Lapin sodan evakot ja pakolaiskiintiöt

Olen taas tänään lukenut siitä, miten nykyisessä hallituksessa halutaan vähentää tänne kylmiin oloihin saapuvia turvapaikanhakijoita, jotka ovat joten kuten Eurooppaan hengissä selvinneet. Osa heistä on hukkunut matkalla. Katolisten maanpäällisen johtajan eli paavi Franciscuksen mielestä pakolaisilta ovet sulkevien pitäisi pyytää Jumalan anteeksiantoa. Paavi esitti tämän kommentin seuraavana päivänä, kun siirtolaiskriisiä pohtinut Euroopan Unionin sisäministerikokous oli päättynyt ilman sopimusta. Ai niin, meillähän ulkoministeri on katolinen. Oli mikä oli, niin ”hieman” inhimillisyyttä kehiin!  

 

Täkäläinen (Wien) monia kieliä lukeva ja monella kielellä kommentoiva kollegani kommentoi tätä ja eräiden tyyppien natsisympatioita verraten niitä Itävaltaan, jossa tällainen ystävyys/ystävällisyys/sympatisointi mikä lie ovat "valitettavia yksittäistapauksia, joista Suomessa ei näköjään edes nähdä mitään valittamista, saati että puoluejohto joutuisi mitään myöntämään ja valittamaan. Ja voisivatko Keskustan ja Kokoomuksen äänestäjät ottaa yhteyttä omiin edustajiinsa ja kertoa, että hei, ei ollut tarkoitus valtuuttaa teitä leikkimään näiden tyyppien kanssa?!”
 
Mutta tämän kirjoituksen tarkoitus ei ollut keskustella katolilaisuudesta tai heidän tai muiden hyvyydestä tai pahuudesta, vaan eräs fb-ystävä pyysi minua kirjoittamaan hieman enemmän Lapin evakoista.  Se sopii hyvin tähän aiheeseen, sillä silloin vuonna 1944 ei mietitty, mikä on sivistysvaltio ja mihin on varaa ja mihin ei, sillä Lappi piti tyhjentää nopeasti asukkaista perääntyvien saksaa puhuvien sotilaiden ja heitä takaa-ajavien suomalaisten alta. Nopein tie oli useimmilla valtakunnan rajan yli länteen eli Ruotsiin, osa meni evakkoon Pohjanmaalle. Täytyy vielä muistaa, että myös Petsamo ja Salla evakuoitiin samoihin aikoihin. 
 
Nyt Euroopassa on meneillään toisen maailmansodan jälkeen suurin pakolaiskriisi ja Suomen hallitus leikkaa kehitysyhteistyöstä, kiristää omaa pakolaispolitiikkaansa ja pienentää pakolaiskiintiöitään. Näin ei tehty vuonna 1944, vaan silloin huolehdittiin siitä, että suomalaiset ja lappilaiset pääsivät pois sodan jaloista muualle Suomeen ja naapurimaahan Ruotsiin. Sitä ennenhän Ruotsi ja Tanska olivat ottaneet vastaan sotaa pakenevia lapsia. (Tästä ollaan tänään hieman toista mieltä, mutta tuossa tilanteessa sitä pidettiin hyvänä asiana.)

Vuonna 2006 Haaparannan Tullipuistossa paljastettu sotalapsimuistomerkki Ero, jonka on suunnitellut Anna Jäämeri-Ruusuvuori.

Mutta palataan aikaan runsas 70 vuotta sitten, aikaan jonka meidän vanhemmat tai isovanhemmat saattavat omakohtaisesti vielä muistaa. Kun rauha solmittiin, niin sen välirauhansopimuksen mukaan piti Suomen antaa silloiselle Neuvostoliitolle Petsamo ja osa Sallaa. Näiden alueiden asukkaat asutettiin Suomeen. Tämän lisäksi Suomen tuli maksaa sotakorvauksia. Lappilaisia eniten koskettava asia oli se, että suomalaisten piti kahden viikon kuluessa poistaa Lapista siellä olleet yli 200 000 saksaa puhuvaa sotilasta; siis paljon enemmän kuin Lapissa oli asukkaita. Evakuoitavia siviilejä Lapissa oli reilusti yli 100 000. Tätä tehtävää pidettiin aivan mahdottomana juuri liian lyhyen ajan vuoksi ja siksi, että poisajettavana olivat entiset aseveljet.   

Lappilaiset saivat evakuointikäskyn syyskuun alussa 1944, kuka mitenkin. Puhelimiahan ei joka kylään edes tainnut olla. Kuten jo kirjoitin yllä, osa evakoista vietiin Pohjanmaalle, osa puolestaan Ruotsin puolelle eri pitäjiin ja kyliin. Tällä välillä Lapissa riehui sota, joka alkoi Oulun läänin puolelta jatkuen Kemin, Tornion ja Rovaniemen kautta ylöspäin Lappiin. Saksaa puhuvat ja nyt vihollisiksi muuttuneet entiset aseveljet (saksalaisten lisäksi mukana oli myös itävaltalaisia alppijääkäreitä, siksi käytän heistä nimitystä saksaa puhuvat) vetäytyivät kohti pohjoista Kilpisjärven- ja Jäämerentietä pitkin. He käyttivät poltetun maan taktiikkaa räjäyttäen sillat ja miinoittaen tiet ja talot, joista osa myös poltettiin. Viimeiset saksalalaiset poistuivat Suomesta 27.4.1945 ja tätä päivämäärää juhlitaan nykyään veteraanipäivänä. (Lapin sodasta on vähän kirjoitettu, mutta tähän Mika Kuljun teokseen kannattaa tutustua mikäli haluaa sotakirjaa lukea.)
 
Lapin sodan hinta oli kova ja sitä maksetaan tietyllä tavalla yhä edelleen. Suomi menetti siinä yli 770 miestä, melkein 300 katosi ja 3000 haavoittui. Vastapuolen tappiot olivat 4 500 miestä. Tästä kertovat nyt myös monet romaanit ja muistelmat sekä esimerkiksi tulossa oleva ja romaaniin pohjautuva elokuva Kätilö, jonka pääosan esittäjä Krista Kosonen sai Shanghain kansainvälisillä filmijuhlilla palkinnon.

Poltetun maan taktiikka, jolla melkein kaikki Lapin pitäjät, kylät, talot ja tiet autioitettiin sekä evakkotaival ovat tärkeä osa lappilaisten sukujen historiaa ja perintöä. Se on tärkeä osa lappilaista kulttuuriperintöä, jota ei oikein tunneta vieläkään, vaikka aikaa on kulunut 70 vuotta. Kun toiset palaavat muistoissaan Karjalaan, Lapin sodan kokeneet ja heidän jälkeläisensä miettivät ja muistelevat suurta evakkomatkaa. Ensin matkaan lähtivät lehmät ja vasikat hoitajinaan keskenkasvuisia tyttöjä. Matka oli satoja kilometrejä, ensin rajalle ja sieltä evakkopaikkaan. Vasta heidän jälkeensä lähtivät perheet, jotka ottivat mukaansa mitä saattoivat kantaa, piilottivat kalliita tavaroitaan metsiin ja tuntureille jos ehtivät. Osa käveli, osa sai autokyydin – aivan toki samalla tavalla kuin Karjalan evakot. 
 
Ruotsiin evakkoon pääsi tuolloin yli 6 000 kittiläläistä – eli melkein saman verran kuin kunnassa on nyt asukkaita –  ja heistä kuoli matkalla noin 150. Tällä hetkellä kuntalaisten lukumäärä on hieman alle 7 000. Kovimman hinnan tästäkin evakkomatkasta maksoivat lapset, sillä heitä kuoli eniten. Osa kuoli kulkutauteihin, joihin ei oltu saatu vastustusta tai ei osattu antaa rokottaa lapsia. Kaiken kaikkiaan kittiläläisiä evakkoseurakuntia olivat Vilhelmiina, Åsele, Dorotea ja Lycksele. Evakossa kuolleiden muistoksi on seurakunta pystyttänyt hautausmaalle kiven, jossa on kaikkien evakossa menehtyneiden nimet ja paikkakunnat. Tämä muistokivi paljastettiin 1984. 
 
Evakossa, vieraiden veräjien takana elo oli toisille onnellista ja toisille ei, mutta melkein kaikki halusivat palata sieltä kotiin heti kuin se vain oli mahdollista. Ja melkein kaikki palasivatkin oltuaan evakossa vuoden. Mukanaan heillä oli sekä raskaita että mukavia muistoja. Evakossa opittiin myös uusia asioita ja tapoja ja opit otettiin käyttöön kotona. Alkoi kova ja ankara Lapin jälleenrakennusaika. Valtavien aineellisten tuhojen lisäksi Lappi koki myös mentaalisen ja kulttuurisen katastrofin. Evakosta palanneet joutuivat aloittamaan elämänsä täysin alusta, asumaan äkkikä kyhätyissä parakeissa tai karjalle tarkoitetuissa majoissa. Sodan jälkeen alkoi niin aineellinen kuin kulttuurinen ja mentaalinen jälleenrakentaminen, jonka massiivisuutta eikä sen aiheuttamaa traumaa ole etelässä vielä tänäänkään oikein tajuttu. Onneksi tätä ajanjaksoa myös tutkitaan ja olen kirjoittanut siitä myös aiemmin.   
 
Evakossa olleet ja heidän jälkeläisensä eivät kuitenkaan unohda sitä, miten Ruotsi avasi heille ovensa, antoi apua, tukea ja turvaa, jota nyt voi muistella katsellen samalla kuvia Välimereen hukkuvista pakolaisista. Ja tehdä jotain heidän hyväksi.