinne hän kaikesta huolimatta aina palasi.  Sieltä löytyi suoja ja turva kadonneen ahdistuksen jälkeen. (Siukonen 2009: 45, 62.) Tämä käy hyvin ilmi seuraavista Palsan päiväkirjan lainauksista:
13.3.1968 Maalasin tänäänkin yötä myöten. Kiihkolla! Kuten viime yönä. Hiihdin ja painoin mieleeni lyijyisen taivaan ja kovat maisemat. Helvetin karua! Kittilä muistuttaa jängän kautta Limingan niittyjä – varsinkin talvella. Minä olen jängän maalari. Rannattoman suon maalari. (Pitkänen 1999: 85.)
20.1.1987. Hiihtämisen jälkeen. Kuusta on näkyvissä vielä niin paljon että sen valossa näkee hyvin. Hiihdin jängällä ja nautin siellä hiljaisuudesta ja yksinolosta. (Pitkänen 1999: 355.)
On hienoa, että itsensä toiminnallaan tarpeettomaksi tehnyt Getsemania-yhdistys järjesti tämänkin seminaarin ja on nyt julkaissut aikalaisten tarinoita Palsan Kittilästä. Luin tuoreeltaan tämän julkaisun, joka herätti heti pari tärkeää kysymystä. Miten moniääninen teoksesta on pystytty tekemään tai kenen ääni siinä kuuluu, kun haastateltavien löytäminen tai suostuminen haastatteluun on ollut hankalaa? Toisaalta, minkälaisen vastaanoton julkaisu saa, sillä he, jotka kieltäytyivät haastattelusta - ja johon tietysti jokaisella on täysi oikeus - olisivat voineet tähän ahdistavaan ja tekopyhään kuvaan Kittilästä vaikuttaa? Toisaalta teoksessa oli sellaisia tarinoita, joiden olemassaoloa tässä Palsan ajan Kittilään koskevassa teoksessa en ymmärtänyt. Esimerkiksi täysin irralliseksi jää maininta siitä, miten "muoniolaisia kävi paljon töissä Kittilässä, ja monet naiset tulivat takaisin vatsa pystyssä."  Toisaalta Kittilästä annetaan ahdistava ja ahdasmielinen kuva, mutta toisaalta kuvaus kertoo aivan muusta kuin ahdasmielisestä ja konservatiivisesta paikasta. Kuten me tutkijat olemme monesti korostaneet, paikkoihin liittyviä muistoja tarkasteltaessa on pidettävä mielessä se, että niitä tulkitaan nykyhetkestä. Niiden kokemista muutoksista huolimatta aika kultaa muistot ja paikat saavat erityisen merkityksen eri elämäntilanteiden mukaan, vaihdellen myös iän ja ajan mukaan.

Itse tunnistan kirjan antaman kuvan osittain, mutta vain osittain. Yhteiskunnallinen ja kulttuurihistoriallinen taustoittaminen on tärkeää ja se on tässä teoksessa tehty luvattoman sekavasti. Se Kittilän Narikka, jossa olen käynyt koulun, asunut asuntolassa ja jopa pari kolme vuotta ollut töissäkin oli moniäänisempi kuin mikä tässä tulee esille, mutta ehkä se johtuu siitä, että olin näiden Narikan piirien ulkopuolella kouluaikana? "Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan" -näkemykseen olen kyllä myöhemmin törmännyt. Koulussa oli sekä hyviä että huonoja opettajia, ja opettajien taidot eivät aina riippuneet siitä, oliko hän koululaitoksen kriteerien mukaan pätevä vai ei. Minun aikana koulussa oli useita avarakatseisia ja hyviä pedagogeja, joiden merkitystä ei silloin koulussa vielä osannut niin arvostaa kuin nyt. Silloinen kuvaamataidonopettaja Pekka Kujala myös esitteli meille Kallen töitä. Toivottavasti myös nykyiset koululaiset voisivat tutustua oman kunnan tunnettujen taiteilijoiden töihin ja omaan kulttuuriperintöön. 

Pekka Pitkäsen suunnittelema Palsan hautamuistomerkki Palava pensas.
Minun on hiukan vaikea ymmärtää kirjassa esitettyä väitettä, että "Kittilässä suhtautuminen kulttuuriin on ollut puritaanista." Puritaanista tietysti, mikäli ajattelee Kallen hautamuistomerkin kohtaloa. Sen sijaan miettisin sitä, että miten näinkin pienestä kunnasta on kotoisin näin monta tunnettua ja taitavaa taiteilijaa. Osasyy on varmasti esimerkin voima, kuten esimerkiksi Jyrki Siukonen tuossa seminaarissa kysymykseeni vastasi. 

Ensi kesänä Palsan kotimökki ja ateljee (Getsemane) pitäisi olla auki. Menkää ihmeessä tutustumaan niihin! Getsemanen seinämaalaukset on entisöity, kuva löytyy täältä. Toivottavasti Palsan taiteesta järjestetään uusia näyttelyitä, sillä hänen taiteensa on ajankohtaista ja puhuttelevaa. 

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Paikattomuutta Levillä eli mitä jälkiä maisema meihin jättää?

Kuva: Panorama hotellihuoneen parvekkeelta kohti Pallaksia. 
 
Olin työmatkalla, tarkemmin seminaarissa Levillä. Levi, Kittilän ylpeys on yksi suurimpia (24 000 vuodepaikkaa) hiihtokeskuksia Suomessa, joka hiihdon lisäksi tunnetaan myös after-skistä. Tällä kertaa en osallistunut kumpaakaan, sillä siellä viettämäni pari päivää sujuivat ensin esitelmää tehden ja sitten muiden esitelmiä kuunnellen. Seminaarihotelli sijaitsi Levin huipulla, eturinteen päällä, joten sieltä avautuivat hulppeat maisemat, kuten tuosta kuvasta näkyy. Niistä olisin nauttinut mielelläni pitempäänkin. Iltaohjelma oli Narikalla (lue Kittilän kirkonkylä) ja sinne alkumatka sujui gondoli-hissillä alas. Ja paikallisille ystäville tiedoksi, että en poikennut V'inkkarin terassilla, vaikka sieltä kuuluikin kutsuvasti "musiikkia"

Seminaarin aiheesta, taiteilija Kalervo "Kalle" Palsasta, kirjoitan myöhemmin. Seminaarissa julkaistiin nimittäin kittiläläisten haastatteluihin perustuva teos Palsan Kittilästä. Itse puhuin seminaarissa paikan merkityksestä eli siitä mitä jälkiä maisema meihin jättää. 

Minusta oli mielenkiintoista – ja toisaalta myös haastavaa – puhua paikan merkityksestä ihmisen elämässä juuri Sirkankylän Levillä, jota voisi tänä päivänä sanoa luonnehtivan eräänlaisen karnevalisoituneen paikattomuuden. Ainakin tällaisen kuvan saa, kun seuraa pohjoisen tunturikohteista kirjoitettuja lehtijuttuja tai televisio-ohjelmia – tai pistäytyy paikan päällä. Tällainen Lappi näyttäytyy pakopaikkana arjesta, yksitoikkoisen ja raskaan arjen vastapainona, paikkana jossa vallitsee vapaus. Tässä lomakeskuksen sallivassa ilmapiirissä ovat monet asiat mahdollisia. Tämänkaltaiset lomanviettopaikat ovat paikkoina täysin universaaleja; eroaako Kanariansaarten meno mitenkään näistä "kolmen ässän" hiihtokeskuksista (sun, ski, sex) muuten kuin että lumen ja suksen sijaan siellä on hiekkaa ja merta (sun, sand, sea and sex).  Ai niin, siinä olikin jo ässiä neljä.  Nämä paikat ovat sopimuksenvaraisia ja kaikki tietävät, miten siellä tulee käyttäytyä – ja miten käyttäydytään taas kun palataan kotiin. Karnevalisoituun Lappiin liitetyt ilmiöt jätetään sinne. 


Tämä matkailukohteiden eräänlainen paikattomuus näyttäytyy jatkuvuuden ja pysyvyyden vastakohtana, tietynlaisena väliaikaisuutena ja ehkä myös juurettomuutena. Tämän kaltaisia paikkoja on Marc Auge nimittänyt epäpaikoiksi ja tämä nimitys sopii mielestäni hyvin tunturikeskuksiin. Epäpaikka ei suinkaan ole arvoväritteinen, se vain korostaa paikan historiattomuutta, väliaikaisuutta ja tiettyä ei-kenellekään-kuulumattomuutta. Näin ajateltuna Leviltä puuttuu historia ja identiteetti, jotka taas puolestaan Sirkan kylällä, jossa Levi sijaitsee, ovat. Silti Leville on rakennettu ns. Alppitaloja, rakennuksia, joiden malli on otettu Alppien rakennuskulttuurista.


PS. jotta tuo Levin 24 000 vuodepaikkamäärä saa paremman vertailukohteen, niin koko Kittilän kunnassa on tällä hetkellä noin 6 400 asukasta. 

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Reidarin väriterapiaa



Turun Taidemuseossa on Reidar Särestöniemen taidetta esittelevä näyttely, jonka työt ovat Kirsi ja Keio Eerikäisen taidesäätiön Rovaniemen taidemuseoon deponoidusta kokoelmasta.Näyttely on syntynyt yhteistyössä Rovaniemen taidemuseon kanssa.

Kittilän Kaukosessa syntynyttä ja sinne opintojensa jälkeen palannutta Särestöniemeä (1925–1981) tituleerataan nyt aikansa merkittävimmäksi lappilaiseksi taiteilijaksi, joka tuli suuren yleisön, poliitikkojen ja taiteenkeräilijöiden suosioon 1960-luvulla. Taidepiirien tai kulttuurielämän vaikuttajien suhtautuminen Särestöniemeen ei tuolloin ollut niin myönteistä kuin tänään.  Ehkä tähän vaikuttivat myös Reidarin (taloudellinen) menestys ja tarinat sekä silloisen tasavallan presidentti Kekkosen suosio, joka toi omia vieraitaan milloin helikopterilla tai vesitasolla silloin tiettömän taipaleen takana sijainneeseen Särestöön. Myöhemmin (1975) Särestöniemeä muistettiin professorin arvonimellä, mikä ehkä aiheutti kateutta ja kritiikkiä joissakin piireissä. Reidarin tapa esiintyä eräänlaisena Lapin shamaanina tai ruhtinaana oli roolileikkiä, joka herätti huomiota, mutta loppujen lopuksi rasitti hänen töiden näkemistä taiteena, eikä vain eksoottisina ja värikkäinä (ja kalliina) kuvina. 

Reidar opiskeli Helsingissä Suomen Taideakatemian koulussa 1947–1952 ja Leningradin taideakatemian Ilja Repin -instituutissa 1956–1959.  Opiskelujen jälkeen hän palasi Kaukosen Särestöön kotitilalleen ja siellä hän myös työskenteli. Sinne hän myös rakennutti myöhemmin Reima ja Raili Pietilän suunnittelemat ateljeen ja gallerian, jotka muodostivat alun Reidarin kuoleman jälkeen perustetulle taidemuseolle.

Reidarin taide on varsinaista väri-ilottelua, joka näkyy selvästi myös Turun näyttelyssä. Näyttelylle on annettu nimeksi Harvoin lempeä tuuli puhaltaa arktisille jängille ja tämä nimi kertookin paljon näyttelyn sisällöstä. Reidarin innoittajana toimivat Lapin luonto, mytologia, tarinat ja uskomukset.  Tauluissa on kuvattuna tuntureita, rakkaa, jänkiä ja koivikoita sekä eläimistä erityisesti riekko, ilves ja taivaanjaara tai taivaan kannella tai maassa juoksevat kalliopiirroksista tutun hahmon saaneet porot. Näissä eläinhahmoissa on kuvattuna Reidarin alter ego. Teosten tärkein elementti on kuitenkin väri tai värikkyys, minkä perusteella työt myös tunnistetaan, joskin viimeisten vuosien töissä hän luopui kaikkein hehkuvimmista väreistä.  Kuten näyttelynkin kuvista näkee, luonto oli erittäin tärkeä Reidarille ja hän otti taiteessaan myös kantaa sen puolesta. Hän maalasi niin ahdistusta ja surua luonnon puolesta kuin myös omasta elämästään. Työt kuten Ounasjoen lähteet ovat yöauringon maassa (1974, näyttelyssä), Lapinkylä jää tekojärven alle (1973), Isähahmo agraarikylän patriarkaalisen taivaan alla (1974) ja Pitkiä sinisiä virtoja (1970;  nämä viimeiset Didrichsenin taidemuseon kokoelmissa; ks. Lapin taika 2011.) ovat hyviä esimerkkejä tästä. Hän myös toimi kotinsa ohi virtaavan Ounasjoen suojelun puolesta.

Reidarin taiteesta on julkaistu useita teoksia ja näyttelyoppaita, kuten mm. Lapin taika, Reidar Särestöniemen maailma ja Reidar, Brita Polttilan kirjoittama muisteluteos ystävästään. Rosa Liksom on kirjoittanut kirjan Reitari, joka kertoo Reidarin tarinan Tornionlaakson murteella.


Lisätty: Tarkempi juoni löytyy täältä. Näytteluluettelosta Harvoin lempeä tuuli puhaltaa arktisille jängille (toim. Tuija Hauta-Hirvioja et al.) löytyy arvio täältä.

Reidarista on lukuisia tarinoita. Milloin kalliin taulun ostaja valitti maalipinnan varisemista, johon taiteilija kysyi, että näkyykö nimi? – Näkyy. - No siitähän sie olet maksanutkin. Milloin kylillä kiersi tarinoita siitä, miten työt oikeastaan valmistuvat eli joku kyläläinen nutukkaissaan oli vahingossa kävellyt kostean taulun päältä. Hän myös matkusteli paljon ulkomailla aina Etelämannerta, Huippuvuoria ja Japania myöten. Hän oli myös vieraanvarainen isäntä ja hyvä seuramies. Muistan itse kun olimme juhlimassa penkkareita Äkäslompolon "Viskikirkossa" ja Reidar oli seurueineen samassa paikassa. Tunnistettuaan meidät kotikuntansa "toivoiksi", hän tarjosi heti kierroksen.

Reidarin taulujen katsominen on mitä parasta väriterapiaa. Niistä löytyy myös joka kerta uutta katsottavaa. Parhaimmillaan kuvat ovat tietysti Särestöniemen taidemuseossa, jonne kannattaa ehdottomasti mennä oli vuodenaika mikä tahansa. Nykyään sinne on myös tie...