Muistinmenetys Kittilässä

Nyt ne ovat sen tehneet! Nimittäin yksi harvoista Kittilän jälleenrakennusajan julkisista rakennuksista eli 1949 valmistunut puupappila on purettu valituksista huolimatta. Kiitos vain Pohjois-Suomen hallinto-oikeus ja tämän typerän päätöksen tehneet! Heitä oli ainakin entinen kirkkoherra ja ne kirkkovaltuutetut, jotka ”siunasivat” tämän purkupäätöksen. Ja tietysti lautakunta, joka hyväksyi tämän päätöksen.

Tämä kirkonkylän asemakaava-alueella sijainnut pappila on nyt sitten entinen. Entinen, vaikka “maankäyttö- ja rakennuslaissa todetaan, että purkamisluvan myöntämisen edellytyksenä on, ettei purkaminen saa merkitä rakennettuun ympäristöön sisältyvien perinne-, kauneus- tai muiden arvojen hävittämistä. Lisäksi rakentamisessa, rakennuksen korjaus- ja muutostyössä ja muita toimenpiteitä suoritettaessa samoin kuin rakennuksen tai sen osan purkamisessa on huolehdittava siitä, ettei historiallisesti tai rakennustaiteellisesti arvokkaita rakennuksia tai kaupunkikuvaa turmella.”

Näin tämä kirkkokankaaksi nimitetyn alueen maisema turmeltiin. Mutta nähtävästi nämä päätöksen tehneet eivät nähneet tässä mitään arvoa, mutta kysyn taas jälleen kerran, että missä on tästä rakennuksesta tehty rakennushistoriallinen selvitys? Se tulee tehdä ennen kuin rakennus puretaan (tai kunnostetaan), mutta tässähän rakennus todella purettiin. Siinä ei auta, että hirret on myyty jonnekin – nähtävästi Könkäälle.

Tällaiseen maisemaan pappila rakennettiin.

Tämä pappila valmistui poltettuun Kittilään juuri 1940-luvun lopulla. Kirkonkylähän oli suurimmaksi osaksi poltettu (lukuunottamatta kirkkoa ja joitakin yksityisiä rakennuksia). Aika oli kaikin puolin ankaraa, joten pappilan rakentamisessa auttoi Amerikan luterilaisten seurakuntien avustus, josta kertoo kuparikyltti.  

Muisti on mielenkiintoinen ja tärkeä asia. Se on sekä henkilökohtainen että kollektiivinen, johon voi sanoa esimerkiksi sota-ajan, evakon ja jälleenrakennusajan kuuluvan. Kollektiivisen muistamisen vastapainona voidaan puhua myös kollektiivisesta unohtamisesta ja muistinmenetyksestä. Kollektiivinen unohtaminen ja kollektiivinen muistimenetys taas näkyvät siinä, miten nyt Kittilän seurakunnassa on suhtauduttu tähän jälleenrakennusajan pappilaan. Kuten monet ovat monissa yhteyksissä todenneet, että nyt olisivat käsillä viimeiset ajat muistaa, minkälainen ja miten tärkeä Lapin sodan jälkeinen jälleenrakennusaika oli ja mitä ponnistuksia se on merkinnyt. Tuntuu yhä enemmän siltä, että ainakin Kittilässä ihmiset on taas villinnyt taloudellisen nousukauden huuma, jolloin on helppoa unohtaa Lapin sodan jälkeinen aika, jolloin Kittilä ja muu Lappi nousivat tuhkasta jaloilleen ja kaikki rakennettiin uudelleen.   

Kittilän jälleenrakennusajalta peräisin oleva pappila (1949) oli harvinainen ja kirkon lisäksi ainoa kirkollinen tuon vanhemman ajan rakennus. Se on ollut niin monen kittiläläisen muistinpaikka ja se on ollut sitä usean sukupolven ja aikakauden ajan. Pappilassa on haettu kuulutuksia, käyty vihillä tai kasteella, rippikoulussa tai kirkollisvaltuuston istunnoissa tai erilaisissa kokouksissa. Se on ollut aikoinaan monen kirkkoherraperheen asuntona, mutta se on ollut merkittävä paikka myös monille seurakuntalaisille, jotka eri tehtävien vuoksi ovat siellä käyneet.

Jälleenrakennusajan pappilan purkaminen on suuri mainehaitta ja pitkä varjo seurakunnalle. Olisi mielenkiintoista tietää, että miksi seurakunnan johtavat viranhaltijat ja luottamushenkilöt ovat tulleet tähän ratkaisuun. Pappilan purkaminen on tuhonnut tietyn aikakauden tällä alueella. Purkaminen merkitsee muistin katkeamista ja unohtamista. Onko Kittilän seurakunnalle ja laajemmin Kittilällä siihen varaa?

PS. Kiitos kuvista sinne Kittilään!

 

Unettomana Prince Georgessa: kongressimatkailua

University of British Columbia

Prince Georgen kaupunkiin, Brittiläisen Kolumbian pohjoisosien hallinnolliseen pääkaupunkiin on kokoontunut muutama sata arktisten alueiden kulttuuri- ja yhteiskuntatieteilijää. Tämä kongressi on järjestyksessään kahdeksas ja aiheena on tällä kertaa "northern sustainabilities" ja tästä teemasta on monenlaisia paneeleita, keskusteluja ja esitelmiä. Täällä ei muuten vallitse jokseenkin kaikki suomalaiset yliopistot vallannut "arktinen kiima", joka johtuu erityisesti tänä vuonna auenneista arktisen tutkimuksen rahoituslähteistä, vaan tänne kokoontuneilla tutkijoilla on monivuotinen kokemus arktisesta alueesta - niin tutkimuksessa, hallinnossa, politiikassa kuin myös siellä asumisesta - ainakin joillakin.

Vuorokauden kestänyt matkanteko ehkä hieman verottaa kongressista ja tapahtumapaikasta nauttimista. En ehtinyt avajaisiin enkä ensimmäiseen keynote-esitelmään, jonka IASSA:n perinteiden mukaan oli pitänyt yhden paikallisen alkuperäiskansan päällikkö; aihe oli mielenkiintoinen eli perinteinen itsehallinto modernissa kontekstissa. Ehdin eilen seuraamaan jo yhtä paneelikeskustelua ja sessiota. Ruotsalaisten ilmastonmuutosta ja tulevaisuutta käsittelevän projektin paneelikeskustelun aikana mieleen nousi taas kaihoisa ajatus pohjoisen tutkimuksen tekemisestä, sillä esitelmä osoitti sen, miksi pohjoisen tutkimus on niin tärkeää ja kiinnostavaa ja nimenomaan monitieteinen tutkimus. Esityksessä tuli selkeästi esille, miten tärkeää on ottaa huomion se, että on olemassa monia arktisuuksia ja monta menneisyyttä ja tulevaisuuksia ja, että arktisella alueella myös Fenno-Skandian alueella asuu monia eri kansoja ja ryhmiä alkuperäiskansan saamelaisten lisäksi, jotka tulee myös ottaa huomioon. Kuka pääsee ääneen ja ketä kuunnellaan näissä asioissa kuten arktisessa neuvostossa? Keskusteluun pääsivät mainintoina esille mm. tornionlaaksolaiset, jotka ovat Ruotsissa virallinen vähemmistö sekä Norjan kveenit, joilla ei ole saamelaisiin alkuperäiskansana verratavaa asemaa, mutta joiden tulevaisuudesta on myös kysymys, mutta kuka heitä sitten edustaa?  Se, että tämä diversiteetti tulee otetuksi huomioon, ei suinkaan ole poissa muilta, tuli napakasti esille professori Carina Keskitalon alustuksessa ja vastauksissa yleisökysymyksiin. 

Paneelikeskustelun lisäksi olin kuuntelemasa yhtä mielenkiintoista sessiota, jonka aiheena Oral history along the Arctic Shores: Memories, Representations, Distruptions. Tutkimusta koordinoidaan Arktisessa keskuksessa ja sitä rahoittaa Suomen akatemia. Esitelmien kohteet liikkuvat laajalla alueella pohjoista: Siperiasta Nenetsian kautta Kuolan niemimaalle ja kolttien asuinalueille. Projektin esimerkit olivat mielenkiintoisia ja monenlaisia, mutta monissa esitelmissä ei oikein päästy muistitietotutkimukseen (oral history) tai sen metodisiin kysymyksiin. Ainakin näissä lyhyissä esitelmissä tuli sellainen käsitys, että ei nähdä tai tunneta antropologisen kenttätyön ja muistitietotutkimuksen eroja. Toki esitelmissä käsiteltiin virallisesta tiedosta poikkeavia näkemyksiä ja kentällä oli kuunneltu juuri unohdettujen ja syrjäytettyjen väestöryhmien kertomuksia, mutta "mikä tekee muistitiedosta erityisen" (Portellin artikkelin otsikko)?  Kuten erään esitelmöitsijän siteerama Alessandro Portelli käsittelee juuri muistitiedon välittämän informaation luonnetta eli se kertoo enemmän tapahtumien merkityksestä kuin itse tapahtumista, oli jäänyt turhan sivuun. Miksi kerrotaan, kenelle kerrotaan ja mitä ei kerrota ja kenelle mitä ei kerrota? Ja ennen kaikkea, miten tutkija on "luonut" aineiston tutkimustaan varten?  "Suulliset lähteet eivät kerro meille vain mitä ihmiset tekivät, vaan sen, mitä he halusivat tehdä, mitä he uskoivat tekevänsä ja mitä he katsoivat tekevänsä". (Portelli in Fingerroos et al. 2006.) Itse en ole muistitietotutkija, mutta ymmärrän sen, miten muistitietoa voi tarkastella tutkimuksissa lähteenä tai kohteena tai hyödyntää sitä tutkimusaineiston muodostamisen apuvälineenä tai vain yhtenä tutkimuksen sivujuonteena, kuten tuossa Muistitietotutkimus-teoksen esipuheessa ja artikkeleissa tulee esille. Kontekstualisoinnin puute näkyi tietyissä esitelmissä juuri pinnallisuutena. Milloinkohan tehdään muistitietotukimusta vaikkapa kolttasaamalaisia tutkineista tutkijoista?  Esitelmiä oli kommentoimassa professori Julie Cruikshank, joka kommenteissaan toi esille mm. muistitietotukimuksen lähtökohdat Maurice Halbwachsista alkaen. Mutta kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä sessio, jonka esitelmistä työstetään julkaisua, joten tekin pääsette siihen myöhemmin tutustumaan.
 

Tähän mennessä olen kuunnellut kaksi keynote-luentoa, joista professori Sverker Sörlin esitelmässään "Environmental Humanities and the Artic - Transforming Knowledge, Transforming Sustainabilities" oli tieteenhistoriallinen katsaus tästä tehtyyn tutkimukseen käyttäen hyväksi myös oman tutkimushistoriansa reflektointia. Lauantainen grönlantilaisen Henriette Rasmussenin keynote-luento "Inuit are Used to Change and to Adapt to New Places and New Situations: Our History Proves that the Challenge is Elsewhere" oli loistava puheenvuoro Grönlannin ja sen nuorison tulevaisuuden puolesta. Rasmussen on toiminut mm. toimittajana,  ministerinä ja aktiivisesti alkuperäiskansaliikkeessä.  

Tyttöjä Nuukissa rannalla, elokuu 2008, jossa myös olin ICASS:n kongressissa.

Hän lähti liikkeelle omasta taustastaan ja päätyi konkreettisiin asioihin, kuten siihen mitkä seikat Grönlannin tulevaisuuden kannalta ovat tärkeitä ja haasteellisia. Grönlanti on kahtia jakautunut: heihin joilla on kaikkea ja heihin joilla ei ole mitään. Yhtenä ratkaisuna Rasmussen pitää sitä, että Grönlanti tarvitsee vahvoja ja koulutettuja naisia. Työttömyys, koulun lopettaminen, alkoholismi, huonosta ravinnosta johtuvat sairaudet, ilmansaaasteet ja yleinen toivottamuus - "Make suicide not an option" - ovat tavallisia ongelmia, joskin esimerkiksi nuorten itsemurhat on saatu hieman alenemaan. Merkityksellisen arjen tärkeys; työ, koulutus, asunto, perhe ja sosiaalinen elämä - ovat yhtä tärkeitä kuin alkuperäiskansojen oikeudet. Vaikka Grönlanti elää pitkälti kalasta, niin silti kalateollisuus ei tarjoa työpaikkoja paikkakuntalaisille, vaan viime vuonna sinne palkattiin mm. kiinalaisia työntekijöitä. Rasmussen käsitteli myös grönlantilaisten hankalaa asemaa  kaivosteollisuuden ja uusien kaivosten perustamisessa. Kun kaivokset perustetaan pienille paikkakunnille ja niiden tarjoamat työpaikat ovat etupäässä miehille, niin mitä töitä tulee naisille; prosituutiotako? Ja mistä saadaan koulutettuja työntekijöitä; tuodaanko nekin ulkomailta? Monikansalliset kaivosyhtiöt ovat täällä(kin) suuri uhka.   

Valitettavan vähän aikaa taitaa jäädä tähän kaupunkiin tutustumiseen. Prince Georg sijaitsee kahden joen, Nechakon ja Fraserin yhtymäkohdassa. Kaupungissa asuu reilut 70 000 asukasta laajalla alueella. Nuori yliopisto sijaitsee vajaan 10 km päässä ylempänä vuoristossa ja sieltä avautuu kaunis näköala laaksoon, jonka toisella puolella sijaitsee paperi- ja selluloosatehtaita. Niiden olemassaolon huomasi heti astuttaessa yöllä lentokoneesta, sillä matalapaineessa niiden haju - rahan haju täälläkin - oli aika tyrmäävä.

Yliopiston läheinen maisemapuutarha, taustalla pitäisi näkyä tehtaiden piiput.

Kaupunki sijaitse alkuperäiskansojen alueella; aiemmint äällä on asunut mm. Lheidli T'Enneh-heimo. Nykyinen kaupunki on saanut aikansa 1900-luvun alussa perustetusta kauppa-asemasta, joka oli osa North West Companyn verkostoa. Hudon's Bay Company perusti myöhemmin oman kilpailevan aseman.  Tämä houkutteli tänne yhä enemmän siirtolaisia. Itse Prince Georgen kaupunki perustettiin 1915. 

Toivottavasti näinä kongressin loppupäivinä näen kaupungista vähän enemmän kuin hotellin ja yliopiston välisen matkan sikäläisen koulubussin ikkunasta ja pari ravintolaa. Ai niin, olihan meillä eilen myös itse järjestettyä ohjelmaa, kun kongressin järjestäjät eivät ole sitä tehneet: olimme katsomassa Rekkakuskit jäällä -realityn tähteä, Alex Debogorskia, joka paikallisessa kirjakaupassa edisti kirjansa myyntiä. Kyllä, ostin minäkin kirjan ja siinä on nimikirjoitus, mutta fanikuvaa ei meistä ole.