Matka evakkopaikoille jatkuu 2: Lycksele ja Vilhelmina

 

Aamuinen matka Skellefteåsta kohti Lyckseleä ja Doroteaa kulki ruskan värittämässä luonnossa. Ajomatkalla näimme mm. varhaisia maahanmuuttajia kuvaavan Hilduinen-patsaan sekä kalliomaalauksia. Lounas oli sovittu upealla paikalla olevaan Ansiaan, jonne tuli myös erään matkalaisen, Päivi Pantsarin Lyckselessä asuvia sukulaisia. Näitä evakkoaikana puolison löytäneitä ja sinne jääneitä suomalaisia löytyy monista Västerbotteniin paikoista. Sukututkimus ja netin helposti käytettävät käännösohjelmat auttavat yhteydenpidossa.  

Hilduinen -patsas.

Päivi Pantsar sukulaisineen.

Lounaan jälkeen suuntasimme Lugnetin hautausmaalle, jossa meitä odotti paikallinen pappi, Bettina Radler. Evakkoja täällä oli ollut 945. Muistomerkki oli kauniisti jo kukitettu, mutta sen teksti ja pinta kaipaavat kunnostusta, jonka kunta ja seurakunta hoitavat myöhemmin. Kiveen oli kirjoitettu sinne haudattujen nimet, mutta ne olivat jo vaikealukuisia. Kuolleiden nimet löytyvät vuonna 2013 julkaistusta kirjasta Kittilän seurakunnan historia: myös isämme uskoivat ennen.  Kauniin muistohetken ja laulujen jälkeen kivelle jäivät kunnan seppel ja muistokynttilät. Monet matkalla olleet sytyttivät myös muistokynttilät täällä lepäävien sukulaisten muistolle. Täällä muistosanoja lausui myös kirkkoherra Arto Kouri, joka oli itse ollut evakossa. Arton lisäksi kolme muuta osanottajaa eli Leena Hietanen, Taimi Nikkinen ja Terttu Tuuri olivat olleet evakossa.

Kirkkoherra Päivi Hélen, paikallinen pappi Bettina Radler ja oppaamme Kaarina Hietanen.

Arto Kouri, Leena Hietanen ja Terttu Tuuri.

Matkamme jatkui kohti Vilhelmiinaa, jonne majoittui aikoinaan 937 evakkoa eli paikkakunnan asukasmäärä kaksinkertaistui evakoista.  Melko myrskyisessä säässä menimme hautausmaalle, jonka mullissa lepää joukko kittiläläisiä evakkoja. Hartaushetken jälkeen siirryimme läheiseen Folkets Husiin, jossa Laila Eliasson kertoi power point -esityksen avulla tarkemmin siitä mullistuksesta, jonka kittiläläisten sotapakolaisten tulo aiheutti pieneen Vilhelmiinaan. Eliasson on perehtynyt pakolaishistoriaan monissa kirjoituksissaan. Vilhelminassa sijaitsi yksi ns. Inlandsbanan, sisämaan rautatien asema, jota pitkin sinne saavuttiin pohjoisesta Jällivaarasta. Pakolaisjoukolle etsittiin majoitukseen kaikki koulut, rukoushuoneet, kappelit, työtuvat ja esimerkiksi haalittiin parakkeja.

Maijaleena Palosaari lukee Vilhelminassa kuolleiden evakkojen nimiä.

Matkalaisia Vilhelminan muistomerkillä.

Laila Eliasson ja Kaarina Heinonen tulkkaa.

Vilhelmiinalla on myös ikävä kaiku evakkoasioissa, sillä siellä kuoli runsaasti erityisesti lapsia. Pakolaishallinto yrittikin parantaa ruokahuoltoa palkkaamalle keittiöön töihin evakkonaisia, joiden valmistama ruoka tuttu ruoka maistui paremmin kuin aiempi. Evakot ovat moittineet ruotsalaisten valmistamia ruokia liian makeiksi. Yhtenä esimerkkinä olen nähnyt myös arkistoaineistossa sen, miten sokeria laitettiin myös verimakkaraan. Ahtaissa asuinoloissa epidemiat levisivät helposti eikä ruotsinkielinen selitys aina auttanut ruotsia taitamattomia äitejä antamaan sairastuneita hoitoon.

Lailan esitemästä ote kuolinsyistä ym.

Työtupa, johon majoitettiin evakkoja.

Lailan esitelmän jälkeen kiersimme vielä bussilla katsomassa paikkoja, joihin evakkoja oli majoitettu. Esimerkiksi evakkoja varten rakennetuilla parakeilla on sijainnut esikoulu, jonka nimenä oli Kittilä, joten evakkoaika säilyy myös nimistössä.  Myös tänne on jäänyt evakossa olleita avioiduttuaan paikallisten kanssa.

Illallinen oli paikallisessa Cafeet Vilhelminassa, josta oli lyhyt matka hotelliin.  Seuraavaksi mennään Doroteaan ja Åseleen.

Evakossa väylän toisella puolella ulkomailla ja Väylä

 

Evakkoja menossa Tornion puolelta Ruotsiin Haaparannalle, SA-kuva.

Lappilaisten evakko on ollut viime aikoina julkisuudessa Rosa Liksomin Väylä-romaanin ansiosta. Sen ajoitus oli loistava, sillä olin itse juuri elokuussa saanut valmiiksi artikkelin kittiläläisten evakkotaipaleesta, joka myös meni Väylän yli eli ulkomaille Ruotsiin. Tämä erityisesti tiedoksi niille, jotka yhä edelleen ovat siinä luulossa, että Suomesta ei lähdetty ulkomaille evakkoon. Toki yli 400 000 karjalaisen asuttaminen oli suuri ponnistus, mutta Lapin sodan vuoksi Lapista lähti evakkoon syksyllä 1944 noin 100 000 ihmistä, joista osa Pohjanmaalle ja noin reilut 60 000 Ruotsiin.

Lapin sota alkoi 28.9.1944 ja konkreettisesti se tarkoitti sitä, että Lapissa tutuiksi tulleista saksalaisista ja itävaltalaisista sotilaista tuli vihollisia, jotka oli ajettava pois. Sitä varten Lappi oli tyhjennettävä siviileistä. Kittilässä oli tuolloin 6100 asukasta, joista toki osa oli vielä rintamalla. Suomen hallitus pyysi 5.9.1944 sodassa neutraalina pysytelleeltä Ruotsilta apua evakkojen sijoittamisessa ja Ruotsi vastasi pyyntöön myöntävästi ja aloitti valmistelut evakkojen vastaanottoon.  

Kittiläläisten evakkopaikkakuntia olivat Ruotsissa muun muassa Vilhelmina, Åsele, Dorotea, Avaträsk, Skellefteå, Sorsele, Bjurholm, Gargnäs ja Lycksele. Esimerkiksi karjaa hoitajineen saattoi olla majoittuneina muillakin paikkakunnilla, kuten Lövångerissa, Arvidsjaurissa, Akkavaarassa ja Jällivaarassa.

Karjanhoito oli tuolloin tärkeä osa kylien monitoimitaloutta, joten evakkoon lähtiessä piti myös ratkaista, mitä tehdään karjalle, ja miten mahdollinen karjan kuljettaminen Ruotsiin tapahtuu. Vain hevoset ja lehmät voitiin ottaa mukaan, joten siat, lampaat ja kanat joko teurastettiin tai jätettiin oman onnensa nojaan. Kuljetettavia lehmiä Kittilässä oli arviolta 2000. Karjankuljettajiksi valikoitui kylistä nuoria ja vahvoja naisia. Usein lähtöön vaikutti myös sosiaalinen pakko. Monet lähtivät vapaaehtoisesti, vaikka tiesivät, että matka on raskas ja vaikea. Karja kuljetettiin kylästä riippuen joko Kolarin tai Muonion kautta rajajoen yli Ruotsiin. Matkan varrella lehmät karkailivat ja niitä jouduttiin hakemaan ja käännyttämään toisen eläinten joukkoon. Rajalla lehmät luovutettiin ruotsalaisten haltuun. Kun Ruotsin raja oli ylitetty, lehmät kuljetettiin ensin autoilla ja sitten junalla eteenpäin eri paikkakunnille, joihin lehmät jaettiin kylissä oleviin tyhjiin navettoihin ja samalla karjanhoitajat eri taloihin.

Sain artikkeliani varten haastattelun myös henkilöltä, joka kuljetti lehmiä Ruotsiin ja hoiti niitä seuraavan talven siellä sisarensa ja muiden kyläläisten kanssa. Lehmien ja hevosten kuljettamisesta kertoivat myös muutkin haastateltavat. Kuljetus oli ollut todella raskasta, mutta lehmien hoito ja asuminen pienellä paikkakunnilla Ruotsissa oli haastattelujenkin mukaan helpompaa kuin asuminen suurissa evakkopaikoissa, kuten Vilhelminassa tai Lyckselessä tai evakkokylissä, kuten Kusforsissa. Evakossa kuoli ainakin 148 kittiläläistä ja monissa paikoissa kiersitvä kurkkumätä-, hinkuystä- tuhkarokko -ja polioepidemiat.

Kittilän hautausmaalla muistokivi evakossa kuolleille.

Vaikka evakkoaika kesti vain vajaan vuoden, niin sen merkitys on paljon suurempi verrattuna sen kestoon. Kun toiset palaavat muistoissaan menetettyyn Karjalaan, Lapin sodan ja evakon kokeneet ja heidän jälkeläisensä miettivät ja muistelevat tätä evakkomatkaa. Evakon merkitys on ylisukupolvinen ja se yltää niin tällä hetkellä eläviin kittiläläisiin kuin tuleviin sukupolviin.

Mutta evakkoajasta enemmän ja tarkemmin, kun artikkeli ilmestyy Kittilän historia- teoksessa noin vuoden kuluttua. Jo haastattelut kertoivat siitä, miten tärkeäksi evakkoaika on koettu ja yhä edelleen koetaan. Haastattelin sitä varten 13 evakossa ollutta kittiläläistä, suurinta osaa koronan vuoksi puhelimitse. Sen lisäksi olen saanut viiden evakossa olleen kokemukset joko omina tai jonkun perheenjäsenen tekeminä muistiinpanoina. Lisäksi minulle on lähetetty lehtileikkeitä ja muuta tietoa evakosta, kuten kirjeitä ja Ruotsin sukulaisten lähettämiä kirjoja ja valokuvia. Kiitos heille kaikille jo nyt (nimiä tässä mainitsematta).  

Kittilän kirkonkylä on kirkkoa ja muutamaa taloa lukuunottamatta tuhottu. SA-kuva.

Ainakin minulle yksi syksyn kohokohtia on ollut Rosa Liksomin Väylä, joka on kertomus väylän yli evakkoon menosta nuoren karjanhoitajatytön näkökulmasta. Oli upeaa lukea oman evakkoartikkelin kirjoittamisen jälkeen kertomusta evakkoon lähdöstä kotikylästä karjan kanssa, pitkästä vaelluksesta kuninkaanmaassa (Ruotsi-nimeä ei kirjassa mainita) kohti pakolaisleirejä, nälästä ja pitkän vaelluksen ja talven aikana tapahtuneesta päähenkilön kasvutarinasta. Siitä miten hän etsi äitiään ja mitä sota teki hänen perheelle. Väylä eli rajajoki oli tässä elämän ja kuoleman raja, jonka takaa katsottiin, miten Väylän itäpuolella kodit joutuivat liekkien valtaan. Kirjassa toinen päähenkilö oikeastaan oli luonto, miltä se näytti ja miten se vaikutti. 

Lopussa kotiin palattuaan päähenkilö teki ratkaisun, jossa hän ajatteli sitten vain itseään, ei äitiään eikä kotiaan: ”Minua melkein nauratti ko hevonen karhautti Väylän ranthaan. Hyppäsin kiesistä ja kävelin lossile. Se irtautu rannasta ja kulki kohti länttä.” Kirja on kirjoitettu Torniolaakson murteella – tai meänkielellä – mikä tuo yhden lisän tähän tärkeään teokseen. Ja vaikka kirja kertoo konkreettisesti Lapin sodasta ja evakosta, niin kirjan sanoma on mitä ajankohtaisin tänään, sillä samat asiat voivat tapahtua ja tapahtuvat tänään monissa paikoissa.

Lapin sota - jälleen kerran

Ruotsalaiset sotilaat auttamassa evakkoja auttamassa Haaparannalla. Kuva: Sverigesradio, http://sverigesradio.se/sida/artikel.aspx?programid=185&artikel=5994736

Olen täällä kirjoittanut jo lukemattomia kertoja Lapin sodasta, jota kesti vajaan vuoden, syksystä 1944 huhtikuuhun 1945. Sinä aikana Lappi tyhjennettiin eli sen siviiliväestö joutui jättämään kotinsa ja tavaransa ja lähtemään muualle evakkoon. Osa, noin 60 000 ihmistä lähti evakkoon Pohjois-Ruotsiin, loput Pohjanmaalle. En mitenkään halua väheksyä Karjalan evakoiden asemaa, tilannetta ja historiaa, sillä he joutuivat jättämään kotinsa ikiajoiksi toisen maailman sodan jälkeen, mutta onkohan tämä jatkuvalta tuntuva puhe vain Karjalan evakoista aiheuttanut sen, että muista evakoista ei puhuta olleenkaan eikä heitä muisteta Suomessa edes olleen? Viime syksynä asia oli hieman esille, kun pakolaisia tuli Suomeen Haaparannan ja Tornion kautta. Sain Lapin sodan näkymättömyydestä taas oivan muistutuksen viime viikolla, kun luennolla ihan sivulauseessa mainitsin Lapin sodan ja evakot. Eräs opiskelija kysyi sitten, että mikä se Lapin sota oli ja kuuluiko se näihin I tai II maailmansotiin? 

Lapin sodasta on viime aikoina jonkin verran kirjoitettu, sitä tutkitaan myös nykyään ja siitä on pidetty seminaareja. Ehkä se kiinnostaa etupäässä vain Lapista lähtöisin olevia, niitä, joiden suvun historiaan ja kulttuuriperintöön kuuluu evakkoaika tai Lapin sodassa taisteleminen? Lapin sodasta on kirjoitettu perinteisiä sotatutkimuksia, esimerkiksi Mika Kuljun Lapin sota (2013) ja Tornion maihinnousu (2009), mutta kotiin jääneet eli lapset, puolisot ja perheet huomioon ottama tutkimus alkoi oikeastaan jo – tai vasta – 1999 Maria Lähteenmäen teoksella Jänkäjääkäreitä ja parakkipiikoja. Lappilaisten sotakokemuksia 1939–45. Sen jälkeen on ilmestynyt teoksia tai artikkeleja, joissa Lapin sotaa on käsitelty myös muista kuin perinteisen historian tai sotatutkimuksen näkökulmasta. Evakkoajasta on ilmestynyt myös eri kunnissa muistelmakokoelmia. Viime vuonna ilmestynyneessä Ville Kivimäen ja Kirsi-Maria Hytösen toimittamassa Rauhaton raja. Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944–1950  -teoksessa on yksi suoraan Lapin jälleenrakentamisaikaa käsittelevä artikkeli eli Marja Tuomisen Lapin ajanlasku. Menneisyys, tulevaisuus ja jälleenrakennus historian reunalla.   

Mutta aina jaksaa ihmetellä myös sitä, miten suuret kustantajat nähtävästi kunnian- ja rahanhimossaan teettävät – erityisesti – sota-aikaa käsitteleviä teoksia kirjoittajilla, joiden kynänjälki on – ainakin tutkimuksia lukeneen mukaan – suhteellisen sujuvaa, mutta jättää vastaamatta kysymykseen, mikä siinä teoksessa olikaan sitä uutta ja mainostettua käänteentekevyyttä? Miten lukea teosta, joka mainoksen mukaan on rohkea tai uusi tulkinta ja asettaa käsitykset Lapin sodasta uuteen valoon, mutta itse kirjasta ei sitten käy ilmi, mihin lähteisiin ne uudet näkökulmat ja yksityiskohdat sitten pohjautuvat? Ei muistitieto, ihmisten ääni tai haastattelut ole olleet vuosikymmeniin mikään uusi asia tutkimuksissa tai -kirjallisuudessa. 

Muistitietotutkimusta, arkistojen kyselyvastauksia ja haastatteluja on paljon käytetty myös historiassa ja jopa Lapin sodasta kertovissa artikkeleissa ja teoksissa. Miten voidaan Lapin sodasta julkaista vuonna 2015 teos, Jätetyt kodit tuhotut sillat, Lapin sodan monta historiaa (Otavan julkaisema ja kirjoittajina tietokirjailijat Veikko Erkkiä & Pekka Iivari), jonka lähdeluettelosta puuttuvat viime vuosina tehdyt Lapin sotaa käsittelevät tutkimukset?  Teoksessa käsitellään mm. asioita, josta on viime vuosina tehty jopa väitöskirja (Marianne Junila 2000: Kotirintaman aseveljeyttä. Suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkaiselo Pohjois-Suomessa 1941-1944). Toki tästä suomalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden välisiä suhteita käsitellyt kirjallisuus (romaanikirjallisuus) on otettu kirjaan mukaan: "Heidän kuvaukset ovat hyvin uskottavia ja dokumentaatioarvoakin sisältäviä" (sivu 172). Myös saamelaisten evakkotaipaleesta on Veli-Pekka Lehtola kirjoittanut teoksen Saamelaisen evakko. Rauhan kansa sodan jaloissa, 1994. Fiktion käytöstä tutkimuksessa aineistona, taustana tai muuten on hyväksytty ja siitä on keskusteltu tieteessä paljon, joten en puutu siihen tässä. Ihmettelen vain tietyn tutkimuksen täydellistä pois jättämistä tässä yhteydessä.   Ai niin, tämähän ei ollutkaan tieteellinen teos, mutta lukija huomaa kirjaan sisältyvän sanoman: lappilaiset pakenivat Ruotsiin ja Pohjanmaalle peläten Venäjää ja koko Lapin sota käytiin Neuvostoliiton vaatimuksesta ja, että kirjassa saksalaiset esitettiin inhimillisinä ja heidän tekojaan ja toimiaan ja niihin johtaneita syitä korostettiin. Ehkä menneisyydenhallintaan (Vergangenheitsbewältigung) olisi kannattanut ottaa mallia Saksasta ja muistaa, mitä sillä tarkoitetaan.  Se tarkoittaa sitä, että avoimesti pystytään käsittelemään menneisyyden eri vaiheita, myös niitä, joista mieluusti vaiettaisiin ja käsitettäisiin ne parhain päin.  

Tämä kirjoitus ei ole mikään arvostelu ko. teoksesta, vaan Lapin sodasta ja Lapin jälleenrakennusajasta kiinnostuneen tutkijan ihmettelyä kirjasta, josta on toki ilmestynyt kiittävä arvostelu Helsingin Sanomissa  2.10.2015.