Lukijat

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Lounas Bratislavassa

Panoraamakuva Bratislavan linnasta kohti vanhaakapunkia ja siltaa. Kuva on Wíkipedia Commonsin. 

Missä kannattaa Wienissä käydä? Bratislava on kuulemma nykyään yksi Wienin huippumatkakohteita ainakin jos uskoo mainostekstejä ja oppaita. Tämä Slovakian pääkaupunki sijaitsee reilun tunnin matkan päässä Wienistä ja sinne on nykyään erittäin helppo mennä.

Nykyisin eri maiden rajojen ylittämisen - ainakain kun on kyse Shengeniin kuuluvista maista - huomaa ainoastaan matkapuhelimista, jotka saavat viestin kertoakseen uuden maan puhelujen, tekstiviestin ja netin käytön hinnoista. Bratislavassa käydessäni sain vastaavan viestin sekä Slovakian että Unkarin rajan ylittämisestä. Vaikka Bratislava onkin siinä nurkassa Slovakiaa, jossa menee yhteinen raja myös Unkarin kanssa, en tietääkseni ylittänyt rajaa, mutta nähtävästi matkapuhelimeni tai sen operaattori sen sitten teki!

Bratislava sijaitsee kuten Wien ja Budapest Tonavan varrella ja sinne voi Wienistä myös matkustaa laivalla. Matkustin sinne kuitenkin tosi halvalla Euro Region-junalipulla ja siihen kuului myös matkakohteessa julkisten kulkuvälineiden käyttö. Bratislavan päärautatieasema sijaitsee noin 20 minuutin kävelymatkan päässä vanhasta kaupungista, joten sen reitin jaksaa juuri ja juuri kävellä.


Jo matkalla päärautatieasemalta vanhaan keskustaan näkee sen, että kyseessä on Slovakian poliittinen, kulttuurinen ja taloudellinen keskus, sillä ohitettavana on mm. presidenttipalatsi, jonka pihalle osuin juuri vahdinvaihdon aikaan. Ja olihan siellä EU:n lippu myös salossa.  Olen käynyt Bratislavassa kerran aikaisemminkin, keväällä 2006, jolloin matkaseuranani oli Wienin kansatieteen silloinen professori, jonka tehtävänä oli osallistua kirjan julkistamiseen Slovakin tiedeakatemiassa. Julkkareiden jälkeen meitä kierrätti vanhassa kaupungissa tiedeakatemian jäsen ja professori, joka oli loistava opas. Silloin myös vanhasta kaupungista näki jotain. Nyt kadut olivat niin täynnä turisteja, syöttölöitä ja juottoloita, ettei aina tiennyt mistä voi ohittaa ja minne kannattaa mennä. Jostain toki raha on saatava ja jos ei muilta, niin vaikkapa englantia puhuvilta polttariporukoilta, joita näkyi useita.Torilla oli menossa myös musiikifestivaalit ja ehkä senkin takia lähikadut olivat täpötäynnä.




Bratislavan tekee mielenkiintoiseksi erityisesti sen sijainti keskellä Eurooppaa. Sen historiaan ovat aikoinaan vaikuttaneet monet kansat, valtiot ja hallitsijat. Siellä on asunut slovakkien lisäksi niin tsekkejä, saksalaisia, juutalaisia kuin unkarilaisiakin. Olipa Bratislava pitkään osa Habsburgien imperiumia ja pääkaupunkina vuosina 1536-1764 j, joten siellä sijaitsevassa Pyhän Martinuksen katedraalissa on aikoinaan  kruunattu  11 Unkarin kuningasta ja muita aatelisia Estergomin arkkipiispan johdolla. Kaupunki kukoisti erityisesti Maria Teresian kaudella 1700-luvulla, jolloin siitä tuli nykyään Slovakiana tunnettavan osan ja Unkarin merkittävin kaupunki. Sen väkiluku jopa kolminkertaistui ja koska se oli  sosiaalisen ja kulttuurisen elämän keskus, niin sinne rakennettiin uusia palatseja, luostareita sekä katuja ja asuintaloja. Bratislavan merkitys alkoi vähentyä Joosef II:n aikana. Bratislavan merkitys liittyy koko Euroopan historiaan ja sen tapahtumiin niin 1800- kuin 1900-luvulla. Samettivallankumouksen ja Tsekin ja Slovakian eron jälkeen siitä tuli uuden Slovakian tasavallan pääkaupunki 1993.

Unkarilaisten vaikutus näkyy - tai ainakin olin näkevinäni - sen vieläkin esineellisessä kulttuurissa, mitä nyt siellä oli kaupan tai tarjolla kuten blueprint-tekstiileissä. Ja mm. siitä puhui muistaakseni myös edellisen kaupunkikierroksen "opas", joka kertoi paljon siitä, miten monikulttuurinen ja monikielinen kaupunki Bratislava oli aikoinaan, joskin väestöjen osuudet muuttuivat ensimmäisen maailman sodan jälkeen. Sitä ennenhän slovakit olivat suuri vähemmistö täällä saksalaisten ja unkarilaisten ollessa enemmistönä. Nykyään wieniläisille Bratislava ja ainakin sen ooppera on tuttu paikka, jos ei muuten niin ainakin halvempien hintojen vuoksi. Hintataso oli tosi alhainen muutenkin kaupungissa, sillä alle kymmenellä eurolla saattoi syödä kunnon lounaan ja ottaa ruokajuomaksi vielä gespritzteriä.


 

Kun vuonna 2006 vanhassa keskustassa restaurointityöt olivat paikoin vielä kesken, niin nyt sellaisia ei oikein pystynyt väenpaljoudelta edes näkemään. Yksi Bratislavan hienoimmista ja kauas näkyvistä rakennuksista on ylhäällä kukkulalla sijaitseva neljän kulmatornin kehystämä Bratislavan linna, jota on tyylillisesti aikoinaan ollut niin gootti-, renesanssi- kuin barokkilinna. Linna on ollut paikoillaan kivi- ja pronssikausien vaihteesta lähtien, mutta kivilinna siitä tehtiin vasta 900-luvulla, kun se kuului Unkarin kuningaskuntaan. Linna tuhoutui vuoden 1811 tulipalossa ja oli pitkään raunioina, mutta sen korjaaminen - tai miksi sitä oikeastaan sanois -  entistäminen tai uudelleen rakentaminen tehtiin 1950-luvun jälkeen Maria Teresian loistokkaana pidetyn  baronkkilinnan tyyliseksi. Ei ihme, että linna on kaupungin suosituimpia nähtävyyksiä - vaikka olikin kova työ kiivetä sinne kuumalla säällä - sillä sieltä on hyvät näköalat - ja hyvä ravintola. 

Mutta näin kesällä ei siis kannata lähteä Bratislavaan ainakaan turisteja pakoon, sillä se ei onnistu. Ehkä enemmän aikaa, niin kaupungista voisi nauttia hieman enemmän. Nähtäväähän siellä olisi enemmän kuin vanha keskustasta ja linna, esimerkiksi "Sininen kirkko", Pyhälle Elisabethille omistettu jugend-tyylinen rakennus. Ja hinnat halvempia kuin täällä Itävallassa.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Lapin sodan evakot ja pakolaiskiintiöt



Olen taas tänään lukenut siitä, miten nykyisessä hallituksessa halutaan vähentää tänne kylmiin oloihin saapuvia turvapaikanhakijoita, jotka ovat joten kuten Eurooppaan hengissä selvinneet. Osa heistä on hukkunut matkalla. Katolisten maanpäällisen johtajan eli paavi Franciscuksen mielestä pakolaisilta ovet sulkevien pitäisi pyytää Jumalan anteeksiantoa. Paavi esitti tämän kommentin seuraavana päivänä, kun siirtolaiskriisiä pohtinut Euroopan Unionin sisäministerikokous oli päättynyt ilman sopimusta. Ai niin, meillähän ulkoministeri on katolinen. Oli mikä oli, niin ”hieman” inhimillisyyttä kehiin!  

 

Täkäläinen (Wien) monia kieliä lukeva ja monella kielellä kommentoiva kollegani kommentoi tätä ja eräiden tyyppien natsisympatioita verraten niitä Itävaltaan, jossa tällainen ystävyys/ystävällisyys/sympatisointi mikä lie ovat "valitettavia yksittäistapauksia, joista Suomessa ei näköjään edes nähdä mitään valittamista, saati että puoluejohto joutuisi mitään myöntämään ja valittamaan. Ja voisivatko Keskustan ja Kokoomuksen äänestäjät ottaa yhteyttä omiin edustajiinsa ja kertoa, että hei, ei ollut tarkoitus valtuuttaa teitä leikkimään näiden tyyppien kanssa?!”
 
Mutta tämän kirjoituksen tarkoitus ei ollut keskustella katolilaisuudesta tai heidän tai muiden hyvyydestä tai pahuudesta, vaan eräs fb-ystävä pyysi minua kirjoittamaan hieman enemmän Lapin evakoista.  Se sopii hyvin tähän aiheeseen, sillä silloin vuonna 1944 ei mietitty, mikä on sivistysvaltio ja mihin on varaa ja mihin ei, sillä Lappi piti tyhjentää nopeasti asukkaista perääntyvien saksaa puhuvien sotilaiden ja heitä takaa-ajavien suomalaisten alta. Nopein tie oli useimmilla valtakunnan rajan yli länteen eli Ruotsiin, osa meni evakkoon Pohjanmaalle. Täytyy vielä muistaa, että myös Petsamo ja Salla evakuoitiin samoihin aikoihin. 
 
Nyt Euroopassa on meneillään toisen maailmansodan jälkeen suurin pakolaiskriisi ja Suomen hallitus leikkaa kehitysyhteistyöstä, kiristää omaa pakolaispolitiikkaansa ja pienentää pakolaiskiintiöitään. Näin ei tehty vuonna 1944, vaan silloin huolehdittiin siitä, että suomalaiset ja lappilaiset pääsivät pois sodan jaloista muualle Suomeen ja naapurimaahan Ruotsiin. Sitä ennenhän Ruotsi ja Tanska olivat ottaneet vastaan sotaa pakenevia lapsia. (Tästä ollaan tänään hieman toista mieltä, mutta tuossa tilanteessa sitä pidettiin hyvänä asiana.)




Vuonna 2006 Haaparannan Tullipuistossa paljastettu sotalapsimuistomerkki Ero, jonka on suunnitellut Anna Jäämeri-Ruusuvuori.

Mutta palataan aikaan runsas 70 vuotta sitten, aikaan jonka meidän vanhemmat tai isovanhemmat saattavat omakohtaisesti vielä muistaa. Kun rauha solmittiin, niin sen välirauhansopimuksen mukaan piti Suomen antaa silloiselle Neuvostoliitolle Petsamo ja osa Sallaa. Näiden alueiden asukkaat asutettiin Suomeen. Tämän lisäksi Suomen tuli maksaa sotakorvauksia. Lappilaisia eniten koskettava asia oli se, että suomalaisten piti kahden viikon kuluessa poistaa Lapista siellä olleet yli 200 000 saksaa puhuvaa sotilasta; siis paljon enemmän kuin Lapissa oli asukkaita. Evakuoitavia siviilejä Lapissa oli reilusti yli 100 000. Tätä tehtävää pidettiin aivan mahdottomana juuri liian lyhyen ajan vuoksi ja siksi, että poisajettavana olivat entiset aseveljet.   

Lappilaiset saivat evakuointikäskyn syyskuun alussa 1944, kuka mitenkin. Puhelimiahan ei joka kylään edes tainnut olla. Kuten jo kirjoitin yllä, osa evakoista vietiin Pohjanmaalle, osa puolestaan Ruotsin puolelle eri pitäjiin ja kyliin. Tällä välillä Lapissa riehui sota, joka alkoi Oulun läänin puolelta jatkuen Kemin, Tornion ja Rovaniemen kautta ylöspäin Lappiin. Saksaa puhuvat ja nyt vihollisiksi muuttuneet entiset aseveljet (saksalaisten lisäksi mukana oli myös itävaltalaisia alppijääkäreitä, siksi käytän heistä nimitystä saksaa puhuvat) vetäytyivät kohti pohjoista Kilpisjärven- ja Jäämerentietä pitkin. He käyttivät poltetun maan taktiikkaa räjäyttäen sillat ja miinoittaen tiet ja talot, joista osa myös poltettiin. Viimeiset saksalalaiset poistuivat Suomesta 27.4.1945 ja tätä päivämäärää juhlitaan nykyään veteraanipäivänä. (Lapin sodasta on vähän kirjoitettu, mutta tähän Mika Kuljun teokseen kannattaa tutustua mikäli haluaa sotakirjaa lukea.)
 
Lapin sodan hinta oli kova ja sitä maksetaan tietyllä tavalla yhä edelleen. Suomi menetti siinä yli 770 miestä, melkein 300 katosi ja 3000 haavoittui. Vastapuolen tappiot olivat 4 500 miestä. Tästä kertovat nyt myös monet romaanit ja muistelmat sekä esimerkiksi tulossa oleva ja romaaniin pohjautuva elokuva Kätilö, jonka pääosan esittäjä Krista Kosonen sai Shanghain kansainvälisillä filmijuhlilla palkinnon.

Poltetun maan taktiikka, jolla melkein kaikki Lapin pitäjät, kylät, talot ja tiet autioitettiin sekä evakkotaival ovat tärkeä osa lappilaisten sukujen historiaa ja perintöä. Se on tärkeä osa lappilaista kulttuuriperintöä, jota ei oikein tunneta vieläkään, vaikka aikaa on kulunut 70 vuotta. Kun toiset palaavat muistoissaan Karjalaan, Lapin sodan kokeneet ja heidän jälkeläisensä miettivät ja muistelevat suurta evakkomatkaa. Ensin matkaan lähtivät lehmät ja vasikat hoitajinaan keskenkasvuisia tyttöjä. Matka oli satoja kilometrejä, ensin rajalle ja sieltä evakkopaikkaan. Vasta heidän jälkeensä lähtivät perheet, jotka ottivat mukaansa mitä saattoivat kantaa, piilottivat kalliita tavaroitaan metsiin ja tuntureille jos ehtivät. Osa käveli, osa sai autokyydin – aivan toki samalla tavalla kuin Karjalan evakot. 
 
Ruotsiin evakkoon pääsi tuolloin yli 6 000 kittiläläistä – eli melkein saman verran kuin kunnassa on nyt asukkaita   ja heistä kuoli matkalla noin 150. Tällä hetkellä kuntalaisten lukumäärä on hieman alle 7 000. Kovimman hinnan tästäkin evakkomatkasta maksoivat lapset, sillä heitä kuoli eniten. Osa kuoli kulkutauteihin, joihin ei oltu saatu vastustusta tai ei osattu antaa rokottaa lapsia. Kaiken kaikkiaan kittiläläisiä evakkoseurakuntia olivat Vilhelmiina, Åsele, Dorotea ja Lycksele. Evakossa kuolleiden muistoksi on seurakunta pystyttänyt hautausmaalle kiven, jossa on kaikkien evakossa menehtyneiden nimet ja paikkakunnat. Tämä muistokivi paljastettiin 1984. 
 
Evakossa, vieraiden veräjien takana elo oli toisille onnellista ja toisille ei, mutta melkein kaikki halusivat palata sieltä kotiin heti kuin se vain oli mahdollista. Ja melkein kaikki palasivatkin oltuaan evakossa vuoden. Mukanaan heillä oli sekä raskaita että mukavia muistoja. Evakossa opittiin myös uusia asioita ja tapoja ja opit otettiin käyttöön kotona. Alkoi kova ja ankara Lapin jälleenrakennusaika. Valtavien aineellisten tuhojen lisäksi Lappi koki myös mentaalisen ja kulttuurisen katastrofin. Evakosta palanneet joutuivat aloittamaan elämänsä täysin alusta, asumaan äkkikä kyhätyissä parakeissa tai karjalle tarkoitetuissa majoissa. Sodan jälkeen alkoi niin aineellinen kuin kulttuurinen ja mentaalinen jälleenrakentaminen, jonka massiivisuutta eikä sen aiheuttamaa traumaa ole etelässä vielä tänäänkään oikein tajuttu. Onneksi tätä ajanjaksoa myös tutkitaan ja olen kirjoittanut siitä myös aiemmin 
 
Evakossa olleet ja heidän jälkeläisensä eivät kuitenkaan unohda sitä, miten Ruotsi avasi heille ovensa, antoi apua, tukea ja turvaa, jota nyt voi muistella katsellen samalla kuvia Välimereen hukkuvista pakolaisista. Ja tehdä jotain heidän hyväksi.

 

 



Wien, Wien nur Du allein


lauletaan laulussa kehuen kaupunkia kovasti. Olen parin viikon työmatkalla Wienissä ja onhan tämä hieno kaupunki, jossa hyvin saa ajan kulumaan. Vähän liiankin hyvin... Tekemistä, juomista ja syömistä kyllä löytyy, mutta mistä siihen löytyy tarvittava aika? 

Lauantaina olin opastetulla kierroksella kuvassa olevassa yliopiston päärakennuksessa. Kuulimme tämän 650 vuotta juhlineen alma materin historiasta, joka on erittäin miehinen. Yhdeksästä Nobelin-palkinnon saaneesta ei ole yhtään naista - mitä nyt kirjallisuuden Nobelin saanut Elfriede Jelinek, opiskeli täällä yhden lukukauden eikä saanut kuvaansa tuohon galleriaan. Myös kaikki muut yliopiston "Hall of Famissa" paikan saaneet patsaat, rintakuvat tai plakaatit kuuluvat miehille. Ai niin, yksi poikkeus on eli Muusan patsas kuvaa naista. Siis kaikki miespuoliset voivat ihailla häntä muusana ja kohota vallan toisiin sfääreihin vai miten se menikään... Miespysteistä nousi aikoinaan aikamoinen meteli  ja aiheesta. Myös mielenosoituksia ja erilaisia näyttelyitä on tämän asian vuoksi pidetty. Nykyisin opiskelijoista tuon opastuksen mukaan suurin osa on naisia, mutta tohtoritutkintoa suorittaa yhä edelleen suurempi osa miehiä ja professoreista heidän joukkonsa on edelleen suuri. Täältä voi lukea lisää virallista tietoa. Yksi juhlavuoden painopisteistä on ollut sukupuolten välinen tasa-arvo ja sen tiimoilta taiteilija Marianne Maderna kuratoi näyttelyn "Radical Busts", jonka tarkoitus oli kiinnittää huomiota tähän epätasa-arvoon ja siihen, miten naiset ovat voineet opiskella ja opettaa 650 vuotta vanhassa opinahjossa vain pienen aikaa.



Täältä löytyy parempi kuva kutsukortissa. Ylläoleva kuva on yliopioston eteisaulassa. Yliopiston sisäpihan arkadian 154 (nähtävästi?) miespuolisten Wienin yliopistoon tavalla tai toisella kuuluneiden tieteentekijöiden pystien vastapäätä taiteilija sijoitti 33 kultaista eri tavoin tärkeiden naisen päitä. Näin Maria Callas tuijotti Sigmund Freudia, Josephine Baker puolestaan oli Rudolf Wegscheideria vastapäätä jne. 

Tunnissa ehti nähdä paljon, useita "Harri Pottermaisia" käytäviä, hienoja tiloja, jopa 700 ihmiselle tehtyjä luentosaleja, juhlatiloja, pääkirjaston lukusalin; kaikki paikat olivat varattuja ja kirjoja luettiin, sillä tenttikausi oli tulossa, näyttelyjä ja mm. paikan jossa eräs Wien piirin filosofi ja fyysikko, professori Moritz Schlick ammuttiin. Ja kahviloita, joissa oli pöytiin tarjoilu. 

Fiakerin vaunut paraatin alussa. 
 
  
Yliopisto liputti sateenkaarilipulla, sateenkaariliput koristivat myös Ringiä, erityisesti Raatihuoneen lähellä niitä oli paljon ja muutama raitiovaunukin liputti niillä. Opastuksen jälkeen yliopiston kohdalla alkoikin kokoontua Wienin Pride-kulkue, joka kulki sittemmin pitkin Ringiä. Pride-kylä oli ollut auki jo muutaman päivän ennen varsinaista kulkuetta. Yleisöä kokoontui katsomaan kulkuetta, mutta en löytänyt mistään paraatin tai sen seuraajien lukumäärää? Itse livistin ehdittyä hieman dokumentoida kulkuetta, sillä minulla oli treffit Willendorfin Venuksen kanssa. Ja hänet löytää tällä hetkellä Wienin luonnonhistoriallisesta museosta Ringiltä. Monet eri eläimiä ja kiviä kuvaavat salit saikin tässä museossa kävellä läpi, mutta esimerkiksi jääkautta, evoluutiota ja ihmisen historiaa lajina kuvaavat näyttelyt olivat ihan hienoja. Ja kyllä niitä dinosauruksia ja monia muitakin juttuja katseli mielellään. Meteoriitit, kivet, kalat, linnut ja muut eläimet jätin suosiolla "toiseen kertaan" eikä sitä toista kertaa välttämättä tarvitse tulla. Lapsia ne varmaan kiinnostavat. Vähemmästäkin uskoo, että tämä museo on lajissaan yksi maailman suurimpia ja vanhimpia, nykyinen rakennus on vuodelta 1889 ja sen kokoelmissa on yli 30 miljoona artefaktia ja lajia. Tärkein niistä kuitenkin on tämä kalkkikivestä muotoiltu Willendorfin Venus, joka on peräti 25 000 vuotta vanha, mutta kaunis ja ainutlaatuinen. 


(Kuvan lähde: https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/f/f7/Willendorf-Venus-1468.jpg)

perjantai 19. kesäkuuta 2015

Wienin yliopisto pihoineen


Olen nyt pari viikkoa opettamassa täällä Wienin yliopiston suomalais-ugrilaisella laitoksella, en yliopiston, vaan Suomen opetusministeriön kustantamana - hip hurraa vaan Grahn-Lapsonen. Yliopisto on "aika" vanha, sillä sen 650-vuotisjuhlaa juhlittiin viime viikonloppuna. Oppiaineilla oli esitelmiä sun muita ja kaikenlaista hulinaa tapahtui vielä viime sunnuntain helteissä. Nyt alkuviikon on yliopiston sisäpihoilla olleita telttoja ja muita rakennelmia purettu. Yliopisto siis perustettiin vuonna 1365 ja sen perustaja oli Rudolf IV. Joten aika vanha tämä Alma Mater Rudolphina Vinoboensis on. Yliopiston sivujen mukaan sen 15 tiedekunnassa ja neljässä keskuksessa on noin 92 000 opiskelijaa, jotka voivat valita 180 erilaista ohjelmaa. Yliopistossa työskentelee noin 9 800 työntekijää ja heistä 6 900 on akateemista. 


En puhu tässä Ringillä sijaitsevasta pömpöösistä päärakennuksesta, vaan niistä entisessä sairalaassa "sijaitsevista laitoksista sisäpihoineen, joilla tämän pari viikkoa kulutan. Sisäpihat aivan kivenheiton päässä Ringistä ja muista nähtävyykistä ovat kuin puistoja - ja puistoja ne kai ovatkin - joilla riittää väkeä myös iltaisin. Sisäpihalla on kauppoja, myös ruokakauppa, ravintola ulkoterasseineen, lastentarha jne. Lukuisilla penkeillä voi kuluttaa aikaa tai lukea tenttiin tai tavata toisia. Lisäksi fenno-ugristiikan sisäpihalla - kai siellä on muitakin oppiaineita - on tällaisia keltaisia ja muovisia "petejä", jotka ovat nimetty opiskelijoiden tilaksi, Student space. Ne näkyvät olevan päivittäin ahkerassa käytössä ainakin näillä helteillä. Vastaavanlaisia sinertäviä "taidejuttuja" näkyi olevan Museokorttelin pihalla, ainakin Arkkitehtuurimuseon edustalla.



Mutta kuvitelkaa, jos meilläkin olisi Sirkkalan kasarmilta häädetty ne sadat peltilehmät jonnekin ja piha olisi vain ihmisiä (ja ehkä polkupyöriä) varten, ihan heidän käyttöönsä! Näin keväisin ulkona voisi pitää kokouksia tai opiskella. Näköjään autojen parkkipaikat ovat Suomessa niin tärkeitä, että yliopiston pihatkin on tehty niitä varten.


torstai 18. kesäkuuta 2015

Takaisin kentälle


Oli kaunis ja kuuma perjantai-iltapäivä. Monien ystäväni ja entisen marin kielen opettajani Larissan ja hänen siskonsa Nadesdan puhelinsoittojen jälkeen olin vihdoin matkalla. En ollut aiemmin tavannut Ladan kuskia, noin nelikymppistä miestä enkä auton muita matkustajia, kahta opiskelijapoikaa, mutta tiesin kyydin päämärään. Siinä marilaisessa kylässä olin ollut useasti aikaisemmin, tosin edellisestä kerrasta oli ehtinyt kulua kymmenisen vuotta. 

Matka kulki ensin perjantai-iltapäivän kazanilaisessa ruuhkassa, jolloin tuntui siltä, että kaikki muutkin olivat matkalla kaupungin ulkopuolella sijaitsevalle datshalle tai maaseudulle. Ruuhka helpottui vähitellen, kun Kazanin kaupunki jäi taakse ja maasto muuttui hieman kumpuilevammaksi ja toisaalta avoimemmaksi. Tien molemmin puolin vuorottelivat pikkukylät ja vanhat kolhoosit edellisvuotisine heinä- ja lantakasoineen. Joissakin kylissä moskeijan minaretti kurkotti kohti taivaita, jossakin ohitimme myös harvaksi muuttuneen  ortodoksikirkon kupolin. Kylissä talot sijoittuivat koristeellisen porttien taakse, joissakin pihoilla näkyi eläimiä, siellä täällä ihmisiä palaamassa kotiin, kuka pyörällä, kuka kävellen. Eräässä tataarikylän kahvilassa näkyi vietettävän tataarihäitä. "Miten niin tataareja?" kysyin kuskilta. "Puheesta sen kuulee, puhuvat tataaria." Itse hän eikä pojatkaan osanneet tataaria, ainoastaan venäjää ja maria, joka oli heidän kaikkien kotikieli. Kazanissa kieli oli kuitenkin enimmäkseen venäjä. 

 
 

Maisema oli avaraa ja kaunista ja maasto oli tuttua edellisiltä Marin matkoilta, tunsi palaavansa kylään, yhteen sielun maisemista. Tatarstanin ja Marin tasavallan rajan ylitettyämme tie muuttui kuin iskusta huonoksi ja auton vauhti putosi noin 20-30 kilometriin tunnissa. Myös auton renkaat kärsivät  huonosta tiestä ja yksi piti vielä vaihtaa aivan muutama kilometri ennen kuin saavuimme kylään ja se kylä oli Untscho eli Shorunzha. 

Kylä - tai kaiken kaikkiaan seitsemän pienemmän kylän yhteenliittymä näytti aluksi aivan kuin sieltä ei olisi koskaan lähtenytkään. Ajoimme ohi kylän keskusaukion, sen päätietä pitkin vielä ohi kauppojen, kirjaston ja kylähallinnon pitkin Jefremovaa erään kauniisti koristellun talon eteen, toinen opiskelijapojista avasi portin ja "tässä se nyt on, minun koti". Olimme saapuneet Nadjan taloon, toisen opiskelijapojan kotiin, jossa myös minun oli tarkoitus Larissan sopimuksen mukaan yöpyä.

Tärkeä osa keittiötä oli sen "venäläinen uuni". Talon uuni oli lämmitetty, emäntä siirsi hiilet muualle ja laittoi uuniin seuraavan päivän lounaaksi tarkoitetun ruuan. Keittiön pöytä oli katettu ja teevesi oli teekeittimessä, kylässä vielä Marina, joka tiesi odottaa minun tulevan. Sauna oli lämmin ja teen sekä pöydässä olevien blinin ja leivän jälkeen pääsin saunaan. Talonväki oli jo käynyt aiemmin saunassa. Marinan sisko toi vielä naapurista äitinsä leipomaa piirakkaa. Kaikki maistui niin tutulta ja niin herkulliselta. Saunan jälkeen - lihkom paran - piti juoda vielä uudelleen teetä ja maistaa herkullisia blinejä. Marilaista saunaa en oikein osaa edes kuvailla, se tuoksui ihanasti savulle ja puhtaalle, kuten saunat ennen Suomessa. Kuuma tai kipakka se oli myös ja emäntä heitti minua varten löylyn valmiiksi, joten saatoin vain istua lauteilla ja nauttia saunan kuumuudesta. Eteisessä saattoi vilvoitella ja sen jälkeen peseytyä saunapadasta otetulla kuumalla vedellä. Saunan tuoksu tuli paremmion esille seuraavana päivänä käydessäni siellä pesulla. Silloin vieno ja puhdas savun tuoksu erottui paremmin kuin kuumassa saunassa. Tätä tuoksua en osaa edes kuvailla, sillä sille ei löydä sanoja. 

 

Sain valita nukunko kuumaksi lämmitetyssä pirtissä vaiko eteiseen kesän ajaksi varustetuissa varastohuoneissa, joihin kuuluvat olennaisena osana sängyt. Valitsin varastohuoneen, sillä talossa olisi ollut minulle aivan liian kuuma ja arvelin, että talonväki haluaa kuitenkin nukkua siellä - tai kuski. Emäntä olikin jo pedannut minulle huoneen, mutta epäili, että onko siellä minulle liian kylmä. Aamulla heräsin kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan noin puoli seitsemältä jolloin ulkona olleet kukko kanoineen olivat pitäneet ääntä jo kauan. Aamiaisella kuulin, että emäntä ja isäntä olivat näin kesäaikaan nousseet jo neljän-viiden välillä, sillä lehmät piti lypsää ennen kuin ne päästettiin paimeneen. 



Aamiaisen jälkeen - jo ennen kahdeksaa - lähdin naapurin Marinan kanssa ensimmäiseen kyläpaikkaani. Hän oli edellisenä päivänä varmistanut, että niissä paikoissa ollaan kotona. Ensimmäisessä paikassa Anisinan luona näytti siltä kuin aika olisi todella pysähtynyt. Talo sisustuineen näytti aivan samalta kuin aiemmin, vain kesää viettävä lapsenlapsi oli vaihtunut, 10 vuotta sitten oli poika, nyt siellä vietti kesää viisivuotias tyttö. Toisen aamiaisen ja keskustelun jälkeen lähdimme Elisavetan luo, mutta Anisina lapsenlapsineen halusi näyttää meille kylän tähän päähän rakennetun lähteen (tai siis talon lähteen ympärille). 

 

Osa kylän taloista oli aivan samannäköisiä kuin aiemmin, osaa oli komistettu ja muutamista näki selvästi, miten raha liikkuin. Osaa taloista ei voinut oikein sanoa kauniiksi, sillä kun niitä oli rakennettu ja komistettu, ne olivat samalla kadottaneet  mittasuhteensa. Osassa portit, ovet ja ikkunat olivat kauniisti koristeltuja, osaa taloja "kaunistivat" satelliittilautaset. Myös internet toimi kylissä. Kännykkähän toimi siellä jo kymmenisen vuotta sitten, mutta ei ensimmäisillä kenttätyökerroilla.

 

Elisavetan talo oli myös kuten ennen, paitsi että emäntä oli joutunut pyörätuoliin. Häntä oli kesäaikaan hoitamassa hänen tyttärensä lapsineen, mutta talvet hän asui kotona miehensä kanssa. Katettu pöytä oli myös täällä odottamassa meitä, erotuksena se, että ensin piti syödä peruna-kasviskeittoa. Ruokajuomaksi oli hankittu olutta ja viintä eikä kello siis ollut vielä edes kymmentä. Talossa lomaa viettävät kaupunkilaislapsenlapset olivat hyvin kasvatettuja. Täälläkään emme voineet viipyä kovin kauaa, sillä vielä oli pari taloa, joissa piti käydä. Juhlakentän - sinnekin oli rakennttu uusi mökki - läpi menimme uudelle museolle, mutta se oli kiinni. Nadesda näytti minulle myöhemmin museosta kuvia, joten kiinniolo ei ollutkaan niin suuri ongelma. Olisimme käyneet myös Rosan luona, mutta erään naapurin mukaan hän oli käymässä Morkissa. Näimme hänet pikaisesti ennen paluutani Kazaniin. Pikaisen lounaan jälkeen - olin siis syönyt sitä ennen kaksi aamiaista ja yhden lounaan - oli vielä mentävä entisen kolhoosin johtajan, Saveljevien luo kylään. Siellä odotti myös yhdistetty aamiais-lounaspöytä. Ja heidän tyttärensä Marina kuljetti minua kylän taloissa.

 
 
 
 

Tämän vierailun - ja uusien vieraiden jälkeen - kello olikin jo niin paljon iltapäivällä, että piti ajatella takaisin Kazaniin lähtöä. Sitä ennen piti vielä kerran syödä Nadjalla ja nauttia hänen talonsa rauhasta. Miesväki, kuski ja talon opiskelijapoika, sahasivat lankkuja pihamaalla ja jäivät vielä kylään päiväksi. Sitä ennen he veivät vielä minut kylän ohittavalle maantielle odottamaan Kazaniin kulkevaa autoa. 

Tämä vierailu kaikessa lyhykäisyydessään oli myös hieno osoitus Venäjällä toimiven verkostojen voimasta. Tunsin toki entuudestaan osan kyläläisistä ja Larissan, joka taas puolestaan tunsi Nadjan, koska oli opiskellut tämän sisaren kanssa myöhemmin ja myös käynyt tämän luona pari vuotta sitten. Silti tunsin olevani kuin kotonaan hänen luonaan. Toivottavasti voin palata tuonne kentälle aiemmin kuin mitä edellisestä kerrasta oli. Silti sekään ei ollut unohtunut kyläläisiltä. Yhteiset hetket muistuivat mieleen katsomistamme valokuvista ja muisteluista, joita vuodetkaan eivät olleet vieneet mennessään. Tällaista etnologien kokemaa ystävyyttä voi vain muistella. Ja palata uudestaan kentälle...