Lukijat

torstai 9. kesäkuuta 2016

Vieraana tataarien Sabantui-juhlassa (2015 kesäkuussa Kazanissa)





Tuuliselta Islannin saarelta siirrytään nyt pikaisesti lämpimän Volgan rannalle, Kazaniin, jossa vietetään kesäkuussa tataarien kesäjuhlaa, Sabantuita ja jonne kuvan tataarityttö toivottaa tervetulleeksi. Kevättyöt ja -kylvöt on saatu tehtyä, joten on aikaa juhlia ja tavata tuttuja. Monet muutkin Volgan varret kansat, kuten vaikkapa marit, pitävät tähän aikaan omia juhliaan. Mareilla juhlan nimi on nykyän Peledesh Pajrem, kukkajuhla, joka alunperin oli nimeltään mariksi aurajuhla. Aurajuhla on myös Sabantuin alkuperäinen nimi, tataarien turkinsukulaisella kielellä Saban bäyräme (Сабан бәйрәме). Olimme Kazanissa SIEF:n Ritual Year -kongressissa, jonka retki suuntautui tällä kertaa ensin historiallisesti merkittävään ja Venäjän ortodokseille tärkeään paikkaan, Svijaskin saarelle, ja sitten seuraamaan Sabantuin viettoa eräässä pienessä kylässä lähellä Kazania. Svijaskissa oli useita kirkkoja, luostari ja myös muutama vuosi sitten pystytetty muistomerkki “vankileirien saaristossa” kärsineille ja kadonneille, sillä saari toimi samalla tavalla kuin Solovetsk Vienenmerellä. Kirkkoja korjattiin ja niissä oli käyntihetkelläkin palveluksia, joten emme päässeet niihin sisälle.  Kazanista olen kirjoittanut täällä.  

Muistomerkki vangituille ja kuolleille. 
Svijaski. 
Sabantyita on kongressissa saamiemme tietojen mukaan vietetty jo 600-luvulla, jolloin se oli maanviljelijöiden juhla, joka levisi myöhemmin vietetäväksi myös kaupungeissa. Alussa Sabantui juhlisti juuri kesän alkua ja sitä on vietetty ennen kuin islam levisi tuonne – aivan vastaavasti Peledesh pajremin alku oli marien omassa uskonnossa. Neuvostovallan aikana Sabantuista tuli tataarien maallinen juhla.  



Sabantuin vieton seuraamiseksi kongressin järjestäjät olivat sopineet, että voimme seurata eräässä kylässä vietettävää juhlaa ja tämän vuoksi meitä oli vastaanottamassa sekä kyläpäällikkö että opas, joka kertoi Sabantuin vietosta. Lyhyen opastuksen jälkeen kiertelimme mäkisellä niityllä olevalla juhlapaikalla jonkun aikaa ja seurasimme avajaismenoja, musiikkiesityksiä ja kilpailuja. 



Yksi päätapahtuma oli perinteinen painikilpailu, köräs, jossa meidän aikana kilpaili nuoria poikia, joten tämä oli vasta kilpailun alkua. Kilpailijoiden ikä nousi kilpailun jatkuessa. Lisäksi juhla-areenalla oli mm. kiipeilypuu, jossa monet koettivat onneaan. Yleisö istuskeli paikallaan, näytti tapaavan tuttuja tai kävi paikalle pystytetyissä “ravintoloissa” tai ostamassa markkinatavaraa, kiinalaista rihkamaa, kuten tuuliviirejä, ilmapalloja tai leluja. Uskonto näkyi lähinnä perinteiden noudattamisessa, ei niinkään arjessa, tai ei se ainakaan meidän silmiimme juuri Kazanissa tai täällä osunut. Meno näytti aika tavalla samanlaiselta kuin marien kukkajuhlassa, Peledesh Pajremissa.  Musiikkiesityksiä emme ehtineet kauaa seurata sillä lähdimme reilun tunnin kuluttua lounaspaikkaan ja sieltä takaisin Kazaniin.



 

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Islanti





Tutustuminen Islannin “tyypillisiin” piirteisiin alkoi jo Icelandairin koneessa, sillä katsoja sai valita kolmen tunnin matkan ajaksi viihdettä, joko musiikkia tai filmejä. Valittavana oli myös Cannesissa 2015 ja myöhemminkin muualla palkittu islantilaisen Grímur Hákonarsonin ohjaama tragikomedia Pässit (Rams, Hrútar).  Se kertoo syrjäisessä laaksossa elävistä ja naapureina asuvista lampaankasvattajaveljeksistä, jotka eivät ole puhuneet toisilleen 40 vuoteen; koira välitti tarvittavat viestit. Skrapie-epidemia uhkasi laaksoa ja tätä tärkeintä elinkeinoa ja siihen liittyvää elämäntapaa. Filmi on vähäpuheinen ja melankolissävyinen kertomus ankarissa oloissa elävistä ihmisistä, luonnosta, elämäntavasta ja siitä mikä heille on tärkeää ja miten sitä uhan alla ruvetaan puolustamaan. Se oli hyvä opastus Islannin kulttuuriin; lammaslaumoja näkyi myöhemmin saaren joka puolella – ja valmista lankaa ja siitä tehtyjä tikkureita, anteeksi villatakkeja ja -puseroita, lapasia ja myssyjä myynnissä joka paikassa. 


Reykjavikissa sikäläinen yliopistokollegani Terry G. kierrätti minua autollaan kaupungilla ja sain varmaan aivan erilaisen - ja erinomaisen - opaskierroksen kuin mitä matkailijat saisivat. Retki alkoi yläkuvassa olevalta ja hänen appiukon, Jon Gunnar Arnasonin tekemältä modernia viikinkilaivaa kuvaavalta teokselta nimeltä Sun Voyager. Teos sijaitsee rannalla ja sen takana kohoavat mm. Akrafjall- and Esjan-tunturit. Esjanissa muuten asuu 13 islantilaista joulutonttua, heidän äitinsä Gryla ja lapsia syövä kissa. 


Rantaa rakennetaan taas ja sillä sijaitsevat useiden pankkien rakennukset ja korkeita kerrostaloja, joiden perusteella luulisi olevansa Pohjois-Amerikassa eikä Reykjavikissa, joka oli vuoden 2008 laman näyttämönä. Talouskriisiä ennen aloitetut rakennukset olivat kauan aikaa pelkkiä luurankoja ja muistuttivat tästä ajasta pitkään, mutta nyt nosturit kohoavat jälleen horisontissa. Turisteille Reykjavik näyttäytyy eri näköisenä kuin työteliäille – vain kahden prosentin työttömyys – paikallisille. 




Asuinalueet ovat suloisessa sekamelskassa vaihdellen erikokoisista kerrostaloista omakotitaloihin, jotka ovat värikkäitä ja tehty pellistä; sisus on puuta. Joissakin taloissa on upeita graffiteja tai muraleja, joiden tarkoitus oli aluksi peittää huonosti "sutatut sotkut” talojen seinistä. Seinämaalauksia näkee erityisesti keskustassa. 

Luotto- tai pankkikorttia joka paikassa käyttävän turistin on hieman vaikea ymmärtää sitä, että islantilaiset eivät voi noin vain vaihtaa ulkomaanvaluuttaa, vaan heidän pitää todistaa matkalipuilla matka saarelta ulos. Ei siis mitenkään ihme, että islantilaiset raivostuivat Panama-paperien tultua ilmi, sillä silloisen pääministerin Sigmundur Davidin lisäksi myös talousministerillä ja sisäministerillä on ollut kytköksiä veroparatiisiyhtiöihin. Eroa ei auttanut pääministerin uloskävely suorasta lähetyksestä. Tästä seurasi taas mielenosoituksia ja parlamenttitalon edustalle kokoontuikin noin 22 000 ihmistä ja pääministeri sai sitten lähteä. Täältä löytyy suomeksi paikalla olleen kertomuksia Panama-papereista ja Islannin taloudesta. (Ja tuosta blogista löytyy paljon vinkkejä Islantiin.) Tällä paikalla osoitettiin lukuisia kertoja mieltä, kun Islannin (talous)kupla puhkesi 2008 ja tavalliset ihmiset joutuivat talouskriisin maksumiehiksi; mm. tietyillä aloilla palkat puolitettiin ja ulkomaanvaluutoissa olleet talolainat maksoivat tämän jälkeen uskomattomia summia tavallisille islantilaisille.


Parlamenttitaloa vastapäätä puistossa on Santiago Sierran vuonna 2012 tekemä veistos, mustasta kivestä tehty Svarta keilan, Black Cone,  joka osoittaa, että kivikin halkeaa. Teos kunnoittaa kansalaistottelemattomuutta muistuttaen miten islantilaiset osoittivat mieltään hallitukselle Islannin talouden kaatumisen jälkeen ja pakottivat hallituksen muuttamaan suuntaansa, jonka ansiosta maa kai nousi taas jaloilleen. 

Terry esitteli minulle niin Reykjavikin yliopiston – joka muuten sijaitsee Aallon suunnitteleman Pohjolan talon vieressä – sekä vesitornin kuin Harpin, ainoan wau-arkkitehtuuri edustavan rakennuksen Reykjavikissa. Harp on uusi ja upea, rannassa sijaitseva musiikkitalo. Jos ei halua tai ehdi mennä konserttiin, Harpissa voi vetelehtiä aulatiloissa, käydä ostoksilla tai vain nauttia näkymästä lahdelle. Muualla vanhassa kaupungissa on vaarana, että ranta rakennetaan umpeen, sillä uusia ja korkeita hotelleja tulee peittämään näkymiä. Tosin vanhassa satamassa ja sen vihertävissä varastorakennuksissa on vielä vanhoja, hipstereita ja turisteja houkuttelevia kahviloita ja ravintoloita – sekä tietysti tiloja ja laivoja valassafareille.
  


Mutta pitikö ne Harpin seinälaatat tuoda Kiinasta asti?

Matkailu on voimissaan Islannissa ja myöhemmin kongressin esitelmissä saimme kuulla arvioita, että matkailusta tulee nähtävästi tänä vuonna tärkein elinkeino. Islanti on onnistunut brändäämään itsensä ainakin stop-over-liikenteessä ja kyllähän tämä eksoottinen saari (ja luonto) houkuttelevat turisteja muualtakin. Hinnat ovat huipussaan ainakin sesonkiaikana ja nytkin hotellihinnat olivat aivan uskomattomia euroina – ja verrattuna muihin samantasoisiin hotelleihin Euroopassa. Muuten turisti pystyy olemaan ilman islannin kruunuja koko matkan ajan, sillä joka paikassa – jopa matkailukohteiden yleisövessoissa – käy luottokortti ja kortilla voi maksaa pienetkin ostokset.

Parissa päivässä ei kaupungista ehtinyt nähdä juuri muuta kuin sen, että se on mielenkiintoinen sekoitus pientä kalastajakylää ja suurta maailmaa ja että se näyttää haluavan olla molempia yhtäaikaa.



Vanhaa satamaa ja yhdessä sen kuppiloista hummerikeittoa välipalaksi. 
Islanti tunnetaan myös saagoista ja ainakin matkaoppaat kertoivat ahkerasti kuhunkin paikkaan liittyviä saagoja ja niiden tapahtumia. Ne kertovat mm. asuttamisen historiasta ja ihmisten kohtaloista, elämästä ja siihen liittyvistä asioista, niin elämästä, kuolemasta kuin rakkaudesta ja murhista. Islantilaisten jumalten kuvilla koristellaan myös vaikkapa matkailussa käytetyt autot; tämän jumalan sotureita ei onneksi täällä näkynyt, mutta nekin suomalaiset olivat tiedossa lehtijuttujen perusteella: 






lauantai 4. kesäkuuta 2016

Museoita Islannissa

Silimuseo.

Olin pikaisella kongressimatkalla Islannissa, mutta ehdin sen aikana käydä sentään kolmessa museossa. Pääkaupungissa Reykjavikissa olevien museoiden lista oli pitkä, mutta ehdin käydä siellä vain yhdessä, viikinkiajan asutuksesta kertovassa museossa. Se sijaitsee kaupungin keskustassa ja on löytynyt remontoitaessa erästä hotellia 2000-luvun alussa. Tällöin löytyi vanhasta asutuksesta kertova paikka. Museon nimi 871+/-2 tulee siitä, että tuhkakerroksia tutkimalla saatiin selville, että asuinrakennus oli rakennettu ennen vuoden 871 Torfajókull-tulivuoren purkausta. Virhemarginaali oli 1-2 vuotta. Näyttely on interarktiivinen ja siinä  esineiden ja kivistä rakennetun islantilaistalon lisäksi voi hyödyntää kuvaa, ääntä ja erilaisia kosketusnäyttöjä. Se oikeastaan muistuttaa enemmän tiedekeskusta kuin museota. Näyttelyssä oli otettu myös lapset huomioon ja esimerkiksi heille oli erilaisia pelejä erillisessä tilassa. Näyttelystä sai nopeasti hyvän kuvan tuon ajan rakennuksista, kotieläimistä, asutuksesta ja myös hieman sen ajan arkielämään liittyvistä asioista. Parasta oli paikalta löytynyt rakennus, joka oli salin keskellä ja näyttely siis kiersi sen ympäri ovaalin salin ulkoseinillä. Tietyllä tavalla Aboa vetus -museo muistuttaa tätä museota (tai tämä museo muistuttaa Aboa vetusta – ihan miten päin vain). Museoon sai myös audioguiden. Luonnollisesti siellä oli myös museokauppa, jossa oli samanlaista tavaraa kuin monissa Islannin matkamuistomyymälöissä.  




Kongressipaikassa, saaren pohjoisosassa sijaitsevassa Akureyrissä ehdin käydä pikaisesti tulopäivänä paikallisessa museossa, joka sijaitsi kuuluisan lastensarjan kirjoittajan, Jón Nonni Sveinssonin lapsuudenkodin vieressä. Hänen kirjoittamansa Nonni-kirjat perustuvat kirjailijan omiin lapsuusmuistoihin ja niistä on tehty televisiosarja, joka on kuulemma ollut myös Suomen televisiossa. Museossa oli kolme näyttelyä, joista yksi kertoi Akureyrin historiaa, etupäässä kaupungin kehityksestä, sen elinkeinoista, joista kalastus ja siihen liittyvät asiat esiteltiin tarkoin, ja rakennushistoriasta. Kalastuksen lisäksi mm. kaupankäynti sai tässä hyvin tilaa, vaikka näyttely olikin ahdettu pieneen ja kapeaan kellaritilaan. Näyttelyssä oli paljon esineitä sekä valokuvia, mutta  tekstiä oli – onneksi – vähemmän. Tilapäisnäyttely oli entisen ja maailman ensimmäisen naispresidentin Vigdís Finnbogadóttirin vaatteita, pukineita ja koruja esittelevä näyttely. Museon kolmatta, vanhoja karttoja esittelevää näyttelyä en ajan puutteen vuoksi ehtinyt katsoa ollenkaan.




(Valitan museonäyttelyiden valoja kuvissa.) 


Sekä museo että Nonnatalo sijaitsivat kaupungin vanhassa osassa, jossa 1800-1900-lukujen vaihteen talot olivat kauniisti korjattuja. Mielenkiintoinen lisä oli joidenkin talojen edustalla oleva säänkestävä taulu, jossa kerrottiin joko ko. rakennuksesta tai kadusta. Myös otteita lastenkirjoista esiteltiin peltitauluin pitkin tätä Hafnarstradi-katua.



Reissun kolmas museo oli sitten Siglufjörðurissa sijaitseva sillimuseo. Paikka on ennen ollut Islannin tärkein sillikaupunki, mutta 1950-luvulla sillikanta romahti ja sillin merkitys on siitä vähentynyt ja hävinnyt. Ovatkohan täältä lähteneet myös Suomeen joulusilliä tuoneet laivat? Paikassa on asunut sillin kukoistuskaudella noin 3000 asukasta, joista osa on nyt muuttanut muualle. Äskettäin kylään tunturin läpi tunneli toki lyhentää nyt välimatkaa Akureyriin ja muualle. Nykyään Siglufjörður tunnetaan kehutusta sarjasta Loukussa (Trapped, islanniksi Ofærd), joka näkyi Suomen televisiossa viime talvena. Jokseenkin kaikissa yhteyksisä meiltä kysyttiin, että oliko joku nähnyt tätä sarjaa ja siitä oltiin ylpeitä. Meidän kongressipäivällinenkin oli kylän hotelliravintolassa, joka näytteli osaa myös tuossa sarjassa.


Tervetulojuoma; tosin kukaan ei toivottanut meitä tervetulleiksi eikä esitellyt museota
Itse sillimuseossa meille ei ollut opastusta eikä siellä oikein pystynyt kauheasti kulkemaan, koska kongressiväki miehitti näyttelyn lukuisat veneet ja osastot. Näyttelystä näki kuitenkin sen, miten tärkeä silli ja sillinpyynti on alueelle ollut. Näytteillä oli erilaisia ja erikokoisia veneitä ja laivoja, verkkoja, tynnyreitä ja kaikkia muita sillinpyynnissä ja säilönnässä käytettyjä välineitä. Valitettavasti museosta oli hankala saada yleiskuvaa suuren väkimäärän vuoksi. Tämä ilta matkoineen olikin jokseenkin ainut tilaisuus verkottua muiden kongressiin osallistujien kanssa.

Sillimuseo sai vuonna 2000 Islannin museopalkinnon ja se sai vuonna 2004 Euroopan museopalkinnon parhaimpana uutena teollisuutta ja teknologiaa esitelleenä museona.