Reidar-100

 

Tämä vuosi on julistettu Reidar-100 vuodeksi eli tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta professori Reidar Särestöniemen syntymästä Kittilän Kaukosessa. Sen kunniaksi tänä vuonna on viidessä eri museossa yhteensä kuusi Särestöniemen näyttelyä. Kävin niistä nyt Särestöniemen taidemuseon ensimmäisessä näyttelyssä, joka koostuu yksityiskokoelmissa olleista tauluista. Näyttely vaihtuu kesäkuussa, jolloin tulee taas uusi kattaus tauluja. Muita tällä hetkellä avoimia näyttelyjä on Rovaniemen Korundissa ja Helsingissä Didrichsenin taidemuseossa, jossa Reidar piti myös usein yksityisnäyttelyitään. Tämä olikin suhteellisen ainoa ”eteläisen” Suomen museo tai galleria, jossa Reidar piti näyttelyjä, sillä Suomen taidepiirit eivät oikein pitäneet hänen tauluistaan – syitä oli monia, kuten kateus, taulujen kovat hinnat, muyyttisyys joka myi ja ”naistenlehtikuuluisuus”. Esimerkiksi äskettäin Helsingin Sanomissa kaksi taidekriitikkoa ihmettelivät, että ” mikä ihmisiä vetää yhä edelleen Särestöniemen hehkuvien pohjoisten näkyjen äärelle?” Ainakaan toinen näistä ei nostaisi Särestöniemeä mestarien joukkoon. Ehkä hän oli nähnyt niitä väärennöksiä, joita tehtailtiin myös Särestöniemen töistä. Mutta jonot Didrichsenin näyttelyyn jatkuvat, sillä Särestöniemen taulut kiinnostavat ihmisiä.

Reidar oli ammattitaiteilija, joka opiskeli 1947–1952 ensin Suomen taideakatemiassa Helsingissä ja myöhemmin 1956−1959 Ilja Repin -instituutissa silloisessa Leningradissa. Opintoja varten hän keräsi rahaa mm. tekemällä metsätöitä. Käsittääkseni hän oli ensimmäinen, jos ei ensimmäisiä suomalaisia taideopiskelijoita sodan jälkeen Leningradissa. Täällä hän pystyi tutustumaan kaupungin mahtaviin taidekokoelmiin ja taiteeseen tutustumista hän jatkoi myöhemmin monilla matkoillaan. 

Reidar oli luonnonsuojelija niin omassa elämässään kuin taiteessaan. Tämä luontoyhteys on esillä myös näissä hänen juhlavuoden näyttelyissä, sillä töissä näkyy hänen vahva samaistuminensa ympäröivään luontoon. Usein tauluista välittyy selvästi hätähuuto luonnon puolesta. Se tulee esille myös taulujen nimistä, kuten ”On aika herätä”.

                                 

Näyttelyissä on nähtävänä niin herkkää luonnonkuvausta kuin mystiikkaa, symboleja ja hehkuvia värejä. Hänen värikkäät teoksensa koskettavat kävijöitä yhä uudelleen, sillä niissä näkyy Reidarin motto: ”Kaiken tahdon sanoa värinä”. Se todella näkyy erityisesti hänen suosikkivuodenaikaa kevättä kuvaavissa tauluissa, kuten ”Kevät hehkuu” tai ”Särestön kevät”. Niissä näkyvät kevään tulon värit tai myöhemmin kesän kukat kuten suopursut ja hillankukat tai syksyn ruskan värit. 

Taiteilijana Särestöniemi löysi värit luonnosta tutkimalla jäkälää ja sammalta, katselemalla kiviä ja puita. Näin taulujen värien sävyt löytyvät samanlaisina luonnosta. Tauluissa on kuvattuna myös monia eläimiä, kuten riekko, ilves, susi ja karhu, jotka symboloivat Reidarille tärkeitä asioita. Eläinten avulla hän on kertonut oman elämänsä ja ympäröivän maailman iloja ja suruja. Riekko kuvaa taiteilijan haurautta ja herkkiä puolia. Susi ja ilves olivat vainottuja eläimiä, joista maksettiin tapporahaa. Meillä pohjoisessa pässiä kutsutaan jaaraksi, joten taivaanjaara eli yhdistelmä pässistä ja taivaanvuohesta esiintyy myös Reidarin tauluissa. Taivaanjaara kertoo rakastumisesta, josta myös viiksekkäät karhut tai hylkeet kertoivat. Taulussa ”Kielto ja kaipaus” syleilevät karhut kertovat taiteilijan rakkaudesta runoilija Yrjö Kaijärveen, joka kuoli 1971.

Miksi pidän niin Särestöniemen maalauksista johtuu siitä, että niissä näkyy niin hyvin hänen maailmansa, jossa joki, tunturit, metsä ja jänkä olivat hänelle koteja. Ne ovat koteja myös monille meille, jotka tulemme samoilta seuduilta. Reidarin tauluissa näkyy hänen pohjoiset juurensa ja asuinympäristönsä. Niiden katsomiseen ei kyllästy.

Särestön ohi virtaa Ounasjoki, joka suojeltiin valjastamiselta 1983 Ounasjokilailla, mutta sitä Reidar ei valitettavasti ehtinyt nähdä. Hän oli lupautunut Ounasjokisoudun suojelijaksi 1981, mutta menehtyi yllättäen sitä ennen. Itse olin juuri silloin interraililla, jolloin kotiin tultuani kuulin suru-uutisen. Uhka Ounasjoen valjastamisesta pelotti Särestöniemeä. Lapin jokien valjastamisesta kertoo jo hänen taulunsa ”Lapinkylä jää tekojärven alle”. Toivottavasti Ounasjoki jatkaa edelleen virtaamistaan ja säästyy sitä uhkaavilta kaivoshankkeilta. 

 

Kuva täältä: https://suomijazz.com/levyarviot/2019/02/andersson-ake-honkanen-antero-reidarin-sahkoiset-kuvat/attachment/reidar/

Reidarin juhlavuonna on paljon muitakin tapahtumia. Hänestä on julkaistu ainakin kaksi kirjaa. Korundin ja Särestöniemi-museon näyttelyjen yhteydessä on ilmestynyt hänen teoksia ja hänen maailmaansa esittelevä julkaisu Kaiken tahdon sanoa värinä. Noora Vaarala on kirjoittanut teoksen Sarviini puhkeaa lehti. Ihmeellinen Reidar Särestöniemi, jossa keskitytään Reidarin elämänkerran lisäksi erityisesti hänen saamaansa vastaanottoon ja seksuaaliseen suuntautumiseen. Pohditaan myös miksei Reidar ole tullut sateenkaariliikkeessä homoikonia. Myös Kittilän kunta järjestää tapahtumia Särestöniemi-museossa.

 

 

 

Treffit Bruegelin kanssa Wienissä

Se oli vastassa jo lentokentällä suurena mainoksena. Viimeistään siellä tajusi, että miksi talvinen Wien houkutteli. Ehdin nimittäin parin kollegan kanssa käydä Wienissä loppiaisen tienoilla ja syynä oli suuri Pieter Bruegel vanhemman näyttely Wienin taidehistoriallisessa museossa. Emmekä todellakaan olleet ainoita, sillä näyttely veti paljon yleisöä ja ihmismassat taulujen edessä olivat tiiviitä. Toki museossa on itsessäänkin paljon nähtävää, mutta meille riitti nyt tuo Bruegelin näyttely. Bruegelin kuolemasta on tänä vuonna kulunut 450 vuotta. 

Olen pitänyt paljon Bruegelistä aina siitä lähtien, kun olen nähnyt hänen töitään ensimmäisen kerran – ja olen nähnyt ne aikoinaan ensimmäisellä interraililläni juuri Wienissä. Siitä miksi Bruegeleitä on jo aiemmin voinut ihailla Wienissä, on kiittäminen Habsburgeja, joitka keräsivät valtavan kokoelman hänen töitään. Aikaisemmin olin nähnyt mm. Baabelin tornin, Maalaishäät, Talonpoikaistanssin sekä Metsästäjiä lumessa. Kenelle kuuluu se punaiseen takkiin puetun ruuankantajan  jalkojen välissä oleva jalka ja onko tuo punalakkinen mies sulhanen? Morsiamen luulee tunnistavansa kuvasta kyllä. 

Nämä työt olivat mukana myös tässä näyttelyssä, jossa oli vajaat 30 taulua eli ¾ säilyneistä töistä ja noin 60 piirrosta. Näyttelyluettelon mukaan lähes kaikki hänen tuotannon tärkeimmät teokset ovat tässä näyttelyssä, jonka tekemisessä kului nelisen vuotta. Jotkut tauluista olivat sellaisessa kunnossa, että ne eivät kestä matkustamista. Tällainen oli esimerkiksi yksi kuusiosaisen Kuukaudet -sarjan töistä. Sarjan tunnetuin ja erittäin suosittu teos on Talvi eli Metsästäjiä lumessa, jota pidetään yhtenä tunnetuimmista talvimaisemista länsimaisessa taiteessa. Taulu monine yksityiskohtineen lumoaa katsojan ja siitä löytää joka kerta uutta katsottavaa. Se oli myös yksi töistä, joita oli tuotteistettu tätä näyttelyä varten. Jääkaappimagneetti, suklaata, tulitikkuja ja kassi ainakin olivat tällä motiivilla varustettuja. 

Bruegelistä on kirjoitettu lukemattomia kirjoja ja artikkeleja, joissa häntä on sanottu mm. flaamilaisen taiteen tärkeimmäksi edustajaksi, jonka töissä maalaiselämä nyt otettiin vakavasti taiteessa. Bruegel kuvasi ihmisten arkea ja siinä maisema ei ollut kulissina taustalla, vaan tärkeä osa teosta, lukuisine yksityiskohtineen. Hänen teokset kertovat niin paljon tuon ajan kulttuurista ja sen eri maailmoista. Hänelle annetut humanistin, yhteiskuntakriitikon ja moralistin määreet sopivat hyvin. Esimerkiksi teoksissa Lasten leikit – 230 lasta ja melkein yhtä monta leikkiä – ja Kamppailu laskiaisen ja paaston välillä kertovat kaikkine yksityiskohtineen elämän kirjosta, elävästä elämästä iloineen ja suruineen. Ehkä se on myös yksi syy, miksi hänen työnsä kiinnostavat niin paljon meitä etnologeja. Niistä löytyy aina jotakin uutta. 

    

Maalausten, piirrosten ja grafiikan töiden lisäksi näyttelyssä saattoi tutustua töiden materiaaleihin ja tekniikkaan. Mielenkiintoisesti oli osoitettu esimerkiksi Kaksi apinaa -teoksen avulla, miten Bruegel teki sen yhdessä päivässä.   

Näyttelyä markkinoitiin englanniksi nimellä “Once in the lifetime” ja kyseessä olikin laajin hänen tuotantoaan esittelevä näyttely. Kesällä tämä on kuulemma nähtävissä Brysselissä. Tuskin sinnekään voi pistäytyä, vaan täytyy varata liput tiettyyn aikaan, kuten Wienissäkin. 

Kiitos Ailalle ja Annalle matkaseurasta ja parista kuvasta. 

Palsa-museo

Olen aiemmin kirjoittanut Kalervo Palsan kodin  ja ateljeen pelastamisesta ja museoimisesta. Kotiseutuneuvos Kauko Sorjosen säätiö osti rakennukset Maj-Lis Pitkäseltä, jolle Palsa oli ne testamentannut.  Museo avattiin 5.6.2013. Kävin siellä viime kesänä. Pääsin museoon vasta toisella yrittämällä, sillä koska museo ei ole auki sunnuntaisin, ei sitä pidetty auki markkinasunnuntainakaan, vaikka silloin paikkakunnalla oli paljon väkeä liikkeelä. Itseni lisäksi museon oven takana sinä sunnuntaina samalla aikaa kävi kaksi muutakin seuruetta. Museosta löytyy tietoja sen kotisivulta lyhyesti. Sen hallinnointi on Särestöniemi-museon yhteydessä, joka sekin nykyään kuuluu Sorjosen säätiölle. 

Museo koostuu pienestä yhden huoneen mökistä (yläkuvassa) ja Getsemane-ateljeesta, joka oli alunperin makasiiniksi rakennettu. Getsemanen seinämaalaukset on konservoitu ja sekä sinne että asuintaloon on koottu Kallen elämästä kertova näyttely. En tiedä onko tuvan esineistö autenttista vaiko myöhemmin jostain kerättyä. 

Palsa asui tässä mökissä vanhempiensa, Hilja Kenttälän ja Hugo Palsan sekä veljiensä kanssa. Mökki on yksi harvoja kirkonkylässä Lapin sodan tuhoilta säilyneistä rakennuksista.

 

Ateljeen seinämaalauksia (pahoittelen kuvien huonoa laatua). "Ihmiset haluavat hullun taiteilijan, saakot sen." Näin Palsaa esittelee museon uusi esite: 

Taiteilija Kalervo Palsa (1947-1987) kuvasi taiteessaan hätkähdyttävällä tavalla elämän raadollisuutta, väkivaltaa, kuolemaa ja seksuaalisuutta. Hän teki viiltäviä havaintoja pienen yhteisön kipupisteistä ja yhteiskunnan pimeästä puolesta. Palsa asui ja työskenteli tässä pihapiirissä, joka sijoittui tuolloin Kittilän Narikaksi kutsutulle köyhän ja syrjäytyneen väen asuinaluelle."

Missähän ne Narikan rajat oikein kulkivatkaan? 


Museo on auki tiistaista lauantaihin klo 12-18 aina syyskuun loppuun asti. Pääsymaksu on 5 euroa ja ainoastaan käteinen käy. Lapset (7-16 vuotta) pääsevät puoleen hintaan. Osoite on Kivitie 14 B ja täältä löytyy se ajo-ohje ja kartta.

Reidarin väriterapiaa

Turun Taidemuseossa on Reidar Särestöniemen taidetta esittelevä näyttely, jonka työt ovat Kirsi ja Keio Eerikäisen taidesäätiön Rovaniemen taidemuseoon deponoidusta kokoelmasta.Näyttely on syntynyt yhteistyössä Rovaniemen taidemuseon kanssa.

Kittilän Kaukosessa syntynyttä ja sinne opintojensa jälkeen palannutta Särestöniemeä (1925–1981) tituleerataan nyt aikansa merkittävimmäksi lappilaiseksi taiteilijaksi, joka tuli suuren yleisön, poliitikkojen ja taiteenkeräilijöiden suosioon 1960-luvulla. Taidepiirien tai kulttuurielämän vaikuttajien suhtautuminen Särestöniemeen ei tuolloin ollut niin myönteistä kuin tänään.  Ehkä tähän vaikuttivat myös Reidarin (taloudellinen) menestys ja tarinat sekä silloisen tasavallan presidentti Kekkosen suosio, joka toi omia vieraitaan milloin helikopterilla tai vesitasolla silloin tiettömän taipaleen takana sijainneeseen Särestöön. Myöhemmin (1975) Särestöniemeä muistettiin professorin arvonimellä, mikä ehkä aiheutti kateutta ja kritiikkiä joissakin piireissä. Reidarin tapa esiintyä eräänlaisena Lapin shamaanina tai ruhtinaana oli roolileikkiä, joka herätti huomiota, mutta loppujen lopuksi rasitti hänen töiden näkemistä taiteena, eikä vain eksoottisina ja värikkäinä (ja kalliina) kuvina. 

Reidar opiskeli Helsingissä Suomen Taideakatemian koulussa 1947–1952 ja Leningradin taideakatemian Ilja Repin -instituutissa 1956–1959.  Opiskelujen jälkeen hän palasi Kaukosen Särestöön kotitilalleen ja siellä hän myös työskenteli. Sinne hän myös rakennutti myöhemmin Reima ja Raili Pietilän suunnittelemat ateljeen ja gallerian, jotka muodostivat alun Reidarin kuoleman jälkeen perustetulle taidemuseolle.

Reidarin taide on varsinaista väri-ilottelua, joka näkyy selvästi myös Turun näyttelyssä. Näyttelylle on annettu nimeksi Harvoin lempeä tuuli puhaltaa arktisille jängille ja tämä nimi kertookin paljon näyttelyn sisällöstä. Reidarin innoittajana toimivat Lapin luonto, mytologia, tarinat ja uskomukset.  Tauluissa on kuvattuna tuntureita, rakkaa, jänkiä ja koivikoita sekä eläimistä erityisesti riekko, ilves ja taivaanjaara tai taivaan kannella tai maassa juoksevat kalliopiirroksista tutun hahmon saaneet porot. Näissä eläinhahmoissa on kuvattuna Reidarin alter ego. Teosten tärkein elementti on kuitenkin väri tai värikkyys, minkä perusteella työt myös tunnistetaan, joskin viimeisten vuosien töissä hän luopui kaikkein hehkuvimmista väreistä.  Kuten näyttelynkin kuvista näkee, luonto oli erittäin tärkeä Reidarille ja hän otti taiteessaan myös kantaa sen puolesta. Hän maalasi niin ahdistusta ja surua luonnon puolesta kuin myös omasta elämästään. Työt kuten Ounasjoen lähteet ovat yöauringon maassa (1974, näyttelyssä), Lapinkylä jää tekojärven alle (1973), Isähahmo agraarikylän patriarkaalisen taivaan alla (1974) ja Pitkiä sinisiä virtoja (1970;  nämä viimeiset Didrichsenin taidemuseon kokoelmissa; ks. Lapin taika 2011.) ovat hyviä esimerkkejä tästä. Hän myös toimi kotinsa ohi virtaavan Ounasjoen suojelun puolesta.

Reidarin taiteesta on julkaistu useita teoksia ja näyttelyoppaita, kuten mm. Lapin taika, Reidar Särestöniemen maailma ja Reidar, Brita Polttilan kirjoittama muisteluteos ystävästään. Rosa Liksom on kirjoittanut kirjan Reitari, joka kertoo Reidarin tarinan Tornionlaakson murteella.

Lisätty: Tarkempi juoni löytyy täältä. Näytteluluettelosta Harvoin lempeä tuuli puhaltaa arktisille jängille (toim. Tuija Hauta-Hirvioja et al.) löytyy arvio täältä.

Reidarista on lukuisia tarinoita. Milloin kalliin taulun ostaja valitti maalipinnan varisemista, johon taiteilija kysyi, että näkyykö nimi? – Näkyy. - No siitähän sie olet maksanutkin. Milloin kylillä kiersi tarinoita siitä, miten työt oikeastaan valmistuvat eli joku kyläläinen nutukkaissaan oli vahingossa kävellyt kostean taulun päältä. Hän myös matkusteli paljon ulkomailla aina Etelämannerta, Huippuvuoria ja Japania myöten. Hän oli myös vieraanvarainen isäntä ja hyvä seuramies. Muistan itse kun olimme juhlimassa penkkareita Äkäslompolon "Viskikirkossa" ja Reidar oli seurueineen samassa paikassa. Tunnistettuaan meidät kotikuntansa "toivoiksi", hän tarjosi heti kierroksen.

Reidarin taulujen katsominen on mitä parasta väriterapiaa. Niistä löytyy myös joka kerta uutta katsottavaa. Parhaimmillaan kuvat ovat tietysti Särestöniemen taidemuseossa, jonne kannattaa ehdottomasti mennä oli vuodenaika mikä tahansa. Nykyään sinne on myös tie...

Jänkkä, Getsemane ja Pilvilinna

Nämä otsikon kolme sanaa liittyvät yhteen, vaikka sitä ei heti ensi silmäykseltä uskoisi. Pohjoisen lehtien luku jatkaa, tällä kertaa vuorossa positiivinen (vanha) uutinen kotiseudun paikallislehdestä, Kittilälehdestä. Vuonna 1987 yllättäen kuolleen kittiläläisen taiteilijan Kalervo Palsan (1947-1987) entinen kotimökki ja ateljee Kittilän Narikalla olivat vuosien mittaan joutuneet niin huonoon kuntoon, että ne olivat vaarassa tuhoutua. Näiden säilyttämistä varten - ja myös Palsan elämäntyötä  kunnioittaakseen ja tehdäkseen tunnetuksi -  perustettiin pari vuotta sitten Getsemania - Kalervo Palsan ystävät- niminen yhdistys, jonka kotipaikkana on Tornio.  Rakennukset ilmoitettiin myös Ylen Suojele minua -ohjelmaan, jonka esittelystä tämä lainaus; en tosin ole aivan kaikesta samaa mieltä:

 "Getsemane oli ja on nimeltään vuonna 1987 kuolleen kittiläläisen omaperäisen taiteilijan Kalervo Palsan pieni ateljee, joka on Palsan kotimökin pihassa. Tämä mökki säilyi kuin ihmeen kaupalla saksalaisten tulitikkuleikeiltä, ja itse asiassa Kittilässä tulelta säilyi vain kaksi rakennusta: kirkko ja Kenttälän sisarusten kioskiksi kutsuttu pieni mökki. Tähän mökkiin vuonna 1947 syntyi Hilja Kenttälän nuorimmaiseksi lapseksi Kalervo Palsa. Pihapiirillä oli huono maine, sillä sinne majoitettiin pohjoisen kulkumiehiä, juotiin ja myytiin viinaa, tapeltiin ja tehtiin niin sanotusti huorin. Vanhempana Palsa muutti pihapiirissä sijaitsevaan 15 neliömetrin kokoiseen, jäterimoista kulkumiehien majapaikaksi rakennettuun vajaan, jonka hän nimesi komeasti Getsemaneksi. Tässä vajassa Palsa eli ja työskenteli suurimman osan aikuista elämäänsä, maalasi vimmaisesti tuhansia ja tuhansia töitä, ja jonka ovelle sitten pakkaseen kuoli. Palsan kotimökki ja ateljee ovat olleet taiteilijan kuolemasta lähtien tyhjillään ja rapistuneet hoidon ja ylläpidon puutteessa pikkuhiljaa. Kunnalla ei ole ollut joko halua tai rahaa sijoittaa Getsemanen peruskunnostukseen, ja asiaa on vielä mutkistanut se että Palsan pihan rakennukset ovat yksityisessä omistuksessa. Yksittäisiä pyhiinvaeltajia Palsan mökillä silti riittää, ehkä hieman erilaisia kuin ne jotka käyvät ihastelemassa saman kunnan alueella olevaan hieman toisenlaista taiteilijakotia Särestöniemeä... Talon suojelun puolestapuuhaaja Getsemania – Kalervo Palsan ystävät -yhdistys on nyt kuitenkin saanut Kulttuurirahastolta kohtuullisen rahasumman, jolla voidaan tehdä välttämättömimmät korjaustyöt Getsemanen säilyttämiseksi."

Paljolti tämän ohjelman ansiosta jyväskyläläinen mesenaatti Kauko Sorjonen kiinnostui ja osti vuonna 2011 rakennukset Maj-Lis Pitkäseltä, Kallen ystävältä, jolle Kalle oli omaisuutensa testamentannut. Lehtitietojen mukaan Sorjosen säätiön on tarkoitus kunnostaan rakennukset ja avata ne yleisölle. Töitä tehtiin mm. kuluneena kesänä. Sorjosen säätiö on auttanut taloudellisesti myös toisen kittiläläisen tunnetun taiteilijan, Reidar Särestöniemen museosäätiötä ja keväällä Särestön museosäätiö on sulautunut Sorjosen säätiöön. 

Toivottavasti tämän lautarakenteisen Getsemanen eli Pilvilinnan seinämaalaukset on voitu vielä pelastaa. Nyt ei myöskään pyhiinvaeltajien tarvitse enää tuskailla ja eksyä etsiessään Palsan kotitaloa Narikalta, vaan sinne tulevat opasteet.

Palsan hautaa koristaa kuvanveistäjä Pekka Pitkäsen tekemä muistomerkki Palava pensas. Se saatiin pystyttää haudalle vasta pitkän ja käsittämättömän proseduurin jälkeen, sillä arvoisa Kittilän seurakunnan kirkkoneuvosto piti muistomerkkiä sopimattomana, koska näki siinä fallossymbolin. (En valitettavasti löytänyt koneeltani kuvaa Palavasta pensaasta, jotta olisitte voineet tarkistaa omin silmin tämän väitetyn yhtäläisyyden.)

Täältä voit katsella muutamia talvikuvia, kuten Palsan Paluu (1983). Palsasta on tehty muutama opinnäytetyö ja monia julkaisuja ja lisää on tulossa. Läheskään kaikkea ei  ole sanottu, ja mielestäni olisi mielenkiintoista pohtia vieläkin enemmän esimerkiksi Palsan Kittilä-kuvaa lähtien juuri siitä ympäristöstä, jossa hän oli syntynyt, asui ja maalasi. Ja miksi Kittilästä on lähtöisin niin monta taiteilijaa: Einari Junttila, Reidar Särestöniemi, Kalervo Palsa ja myös Reijo Raekallio ja kaikki nämä maalasivat myös jänkkää? Kittilän kunnalla on mieletön rikkaus, kunhan se vain osaisi/pystyisi/haluaisi hyödyntää tällaista kulttuuriperintöä.

Minun Getsemane on vuonna 1974 julkaistu omakustanne, jonka mielelläni omistaisin. Jos jollakin on sellainen ylimääräinen, niin tarjotkaa minulle! Kuinka moni muuten tiesi sen, että Kalle aikoinaan tekstasi monia sarjakuva-albumeita 1970- ja 1980-luvuilla ansaitakseen rahaa? Getsemanen julkaisuvuonna kävin lukiota, samaa kuin Kalle aikaisemmin, ja silloinen kuvaamataidon opettaja Pekka Kujala esitteli meille Kallen teoksia, mutta ei suinkaan kaikkia. Lainaan tähän vuonna 1990 Turussa Wäinö Aaltosen museossa olleen Kalervo Palsan muistonäyttelyn arvostelua, jonka kirjoitti Jarkko Laine: " Palsa oli hyvin vakava, hyvin rehellinen taiteilija. Se on syytä muistaa hänen töitään katsoessaan - niitä ei ole tehty leikin vuoksi." (Turun Sanomat 14.9.1990)

Päivän havainto:  Jänkkä ei ahdista, vaan se on myös kaunista.  

P.S: Jänkkä on pohjoisen murteella suo. Ja jänkkää Kallekin maalasi.