Lukijat

torstai 31. tammikuuta 2019

Vanhustenhoitoa Untshossa - muistikuvia matkalta

Roza ja Marusia (keskimmäisen nimeä en tiedä) Untshon museon pihalla.


Olisin lukenut Lapparista, siis Lapin Kansasta Petteri Holman kolumnin Tällaista oli ikäihmisten hoiva 20 vuotta sitten, mutta koska se on maksumuurin takana enkä tilaa ko. lehteä, niin en tiedä mitä hän siinä kirjoitti. Ainakin ne kolumnit, joita olen Holmalta lukenut,  ovat hyviä.  Tämä kolumni alkoi samalla tavalla kuin ne viime päivien lukuisat vanhusten ja kehitysvammaisten (surkeasta)  hoidosta ja hoivasta hoitolaitoksissa kertovat kirjoitukset:  “Ikäihmishoivan tila on kestämätön. Hoitajat ovat väsyneitä, jos heitä ylipäätään on. Lääkkeet jäävät antamatta tai jos niitä annetaankin, väärille ihmisille vääriä määriä väärään aikaan.” Nyt on täysi syy olla kiitollinen siitä todella tapahtumahetkellä maailmanlopulta tuntuneesta asiasta, että molemmat vanhemmat kuolivat melkein suorilta jaloilta ja isä oli ennen kuolemaansa sairaalassa vain viikon (vieläkin muista kiitollisena Lapin keskussairaalan loistavan henkilökunnan). 

Haluankin nyt muistella Marinmaata ja Untshoa sekä ensimmäistä käyntiä jossakin kylän talossa kesällä 2002. Tai eihän se ollut mikä tahansa talo, vaan tiedän talon ja sen silloiset asukkaat. Olin ensimmäistä kenttätyöpäivää Untshossa ja kuljeskelin kylän teillä ja kujilla, kaduiksi niitä on hieman turha nimittää. Tapasin erään sinisen talon portin ulkopuolella keskustelemassa kaksi vanhempaa naista, jotka tiesivät mihin ryhmään kuulun. Hetken keskusteltuamme he pyysivät minua sisälle teelle - aivan kuten silloinen kolhoosinjohtaja oli kolhoosiradiossa kyläläisiä kehoittanut. 

Ilman Rozaa ja Marusiaa ei mikään juhla Unthossa tapahtu!

Talossa oli monta huonetta, mutta eteisestä kulku johti isohkoon pirttiin, jossa katseenvangitsijana oli iso valkoinen muuri. Muurin sivustalla oli sänky, jossa selällään makasi vanhus. Ensivilkaisulla luulin ensin kauhuissani, että vanhus oli kuollut, mutta ei. Hän nukkui tai oli muissa maailmoissa ja emäntä suhtautui häneen aivan luotevasti. Paikka oli lämmin siinä uunin vieressä. Istuimme pirtissä ja talon emäntä kattoi teepöydän, nautimme teet ja muita pöydänantimia ja keskustelimme kylän elämästä.  

Pöytäkeskustelussa kuulin, että talossa asui vakinaisesti emäntä, vanhaemäntä (hän joka oli sängyssä) ja noin 40-vuotias poika. Oli luonnollista, että vanhukset hoidettiin kotona, sillä ei ollut muuta tapaa. Lähin sairaala oli Morkissa ja sitten Joshark-Olassa. Vanhuus sinällään ei ollut sairaus. Ensi kesänä kenttätöissä kuulen, hoidetaanko vanhukset vielä tähän tapaan kotona vai onko sekin muuttunut. 

Untshon kylän koululaisia Kulttuuritalolla esiintymässä.



 


lauantai 26. tammikuuta 2019

Treffit Bruegelin kanssa Wienissä



Se oli vastassa jo lentokentällä suurena mainoksena. Viimeistään siellä tajusi, että miksi talvinen Wien houkutteli. Ehdin nimittäin parin kollegan kanssa käydä Wienissä loppiaisen tienoilla ja syynä oli suuri Pieter Bruegel vanhemman näyttely Wienin taidehistoriallisessa museossa. Emmekä todellakaan olleet ainoita, sillä näyttely veti paljon yleisöä ja ihmismassat taulujen edessä olivat tiiviitä. Toki museossa on itsessäänkin paljon nähtävää, mutta meille riitti nyt tuo Bruegelin näyttely. Bruegelin kuolemasta on tänä vuonna kulunut 450 vuotta. 


Olen pitänyt paljon Bruegelistä aina siitä lähtien, kun olen nähnyt hänen töitään ensimmäisen kerran – ja olen nähnyt ne aikoinaan ensimmäisellä interraililläni juuri Wienissä. Siitä miksi Bruegeleitä on jo aiemmin voinut ihailla Wienissä, on kiittäminen Habsburgeja, joitka keräsivät valtavan kokoelman hänen töitään. Aikaisemmin olin nähnyt mm. Baabelin tornin, Maalaishäät, Talonpoikaistanssin sekä Metsästäjiä lumessa. Kenelle kuuluu se punaiseen takkiin puetun ruuankantajan  jalkojen välissä oleva jalka ja onko tuo punalakkinen mies sulhanen? Morsiamen luulee tunnistavansa kuvasta kyllä. 




Nämä työt olivat mukana myös tässä näyttelyssä, jossa oli vajaat 30 taulua eli ¾ säilyneistä töistä ja noin 60 piirrosta. Näyttelyluettelon mukaan lähes kaikki hänen tuotannon tärkeimmät teokset ovat tässä näyttelyssä, jonka tekemisessä kului nelisen vuotta. Jotkut tauluista olivat sellaisessa kunnossa, että ne eivät kestä matkustamista. Tällainen oli esimerkiksi yksi kuusiosaisen Kuukaudet -sarjan töistä. Sarjan tunnetuin ja erittäin suosittu teos on Talvi eli Metsästäjiä lumessa, jota pidetään yhtenä tunnetuimmista talvimaisemista länsimaisessa taiteessa. Taulu monine yksityiskohtineen lumoaa katsojan ja siitä löytää joka kerta uutta katsottavaa. Se oli myös yksi töistä, joita oli tuotteistettu tätä näyttelyä varten. Jääkaappimagneetti, suklaata, tulitikkuja ja kassi ainakin olivat tällä motiivilla varustettuja. 


Bruegelistä on kirjoitettu lukemattomia kirjoja ja artikkeleja, joissa häntä on sanottu mm. flaamilaisen taiteen tärkeimmäksi edustajaksi, jonka töissä maalaiselämä nyt otettiin vakavasti taiteessa. Bruegel kuvasi ihmisten arkea ja siinä maisema ei ollut kulissina taustalla, vaan tärkeä osa teosta, lukuisine yksityiskohtineen. Hänen teokset kertovat niin paljon tuon ajan kulttuurista ja sen eri maailmoista. Hänelle annetut humanistin, yhteiskuntakriitikon ja moralistin määreet sopivat hyvin. Esimerkiksi teoksissa Lasten leikit – 230 lasta ja melkein yhtä monta leikkiä – ja Kamppailu laskiaisen ja paaston välillä kertovat kaikkine yksityiskohtineen elämän kirjosta, elävästä elämästä iloineen ja suruineen. Ehkä se on myös yksi syy, miksi hänen työnsä kiinnostavat niin paljon meitä etnologeja. Niistä löytyy aina jotakin uutta. 
    

Maalausten, piirrosten ja grafiikan töiden lisäksi näyttelyssä saattoi tutustua töiden materiaaleihin ja tekniikkaan. Mielenkiintoisesti oli osoitettu esimerkiksi Kaksi apinaa -teoksen avulla, miten Bruegel teki sen yhdessä päivässä.   

Näyttelyä markkinoitiin englanniksi nimellä “Once in the lifetime” ja kyseessä olikin laajin hänen tuotantoaan esittelevä näyttely. Kesällä tämä on kuulemma nähtävissä Brysselissä. Tuskin sinnekään voi pistäytyä, vaan täytyy varata liput tiettyyn aikaan, kuten Wienissäkin. 

Kiitos Ailalle ja Annalle matkaseurasta ja parista kuvasta. 





torstai 17. tammikuuta 2019

Talven muistelua - professori Ilmar Talven syntymästä 100 vuotta



Enpä tiennyt – enkä olisi mitenkään voinut arvata – silloin 1980-luvun alussa tullessani opiskelemaan kansatiedettä, että missä olisin 17.1.2019. Tänä päivänä on nimittäin kulunut 100 vuotta Turun yliopiston kansatieteen ensimmäisen professorin, Ilmar Talven syntymästä. Tänään oppiaineen entistä ja nykyistä henkilökuntaa sekä Talven nuorin lapsi, LT Lauri Talve, kävivät laskemassa kukat Talven haudalle.  Tarkemmin häntä muistetaan syyskuun alussa, jolloin on kansainvälinen kongressi Ilmar Talven tieteellisestä perinnöstä. Kongressin pääesitelmissä kuulemme kansatieteen kehityksestä ”kolmessa Talven kotimaassa”, Virossa, Ruotsissa ja Suomessa.Talven ura sekä tieteen että taiteen parissa oli merkittävä, mutta hänen panostaan tieteeseen ei juuri ole käsitelty. Esitelmissä käsitellään myös, mikä asema hänen opiskelullaan Ruotsissa Sigurd Erixonin johdolla oli ja mikä rooli hänellä oli emigranttikirjailijana ja -tutkijana Virossa. 
Professori emeritus  Pekka Leimu ja minä.
Kansatieteen oppiaine perustettiin Turun yliopistoon vuonna 1958. Ensimmäisenä professorina toimi Ilmar Talve vuodesta 1960 lähtien vuoteen 1986 asti. Ruotsissa opintonsa loppuun saattaneen (toinen maailmansota ja pako Virosta katkaisivat Talven yliopisto-opinnot Tartossa) Talven ajatukset kansatieteestä ja sen roolista yhteiskunnassa olivat Suomessa tuoreita, ajankohtaisia ja moderneja.Voi sanoa, että Talven työ Turussa vei aikoinaan kansatiedettä uusille urille. Turussa kansatiede ”syntyi” vanhan laitoksen, sosiologian kainaloon ja teki sen kanssa yhteistyötä eroten esimerkiksi suomalais-ugrilaisesti suuntautuneesta kansatieteestä. Jo Talven aikana kansatiede nähtiin yhteiskunnallisesti tärkeänä oppiaineena, jossa ministeriöt ja museot nähtiin tällöin tärkeinä yhteistyökumppaneina ja rahoittajina. Jo hänen aikanaan oppiaineen ala laajeni sekä ajallisesti että teemallisesti suomalais-ugrilaisuuden ja talonpoikaiskulttuurin tutkimuksesta kaikkiin kansankerroksiin ja nykyajan tutkimukseen, joskin tänään voimme puhua yhteiskunnallisesta kansatieteestä tai etnologiasta.  
Minulla on paljon muistoja Ilmar Talvesta, vaikka en ehtinyt käydä hänen maisteriseminaaria hänen jäädessään eläkkeelle 1986. Muun muassa tästä varmaan johtui, että hän teititteli minua elämänsä loppuun asti. Eniten muistoja on luonnollisesti siitä ajasta, jolloin olin töissä oppiaineessa ja Talve tuli sinne aina puolenpäivän aikaan ja myöhemmin iltapäiväkahville. Esimerkiksi 1990-luvun alussa Euroopan kartan kokiessa monia muutoksia elettiin oppiaineessakin mielenkiintoisia hetkiä, sillä Talve seurasi synnyinmaansa tapahtumia reaaliajassa. Kuunneltuaan Viron uutisia edellisyön ja aamun Talve kertasi tapahtumat oppiaineen iltapäiväkahvilla. Näitä virolaisen emigrantin näkökulmasta olevia katsauksia riitti aina Viron (uudelleen) itsenäistymiseen asti, jonka jälkeen myös professori Talve pääsi vierailemaan synnyinmaassaan, jonka hän oli joutunut jättämään ja lähtemään maanpakoon. Lupauksensa mukaan Talve toki aikoi matkustaa Viroon, mutta vasta itsenäistyneeseen maahan. Hän matkustikin sinne syksyllä 1991 ja tästä matkasta televisiodokumentin teki kansatieteestä valmistunut toimittaja Jari Hakkarainen. Dokumentti on nähtävissä Ylen Elävä arkisto -palvelussa. Muistoja professori Talvesta on tarkoitus kerätä myös tuossa syksyn kongressissa.  



Talven suuri tietovaraston ja hänen uskomaton muistinsa ovat jääneet hyvin mieleeni. Moniin oppialaa ja laajemmin kulttuurihistoriaa käsitteleviin asioihin häneltä sai heti vastauksen. Esimerkiksi ollessani Sveitsissä vierailevana tutkijana 2005-06 sain haltuuni Sveitsin suurelle kansatieteilijälle, Robert Weissille Toivo Vuorelan ”veljellisesti” -kirjoituksella omistaman eripainoksen ja ihmettelin sitä, missä heidän polut olivat kohdanneet. Palatessani Turkuun sain Talvelta heti tähän mieltäni askarruttaneeseen asiaan valaistusta: Robert Weiss ei käynyt koskaan Suomessa, mutta molemmilla oli yhteistä historiaa sanakirja-asioissa. Talve oli myös tavannut Weissin Ruotsissa ja hän muisti erityisesti Weissin jodlaamisen jossakin kenttätyökohteessa, jonne Sigurd Erixon oli heidät vienyt. 
Talve syntyi Inkerinmaalla Mujassa eli Mgassa, mutta synnyinpaikakseen hän ilmoitti Viron Tarton. Vanhemmat olivat työn perässä muuttaneet Mgaan, mutta Mgan ja Venäjän sekavista oloista he palasivat Viroon 1920. Asuinpaikaksi tuli ensin Otepää ja vasta myöhemmin Tapa, joka sittemmin Ilmar Talven koulukaupunkina oli merkityksellinen hänen elämässään.  Jo kouluaikoina hänen kiinnostus kansanperinteeseen heräsi ja vuonna 1938 Talve aloitti kansatieteen, kansanrunouden, viron kielen ja kirjallisuuden opinnot Tarton yliopistossa. Filosofian maisteriksi Talve valmistui vuonna 1942.
Jo seuraavana vuonna Talve pakeni Virossa vallan ottanutta Saksan armeijaa Suomeen ja liittyi vapaaehtoispataljoonaan. Tästä ajasta Talve kirjoitti myöhemmin kirjan Juhanssonin matkat, (Juhanssoni reisid 1959, suomeksi Juhanssonin matkat 1961, 1991). Myöhemmin hän palasi Viroon tarkoituksenaan paeta Ruotsiin. Ruotsiin hän pääsikin dramaattisten  tapahtumien, Saksan internointileirin ja Flensburgin kautta ensin Tanskaan ja Tanskan kautta Ruotsiin. Tästä matkasta Talve kertoo viron kielellä oheisella Tarton yliopiston arkistonauhalla. Enemmän Talven elämänurasta löytyy mm. hänen oppilaidensa kirjoittamina katsauksina eri yhteyksissä. Kollegani Hanneleena Hiedan kanssa teimme myös lyhyen artikkelin Ethnologia Fennicaan, joka on Suomen kansatieteilijöiden yhdistyksen Ethnoksen lehti. Talve oli myös yksi Ethnoksen perustajajäseniä. Hänen kolmiosainen omaelämänkertansa julkaistiin viroksi (Kevad Eestis, 1997), Kutsumatu küliline (1998) ja Kolmas kodumaa (1999) ja lyhennettynä suomeksi nimellä Kolme kotimaata (2004). Ilmar Talve kuoli Turussa 21.4.2007. 
Professori Talve ja VIron kulttuurihistoria. (kuva https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/b/bb/Ilmar_Talve.jpg/1200px-Ilmar_Talve.jpg)

(muut värikuvat Maria Patjas)