Lukijat

maanantai 6. joulukuuta 2021

Itsenäisyyspäivän mietteitä evakosta Ruotsissa


Kuva on Rovaniemen Lapin Maakuntamuseon näyttelystä, osa evakko. 2021.

Evakkoaika ei ole jättänyt minua rauhaan, sillä nytkin itsenäisyyspäivän tienoilla mietin tekemiäni kittiläläisten evakkojen haastatteluja ja ensi vuonna julkaistavaa artikkelia Kittilän historiakirjassa; nimeä kirjalla ei vielä ole. Mitähän evakot ajattelivat Suomen itsenäisyyspäivänä, sillä vielä tällöin oli epäselvää, että voivatko he palata ja milloin takaisin koteihinsa. Epätoivo oli suurta ja osa perheenjäsenistä asui muualla eikä heidän olinpaikastaan ollut vielä tietoa. Lisäksi epidemioihin kuoli erityisesti lapsia ja monet viettivät sairaaloissa pitkän aikaa.

Kuten jo aiemmassa kirjoituksessa kerroin, pystyin haastattelemaan 13 evakossa ollutta henkilöä – osaa koronan vuoksi puhelimitse – ja lisäksi sain muutamilta joko heidän itsensä tai lasten kirjoittamana muistitietoaineistoa evakosta. Muistitietoaineistolla tarkoitan tässä tietoa, toimintaa sekä ilmaisumuotoa menneisyydestä, jota me evakkojen lapset ja sukulaiset olemme varmaan kuulleet usein – joskus ehkä liikaakin. Tutustuin myös Kansallisarkiston Oulun toimipisteessä olevaan kotirintamaa ja evakkoa käsitteleviin aineistoihin. Täytyy ottaa huomioon, että kaikki haastattelemani henkilöt ja muisteluja kirjoittaneet olivat evakkoaikana alle 17-vuotiaita. Muistitiedon näkökulmasta näen ja tulkitsen omakohtaista muistelemista menneisyyttä koskevana tietona. Se ei kerro ainoastaan menneisyydestä, vaan myös sille tänä päivänä annetuista merkityksistä. Kokonaisuudessaan tästä moninaisesta muistitietoaineistosta tulee esille se, miten tärkeä ja merkittävä evakkoaika on kittiläläisille ollut – niin hyvässä kuin pahassa. Mutta loppujen lopuksi ikävistä ja dramaattisista asioista huolimatta, eräs haastateltavani sanoi: ”jäi hyvä kuva siitä reissusta”.

Kuinka moni kittiläläinen lopulta lähti evakkoon, on epäselvää, sillä kaikki eivät lähteneet.   Kittilässä oli tuolloin 6100 asukasta, joista Pohjanmaalle piti mennä evakkoon 100 ja loput Ruotsiin. Osa miehistä oli vielä Lapin sodassa tai sotasairaalassa, osa jäi hoitamaan poroja tai halusi jäädä rintamalta paluun jälkeen kylään tai lähellä olevaan metsäkämppään. Oli myös talouksia, joiden asukkaat eivät halunneet lähteä evakkoon, vaan jäivät koteihinsa.  

Rovaniemellä olevan Lapin Maakuntamuseon näyttelystä.

Kittiläläiset olivat evakossa muun muassa Vilhelminassa, Åselessa, Doroteassa, Avaträskissä, Skellefteåssa, Sorselessa, Bjurholmissa, Gargnäsissa ja Lyckselessa. Myös valtavassa Kusforsin eli Pikku-Helsingin suuressa pakolaisleirissä asui kittiläläisiä. Lisäksi karjanhoitajat ja karja vietiin pienemmille paikkakunnille, joista löytyi tilaa lehmille ja hevosille. Perheenjäsenet saattoivat joutua aivan eri paikkaan ja tieto toisten elinpaikasta oli ainakin alussa vaikeaa saada. Tämä oli erittäin vaikeaa esimerkiksi silloin, kun piti saada kuolinsanoma perheenjäsenille ja näitä oli usein. Evakossa kuoli ainakin 148 kittiläläistä ja monissa paikoissa kiersivät kurkkumätä-, hinkuyskä- tuhkarokko- ja polioepidemiat. Evakosta palattua monet menettivät henkensä tai loukkaantuivat miinaonnettomuuksissa, joita kaikkia ei oltu ehditty poistaa.

Könkäällä asunut Viivi Vaarala muisteli sotia, evakkoaikaa Ruotsissa sekä kotiinpaluuta läpi poltetun Kittilän tuholta säilyneeseen Könkään kylään seuraavasti: ”Sotavuosien ehkä raskain hetki oli minulle mennä evakkomatkalla Muonionjoen yli Ruotsiin syksyllä 1944. Kukaan ei osannut sanoa, palaisimmeko enää kotimaahan. (---) Paluu kotiin oli sitten ihana asia. Ja vuonna 1945 alkoi kokonaan uusi kehitysvaihe.” (Viivi Vaarala > Erkkilä 2006.) Samanlaisia ajatuksia lienee ollut monilla muilla pitkien sotavuosien ja evakon jälkeen. Evakkoon lähdön hetkellä ei ollut varmuutta, että voidaanko palata enää kotiin ja missä kunnossa se olisi. Näiden ”vieraiden veräjien” takaa kuitenkin voitiin palata monta kokemusta rikkaampana. Monet näistä kokemuksista kirkastuivat ja jäivät mieliin selkeämmin vasta useiden vuosien jälkeen. Muistissa ne ovat säilyneetkin, sillä siitä kertovat vaikka tätä artikkelia varten tekemäni haastattelut.


SA-kuva.

Kittiläläisille ja muille Lapin asukkaille Lapin sota ja evakko merkitsivät kollektiivista aineellista, taloudellista, mentaalista ja kulttuurista katastrofia, joista toipuminen on kestänyt pitkään. (Tuominen & Löfgren 2018.) Näistä puhuminen on ollut vielä 2020-luvulla terapeuttista monille haastatelluille. Lappilaisten evakkoaika on jäänyt pitkään muiden ”äänekkäämpien” Karjalan evakkojen jalkoihin; asia, josta Sodankylästä kotoisin oleva historioitsija Maria Lähteenmäki huomautti jo 90-luvulla. Tosin nyt 2000-luvulla Lapin sotaa ja evakkoaikaa on käsitelty useissa romaaneissa ja myös tutkimuskirjallisuudessa.  

Evakkoajan merkitys oli paljon suurempi kuin mitä se kesti vajaan vuoden. Kun toiset palaavat muistoissaan menetettyyn kotiseutuun, niin Lapin sodan ja evakon kokeneet ja heidän jälkeläisensä miettivät ja muistelevat tätä Ruotsiin johtanutta evakkomatkaa, jolta voitiin palata kotiin.  Monien koti oli poltettu, samoin sinne johtavat tiet ja lähiympäristöt tuhottu ja miinoitettu. Evakon merkitys on ylisukupolvinen ja se yltää niin tällä hetkellä eläviin kittiläläisiin kuin tuleviin sukupolviin. Evakko on osa meidän kittiläläisten – ja muiden lappilaisten – yhteistä kulttuuriperintöä, vaikka emme itse olisi olleet silloin vielä elossa. Evakosta kerrotut tarinat siirtyvät evakon kokeneiden sukupolvien jälkeläisille. Tästä kertoo myös se, miten monet kittiläläiset halusivat tuoda kokemuksiaan ja muistojaan esille ja pitivät sitä tärkeänä. Muistot ovat sekä raskaita että mukavia, sillä evakossa opittiin myös uusi asioita ja tapoja ja opit otettiin heti käyttöön kotona. 

Evakon jälkeen alkoi Kittilässäkin kiihkeä jälleenrakennus, jonka jäljiltä Lappi todella ”nousi tuhkasta”, kuten Lapin sodan muistoja julkaisseen teoksen nimikin viittaa. (Arrela 1983) Lappi kehittyi taloudellisesti muuta Suomea nopeammin ja tässä auttoivat lappilaisten evakon aikana luomat suhteet ruotsalaisiin. Yhteisöllisyys, pohjoisruotsalaisilta saatu naapuriapu ja joppaus  auttoivat saamaan tarvittavia työvälineitä ja rakennustavaroita niin Kittilään kuin muihinkin Lapin kuntiin.

Hyvää itsenäisyyspäivää 2021!


Kittilän kirkko syksyllä 1944, SA-kuva.

Einari Junttilan kuvaamana Kittilän jälleenrakennus 1945. Taulu on kunnan omistuksessa ja se on maalattu vuonna 1952.   

lauantai 9. lokakuuta 2021

Kuuntelenko vai luen - luenko vai kuuntelen?

 


Eräs ohjattavani tekee gradua siitä, onko ja miten korona-aika on muuttanut kirjojen lukemista ja yleensäkin lukutottumuksia. Lukutottumuksien muutoksesta voin sanoa nyt vain sen, että kirjojen kuuntelemisesta on tullut todella suosittua viime kuukausien aikana. Yksi syy kirjojen kuuntelemisen helppouteen on niiden saatavuus, sillä on useita mobiilisovelluksia, joiden kautta kirjat saa suoratoistopalveluna. Nämä ovat kuukausimaksullisina, mutta äänikirjoja löytää myös muilta tarjoajilta ja ilmaiseksi. Itse olen yhden näistä suurista firmoista asiakas ja voin kuunnella pienellä kuukausimaksulla rajattomasti kirjoja, jopa ihan uusia sekä monilla kielillä.

Tällä äänikirjojen suosiolla on kuitenkin puolensa, sillä kirjailijat eivät saa kuuntelemisesta samankokoista korvausta kuin printtikirjoista. Toisaalta suosituimpia uutuuskirjoja jonotetaan kirjastoissa viikko- tai jopa kuukausikaupalla ja nyt monet uutuudet tulevat suhteellisen nopeasti sähköisinä tai äänikirjoina jakoon.

Kuitenkin mielestäni äänikirjan kuunteleminen ei ole sama kuin fyysisen kirjan lukeminen – sähköisiä kirjoja en lue, sillä en kestä ruudulta lukemista. Kirjaan voi palata, sen voi lukea nopeasti tai hitaasti. On myös puhuttu kirjasta esineenä, sen tuoksusta ja siltä, miltä se tuntuu kädessä. Toiset kirjat voi harppoa, toiset lukea viipyillen. Kaikki kirjat eivät sovi kuunneltavaksi ja tämän reilun puolen vuoden aikana, jolloin olen äänikirjoja käyttänyt, tiedän mitä voin kuunnella ja mitä en. Toki kuuntelemisessa hienoa on se, että kirja kulkee luureissa mukana minne vain ja mihin vain. Olen nyt oppinut, että kuuntelen vain tietokirjoja ja dekkareita, en juurikaan romaaneja. Dekkarit ovat hyvää unenodottamiskirjallisuutta, sillä kuuntelen niitä ennen nukahtamista ja käyttämässäni palvelussa on unikytkin. Jos uni ei tule, niin kuunteluaikaa voi lisätä.

Olen kuunnellut vain muutaman romaanin, sillä niiden kuunteleminen ei toimi. Yksi poikkeus on Rosa Liksomin Väylä, jonka luin ensin fyysisenä kirjana, ja kun siitä tuli äänikirja, niin olen kuunnellut sen. Yritin myös serkkuni kehotuksesta kuunnella yhtä pohjoisen uutuuskirjaa, kolarilaisen Ville Jaakon Länsikairan koltiaiset (2021) mutta se ei toiminut minulle äänikirjana. Kirja on toki hauskan tuntuinen, mutta sen voisi lukea harppoen. Mainoksen mukaan kyseessä on ”hykerryttävän hauska” kuvaus syrjäkylien miehistä, joilla onni on harvemmin myötä niin nais- kuin muissakaan asioissa. Ja siltä se tuntuu, mutta ehkä olen myös väärää kohderyhmää tälle, vaikka mielelläni luenkin pohjoista koskevat romaaniuutuudet.

En osaa sanoa, ketkä lukijoista olisivat suosikkejani, mutta yksi asia näissä äänikirjoissa ottaa korviin, sillä niin usein ihmisten- ja paikkojen nimet – erityisesti jos ne ovat esimerkiksi venäläisiä tai muita vieraskielisiä – äännetään väärin tai ne äännetään englannintyyppisesti. Eikö nimiä voisi hieman harjoitella etukäteen tai ainakin miettiä, miten ne äännetään.

Äänikirjat eivät mielestäni korvaa kirjoja, mutta ne täydentävät valikoimaa Mutta seuraavaksi yritän kuunnella Sinun, Margot, jonka on kirjoittanut Mari Valkama.


torstai 16. syyskuuta 2021

Evakossa väylän toisella puolella ulkomailla ja Väylä

 

Evakkoja menossa Tornion puolelta Ruotsiin Haaparannalle, SA-kuva.

Lappilaisten evakko on ollut viime aikoina julkisuudessa Rosa Liksomin Väylä-romaanin ansiosta. Sen ajoitus oli loistava, sillä olin itse juuri elokuussa saanut valmiiksi artikkelin kittiläläisten evakkotaipaleesta, joka myös meni Väylän yli eli ulkomaille Ruotsiin. Tämä erityisesti tiedoksi niille, jotka yhä edelleen ovat siinä luulossa, että Suomesta ei lähdetty ulkomaille evakkoon. Toki yli 400 000 karjalaisen asuttaminen oli suuri ponnistus, mutta Lapin sodan vuoksi Lapista lähti evakkoon syksyllä 1944 noin 100 000 ihmistä, joista osa Pohjanmaalle ja noin reilut 60 000 Ruotsiin.

Lapin sota alkoi 28.9.1944 ja konkreettisesti se tarkoitti sitä, että Lapissa tutuiksi tulleista saksalaisista ja itävaltalaisista sotilaista tuli vihollisia, jotka oli ajettava pois. Sitä varten Lappi oli tyhjennettävä siviileistä. Kittilässä oli tuolloin 6100 asukasta, joista toki osa oli vielä rintamalla. Suomen hallitus pyysi 5.9.1944 sodassa neutraalina pysytelleeltä Ruotsilta apua evakkojen sijoittamisessa ja Ruotsi vastasi pyyntöön myöntävästi ja aloitti valmistelut evakkojen vastaanottoon.  

Kittiläläisten evakkopaikkakuntia olivat Ruotsissa muun muassa Vilhelmina, Åsele, Dorotea, Avaträsk, Skellefteå, Sorsele, Bjurholm, Gargnäs ja Lycksele. Esimerkiksi karjaa hoitajineen saattoi olla majoittuneina muillakin paikkakunnilla, kuten Lövångerissa, Arvidsjaurissa, Akkavaarassa ja Jällivaarassa.

Karjanhoito oli tuolloin tärkeä osa kylien monitoimitaloutta, joten evakkoon lähtiessä piti myös ratkaista, mitä tehdään karjalle, ja miten mahdollinen karjan kuljettaminen Ruotsiin tapahtuu. Vain hevoset ja lehmät voitiin ottaa mukaan, joten siat, lampaat ja kanat joko teurastettiin tai jätettiin oman onnensa nojaan. Kuljetettavia lehmiä Kittilässä oli arviolta 2000. Karjankuljettajiksi valikoitui kylistä nuoria ja vahvoja naisia. Usein lähtöön vaikutti myös sosiaalinen pakko. Monet lähtivät vapaaehtoisesti, vaikka tiesivät, että matka on raskas ja vaikea. Karja kuljetettiin kylästä riippuen joko Kolarin tai Muonion kautta rajajoen yli Ruotsiin. Matkan varrella lehmät karkailivat ja niitä jouduttiin hakemaan ja käännyttämään toisen eläinten joukkoon. Rajalla lehmät luovutettiin ruotsalaisten haltuun. Kun Ruotsin raja oli ylitetty, lehmät kuljetettiin ensin autoilla ja sitten junalla eteenpäin eri paikkakunnille, joihin lehmät jaettiin kylissä oleviin tyhjiin navettoihin ja samalla karjanhoitajat eri taloihin.

Sain artikkeliani varten haastattelun myös henkilöltä, joka kuljetti lehmiä Ruotsiin ja hoiti niitä seuraavan talven siellä sisarensa ja muiden kyläläisten kanssa. Lehmien ja hevosten kuljettamisesta kertoivat myös muutkin haastateltavat. Kuljetus oli ollut todella raskasta, mutta lehmien hoito ja asuminen pienellä paikkakunnilla Ruotsissa oli haastattelujenkin mukaan helpompaa kuin asuminen suurissa evakkopaikoissa, kuten Vilhelminassa tai Lyckselessä tai evakkokylissä, kuten Kusforsissa. Evakossa kuoli ainakin 148 kittiläläistä ja monissa paikoissa kiersitvä kurkkumätä-, hinkuystä- tuhkarokko -ja polioepidemiat.

Kittilän hautausmaalla muistokivi evakossa kuolleille.

Vaikka evakkoaika kesti vain vajaan vuoden, niin sen merkitys on paljon suurempi verrattuna sen kestoon. Kun toiset palaavat muistoissaan menetettyyn Karjalaan, Lapin sodan ja evakon kokeneet ja heidän jälkeläisensä miettivät ja muistelevat tätä evakkomatkaa. Evakon merkitys on ylisukupolvinen ja se yltää niin tällä hetkellä eläviin kittiläläisiin kuin tuleviin sukupolviin.

Mutta evakkoajasta enemmän ja tarkemmin, kun artikkeli ilmestyy Kittilän historia- teoksessa noin vuoden kuluttua. Jo haastattelut kertoivat siitä, miten tärkeäksi evakkoaika on koettu ja yhä edelleen koetaan. Haastattelin sitä varten 13 evakossa ollutta kittiläläistä, suurinta osaa koronan vuoksi puhelimitse. Sen lisäksi olen saanut viiden evakossa olleen kokemukset joko omina tai jonkun perheenjäsenen tekeminä muistiinpanoina. Lisäksi minulle on lähetetty lehtileikkeitä ja muuta tietoa evakosta, kuten kirjeitä ja Ruotsin sukulaisten lähettämiä kirjoja ja valokuvia. Kiitos heille kaikille jo nyt (nimiä tässä mainitsematta).  

Kittilän kirkonkylä on kirkkoa ja muutamaa taloa lukuunottamatta tuhottu. SA-kuva.


Ainakin minulle yksi syksyn kohokohtia on ollut Rosa Liksomin Väylä, joka on kertomus väylän yli evakkoon menosta nuoren karjanhoitajatytön näkökulmasta. Oli upeaa lukea oman evakkoartikkelin kirjoittamisen jälkeen kertomusta evakkoon lähdöstä kotikylästä karjan kanssa, pitkästä vaelluksesta kuninkaanmaassa (Ruotsi-nimeä ei kirjassa mainita) kohti pakolaisleirejä, nälästä ja pitkän vaelluksen ja talven aikana tapahtuneesta päähenkilön kasvutarinasta. Siitä miten hän etsi äitiään ja mitä sota teki hänen perheelle. Väylä eli rajajoki oli tässä elämän ja kuoleman raja, jonka takaa katsottiin, miten Väylän itäpuolella kodit joutuivat liekkien valtaan. Kirjassa toinen päähenkilö oikeastaan oli luonto, miltä se näytti ja miten se vaikutti. 

Lopussa kotiin palattuaan päähenkilö teki ratkaisun, jossa hän ajatteli sitten vain itseään, ei äitiään eikä kotiaan: ”Minua melkein nauratti ko hevonen karhautti Väylän ranthaan. Hyppäsin kiesistä ja kävelin lossile. Se irtautu rannasta ja kulki kohti länttä.” Kirja on kirjoitettu Torniolaakson murteella – tai meänkielellä – mikä tuo yhden lisän tähän tärkeään teokseen. Ja vaikka kirja kertoo konkreettisesti Lapin sodasta ja evakosta, niin kirjan sanoma on mitä ajankohtaisin tänään, sillä samat asiat voivat tapahtua ja tapahtuvat tänään monissa paikoissa.


tiistai 18. toukokuuta 2021

Jäämerenratahanke on nyt poistettu Lapin maakuntakaavasta


 


Vielä viime vuoden kesäkuussa ns. Jäämerenratahanketta pidettiin vastustuksesta huolimatta Lapin maakuntakaavassa, kun Lapin liiton hallitus asetti silloin kaavaehdotuksen nähtäville. Jo silloin ehdotettiin, että Jäämeren rata poistettaisiin kaavasta, mutta maakuntahallituksen jäsenet eivät tuolloin kannattaneet tätä ehdotusta. Radasta oli tehty monia vastustavia lausuntoja ja niiden lausujista voi mainita esimerkiksi Saamelaiskäräjät, Kolttien kyläkokouksen ja Paliskuntain yhdistyksen. Mutta 17.5.2021 käänsi tämän asian, sillä tällöin Lapin liiton valtuuston päätöksellä Jäämerenrata poistettiin Lapin maakuntakaavasta.

Jäämerenratahankeen edusmiehenä toimi liikemies Peter Vesterbacka, jonka julkisuudessa olleet lausunnot eivät todellakaan näyttäneet sitä, että hän olisi ymmärtänyt pohjoisen mielipiteitä ja vastustusta. Tämä ratahanke oli hyvä esimerkki sisäisestä kolonialismista, jota voi sanoa Suomessa harjoitetun. Kolonialismista on keskusteltu ja usein on väitetty, että eihän Suomessa ole ollut siirtomaita. Ei niin, mutta tässä ratahankkeessa onkin kyseessä juuri sisäinen kolonialismi ja sen yksi esimerkki rajaseutukolonialismi. Toinen hyvä esimerkki, joka sopii hyvin tämän Jäämerenratahankkeen kanssa, on Petsamo silloin kun se kuului Suomelle. Tästä oli mielenkiintoinen, tosin hieman yksipuolinen webinaari Petsamo: Suomen pohjoisen siirtomaan historiaa Historioitsijat ilman rajoja -järjestön järjestämänä. Siinä puhuttiin muun muassa asutuskolonialismista, miksi sinne muutettiin sekä matkakirjailijoiden välittämistä kuvista Petsamosta. Tästä tilaisuudesta on tulossa video järjestön YouTube-kanavalle. (Netti ei nyt toimi, joten linkki organisaatioon puuttuu)


Tämän sisäisen kolonialismin toinen osapuoli tässä ratahankkeessa ovat olleet alkuperäisasukkaat saamelaiset ja muut pohjoisen asukkaat sekä poronhoito. Paikallisten ja alkuperäisasukkaiden ajatukset, tarpeet ja toiveet tai koko elämäntapa eivät saaneet olla tai niitä ei ensin otettu tosissaan tätä hanketta vastaan. Kyseessä oli taistelu resursseista.

Kuva on Vuoreijasta, Varangerista.

Ratahankkeesta esimerkkinä kolonialismista olen kirjoittanut aiemmin täällä. Mutta vastustus tai järki voitti tässä asiassa, sillä äänin 43-3 Lapin liiton valtuusto poisti maakuntakaavaan merkityn Jäämerenradan ja siirsi kaavan valmisteltavaksi uudelleen. Rataa on myös pidetty kannattamattomana sen lisäksi, että se on uhannut niin monia asioita, jotka vastustavissa lausunnoissa mainittiin. 

  


Kuvassa on Vesisaaressa oleva, Ensio Seppäsen suunnittelema kveenimuistomerkki, maahnamuuttajien muistoksi. 

keskiviikko 7. huhtikuuta 2021

Jälleenrakennusajan pappilaa uhkaa purkaminen


  

Olen lukenut taas Lapin sodasta – siis siitä ajasta, jolloin 100 000 lappilaista joutui jättämään kotinsa ja lähtemään evakkoon joko Ruotsiin tai Pohjanmaalle, ja jolloin suurimmaksi osaksi koko Lappi paloi tuhkaksi tai tuhottiin. Tämä tapahtui 1944-1945, jatkosodan jälkeen ja tuhoamisesta huolehtivat entiset taistelutoverit. Tämä johdanto siksi, että pari vuotta sitten luennoidessani ihan jostain muusta ja mainitsin Lapin sodan, niin osa opiskelijoista ei tuntenut koko asiaa.



Muun muassa Ville Kivimäki on kirjoittanut ansiokkaasti sodanjälkeisistä hiljaisuuksista Lappi palaa sodasta. Mielen hiljainen jälleenrakennus -teoksessa (toimittaneet Marja Tuominen & Mervi Löfgren, 2018). Tämä teos on yksi niitä, jotka nostavat esille juuri Lapin sodan ja sen vaikutukset lappilaisille, ei vain sodan itse kokeneille, vaan myös seuraaville sukupolville. Lapin sota on ylisukupolvinen ja monella tavalla traumaattinen kokemus ja tapahtuma, joka ei unohdu, vaikka sen kokeneet sukupolvet ovat poistuneet keskuudestamme. Kivimäki kirjoittaa hiljaisuuden luonteesta, tunteiden historiasta, johon se liittyy sekä hiljaisuuden kategorioista.



Kulttuurinen trauma syntyy, kun tietty tapahtuma tai kokemus on merkitykseltään sellainen murros, että se vaikuttaa kollektiiviseen identiteettiin. Lapin sota ja evakko ovat näitä, jos mitkä. Olen ”kerännyt” (kerännyt on väärä sana, mutta en nyt keksiä tähän parempaakaan) evakkokokemuksia, haastatteluja ja julkaistuja kertomuksia. Tavoitteeni on vielä tehdä kesällä muutama haastattelu ja tutustua Oulussa arkistossa oleviin lähteisiin tarkoituksenani kirjoittaa kittiläläisten evakkoajasta. Evakkoon on suhtauduttu kahdella tavalla, sillä ihmisillä ovat joko positiiviset tai negatiiviset muistot evakkoajasta. Käsittelen tässä nyt vain sitä, miten rahanhimon ja täydellisen tietämättömyyden takia muisti uhkaa katketa. Kysymyksessä on Kittilän jälleenrakennusajalta peräisin olevan pappilan purkusuunnitelmat, joille on lautakunnassa annettu jo purkulupa, mutta josta on valitettu.



Lapin sodassa hävitettiin melkein koko Lapin rakennuskanta ja esimerkiksi Kittilän kirkonkylässä tuholta säästyi kirkon lisäksi vain muutama rakennus. Evakon jälkeen koko Lapin valtasi kiihkeä jälleenrakennusbuumi, vaikka sekä rakennusmateriaalista, niin sementistä, nauloista kuin lasista sekä työvälineistä oli huutava pula.  Jälleenrakennusaika, joka toi pohjoiseen rakennettuun ympäristöön näkyvän kerroksensa, oli Lapissa todellinen voimainkoetus. Miksi se halutaan unohtaa purkamalla loputkin siltä ajalta peräisi olevat rakennukset?


Nyt yhtä viimeisistä jälleenrakennusajan rakennuksista kirkonkylässä uhkaa purku, sillä kirkkovaltuusto sai hakemalleen jälleenrakennusajan pappilan purkamiselle luvan Kittilän rakennus- ja ympäristölautakunnan 25.2.2021 pidetyssä kokouksessa. Pappilarakennus on valmistunut 1949. Se on niin monen kittiläläisen muistinpaikka ja se on ollut sitä usean sukupolven ja aikakauden ajan. Pappilassa on haettu kuulutuksia, käyty vihillä tai kasteella, rippikoulussa tai kirkollisvaltuuston istunnoissa tai erilaisissa kokouksissa. Se on ollut aikoinaan monen kirkkoherraperheen asuntona, mutta se on ollut merkittävä paikka myös monille seurakuntalaisille, jotka eri tehtävien vuoksi ovat siellä käyneet. Pappila rakennettiin Amerikan luterilaisten seurakuntien avustuksella, josta on muistona kuparikyltti pappilan seinällä


Käsittely kertoo, että päätöksissä on tehty useita virheitä. Päätös on tehty ilman RHS-selvitystä, jota Lapin maakuntamuseo viranomaisena ja Lapin rakennusperintö-

yhdistys ry asiantuntijana ovat lausunnoissaan edellyttäneet (RakYmplk 25.2.2021 & 30). Päätös perustuu puutteellisiin ja vanhoihin selvityksiin ja rakennusinventointiin, joihin ei sisälly sodan jälkeisen rakennuskannan kulttuurihistoriallista määrittelyä. Kittilän pappilarakennus on vuodelta 1949 eli jälleenrakennusajalta, jolta Kittilän kirkonkylässä on vain puoli tusinaa rakennusta jäljellä. Vuosien 1999 ja 2008 jälkeen jälleenrakennusajan rakennuskannan arvottamiseen on kiinnitetty asian vaatimaa huomiota, ja se on todettu uhanalaiseksi. Annettu pappilanpurkulupa sotii myös tätä jälleenrakennusajan arvostusta vastaan, eikä ota huomioon inventointien puutteellisuutta.



Kittilän kirkonkylän osayleiskaavaa varten tehdystä rakennuskulttuuriselvityksestä puuttuu kokonaan tämä jälleenrakennusajan pappila. Selvityksen sanotaan perustuvan aiempiin inventointeihin ja maastokäynteihin ja selvitykset on sen mukaan tehty 1984 ilmestyneessä Lapin rakennusperintö -kirjassa, vuonna 1999 ilmestyneessä Kittilän kulttuuriympäristöohjelmassa sekä Lapin ympäristökeskuksen hallinnoimassa vuonna 2008 valmistuneessa Lapin kulttuuriympäristöt tutuksi -hankkeessa, joka kohdistui laajasti Lapin alueelle, mutta ei erityisesti Kittiään. Jälleenrakennusajan pappilaa ei mainita tässä osayleiskaavaa varten tehdyssä selvityksessä, joten pappila myös puuttuu osayleiskaavasta. Asemakaava on valmistunut jo vuonna 1992 ja sitä voidaan ikänsä mukaan pitää vanhentuneena. Asemakaavan päivityksen yhteydessä ja tarkastellessa kirkon ympäristön rakentamista kokonaisuutena pappilan kulttuurihistoriallinen arvo tulisi selvittää ja laatia tuota varten RHS. Purkulupa on siis myönnetty virheellisesti ennen RHS-työn käynnistämistä ja kohteen arvottamista (Maankäyttö- ja rakennuslaki 9 §).



Pappilan arvo liittyy myös sen sijaintiin kirkollisiin rakennuksiin suunnitellulla alueella sekä sen arvoon jälleenrakennusajan puupappilana, joiden määrä on erittäin pieni Lapissa; muualla Suomessa niitä ei ole kyllä yhtään. Purkuluvassa on annettu vuonna 2009 tehdylle inventoinnille virheellinen painoarvo, sillä siinä ei ole ollut kyseessä uusi inventointi, vaan vanhojen jo tehtyjen inventointien kohteiden karsimisesta.



Lautakunnan päätös sivuuttaa asiantuntija- ja viranomaistahon RHS-selvityspyynnön, joka yksistään on riittävä syy tehdä valitus. RHS-selvitystä ei ole laadittu, vaan päätöksessä viitattu inventointi on tehty ilman uusia maastokäyntejä ja puutteellisesti, sillä jälleenrakennusajalta peräisin oleva arvokas pappila puuttuu siitä. RHS-selvityksestä tulisi ilmi kulttuuriset, rakennushistorialliset, esteettiset, maisemalliset, yleiset historialliset ja paikallishistorialliset sekä kulttuuriperintöön ja paikalliseen identiteettiin liittyvät arvot, joiden huomioon ottaminen puuttuu nyt kokonaan. RHS-selvityksen tulee antaa riittävän yksityiskohtaiset tiedot päätöksenteon tueksi niille tahoille, jotka vastaavat rakennuksen suojelutarpeen arvioinnista sekä suojelun turvaamisesta ja toteuttamisesta. Nyt tämä asiantuntijoiden tai viranomaisten tekemä selvitys puuttuu täysin.  



Toivottavasti Pohjois-Suomen Hallinto-oikeus kumoaa lautakunnan päätöksen antaa purkamislupa ja palauttaa sen selvitettäväksi, sillä tehty päätös perustuu puutteellisiin ja vanhentuneisiin selvityksiin eikä laissa mainittua RHS-selvitystä ole tehty. Pappila tulisi suojella ja sen uuskäyttö miettiä. Onko rahanhimo sokeuttanut suurimman osan kirkkovaltuuston jäsenistä ja viranhaltijoista? 


Jälleenrakennusajan on oltava läsnä Kittilän kirkonkylän maisemassa. Siltä ajalta olevia rakennuksia ei ole kovin monta enää jäljellä. Kaikkea ei voi tuhoa, sillä tuhoaminen ja purkaminen kertoo muistin katkeamisesta ja menetyksestä.  Katso edellinen kirjoitus täältä.

Pahoittelen, että tästä kirjoituksesta tuli aika pitkä, mutta asia on tärkeä!

perjantai 12. maaliskuuta 2021

Etätöissä

 




Nyt on jokseenkin vuosi kulunut siitä, kun meidät laitettiin etätöihin. Toki yliopistolaisena olen muutenkin tehnyt etätöitä aina silloin tällöin, mutta nyt etätyöt ovat vakio kaikilla niillä, jotka pystyvät tekemään etätöitä. Eivät siis kaikki voi tehdä työpaikan ulkopuolella töitä, sillä kaikkien työt eivät taitu etäilyksi.

Etätöissä ovat hyvät ja huonot puolensa ja me, jotka olemme etätyötä tehneet jo aiemmin, tiedämme toki ne, mutta vuosi etätöissä alkaa näyttää myös yhä useammin näitä huonoja puolia. Tänäänkin keskustelin – tietysti zoomissa – kollegojen kanssa siitä, että toivottavasti syksyllä voisi vihdoin palata normaaliin. Tästä ei ole vielä mitään varmaan tietoa.   

Digiloikka on auttanut tätä etätyöskentelyä huomattavasti. Opetus, ohjaaminen ja kokoukset tapahtuvat nykyään zoomilla tai teamsillä olinpaikasta riippumatta. Opiskelijat ovat kiltisti lähettäneet valmiit gradunsa tänne tulostettuina, sillä minulla ei ole täällä vielä printteriä. Etätyöt Lompolossa ovat toimineet tähän mennessä hyvin, sillä verkkoyhteydet toimivat erinomaisesti. Kylätie on toki hiljainen, mutta minulla käy täällä silloin tällöin vieraita, jotka ovat kylässä asuvia sukulaisia. Itsekin voin pistäytyä parissa kolmessa talossa. 


Muutamissa kylän vuokramökeissä on turisteja, joista osa on etätöissä ja osa enemmän perinteisesti hiihtolomalla. Tällä viikolla on ollut pohjoisen hiihtolomaviikko, jolloin täällä Lapissakin astuivat voimaan ankarammat rajoitukset, jotka koskevat mm. ravintoloita ja noutoruuan tarjoamista. Lapissa on ja on ollut paljon matkailijoita ja nämä määrät näkyvät lehtijuttujen ja lääkäreiden mukaan koronanluvuissa ja altistuksissa. Suurin osa matkailijoista on kuitenkin vastuullisia, jotka ottavat huomioon terveysturvallisen matkustamisen. Muuten matkailulla menee tällä hetkellä aika heikosti.  


Näissä maisemissa etätyö periaatteessa sujuu hyvin. Yhteisöllisyys toimii hienosti, sillä esimerkiksi naapuri ajaa aina lumituiskujen jälkeen kylän pari latua. Säiden ollessa hyviä lähden aina iltapäivällä ulos pariksi tunniksi ja jatkan tätä etätyötä taas illalla, joskus jopa puoleen yöhön asti. Mitään kovin tarkkoja rutiineja ei minulle ole vieläkään syntynyt. Yleensä aamuisin laitan tulet hellaan ja joka toinen tai kolmas päivä pitää lämmittää uuni. Aamulla voin herätä siihen, että kamarin ikkunan kautta nousevan auringonsäteet paistavat silmiin. Pimeä tulee vasta iltakuuden jälkeen. Kirkkaina iltoina on tähtitaivasta valaisseet myös revontulet, vaikka jossain sanottiinkin, että tämä on huono revontulivuosi.  


Tässä vielä IS:n juttu etätöistä täällä Kittilässä. 

 

 

 

 


keskiviikko 17. helmikuuta 2021

Yhteisöllisyyttä

 


Näin korona-aikana olen nyt ollut etätöissä melkein tasan vuoden, mutta toki siitä suurimman osan ”kiltisti” ohjeiden mukaan Turussa enkä ole matkustanut toiseen sairaanhoitopiiriin, kuten on kielletty. Kesällä, joulun aikaan ja nyt helmikuussa olen etätöissä Lompolassa. Siihen on monia syitä, sillä täällä etäily ja asuminen on paljon helpompaa kuin kaupungissa, vaikka sielläkin on luonto lähellä ja ruokatavarat voi tilata kaupasta.

Joissakin tutkimuksissa väitetään, että ”perinteisten” (mitään ne ovatkaan?) yhteisöjen murtuminen liittyy tekniseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen, joka mahdollistaa ja suosii liikkuvuutta sekä fyysisessä, henkisessä että sosiaalisessa mielessä. Privatisoituminen, arvojen erilaistuminen ja yksilöllistyminen ovat tästä merkkeinä.   

Vaikka monet pienet lappilaiset kylät ovat tänä päivänä katsottunakin moderneja, niin yksi asia, mikä täällä Lompolassa on silmiinpistävää, on juuri yhteisöllisyys. Se ei ole mielestäni mitenkään vain maaseudulle tyypillinen ilmiö, sillä yhteisöllisyyttä tapaa myös muualla eli kaupungeissa ja suuremmissa paikoissa. Toki se erottuu ehkä enemmän maaseudulla, sillä monissa paikoissa täällä maalla ei pärjää yksin, vaan tarvitsee apua muilta. Yhteisöllisyys tuli mielestäni esille aiemmin talvella olleessa maaseutua koskevassa televisio-ohjelmassa, josta toki voi olla monta mieltä. Yhteisöllisyys ei ole vain maaseudun ilmiö, vaikka se toki on täällä monesti paljon näkyvämpää.

Yhteisöllisyys on tärkeää. Erityisesti nyt korona-aikana puhutaan paljon yksinäisyydestä ja se on osoittautunut ongelmaksi niin monille ja monissa paikoissa. Toki Turussakin minulla on mahdollisuus kulkea ulkona kavereiden kanssa ja olla yhteydessä eri tavoilla somen tai puhelimen kautta, mutta se ei ole sama, sillä näin riskiryhmäläisenä en voi lähteä kahville, ravintolaan tai muualle toisten kanssa. Vain ulkona voi kävellä. Täällä tilanne on hieman erilainen, sillä täällä pistäydytään kylässä, ilman asiaakin ja ennakkoon sopimisia.


Yhteisöllisyydellä tarkoitetaan ihmisten sosiaalisten suhteiden muodostamaa kokonaisuutta, jonka osia ovat niin luottamus, osallisuus kuin läheisyys. Yhteisöllisyyteen sitoudutaan ja siihen kannustaa tai ajaa motivaatio. Hyviä esimerkkejä tästä täkäläisestä yhteisöllisyydestä ovat vaikkapa saunakutsut naapuriin, yhteiset, usein jopa aivan satunnaiset ruoka- ja kahvikutsut, kirjojen tai ruokatavaroiden lainaaminen puolin ja toisin, autokyydit, yhteiset hiihto- tai marjaretket tms. Toisia autetaan eikä aina odoteta edes vastapalveluja. Nämä kaikki vaikuttavat meihin monella tavalla – niin identiteetteihimme ja vuorovaikutukseen.

Émile Durkheimin mukaan yhteisyyden tunne pitää yhteiskunnat koossa. Näin se on yksilön ja yhteiskunnan välisen suhteen pohjana ja se on tärkeä tai oikeastaan välttämätön voima olemassaololle ja toiminnalle. Yhteisöllisyys on kiinnostava ilmiö; minkälaisena sitä tavataan ja miten se muuttaa muotoaan muutosten ja murrosten myötä, on mielenkiintoinen tutkimuskohde. Yhteisöllisyyttä eri muodoissa voi tavata kaikkialta, se voi olla näkyvää tai näkymätöntä, mutta se ei taida koskaan loppua. Ainakin joissakin paikoissa korona-aika on lisännyt tai tehnyt yhteisöllisyyttä näkyvämmäksi.





lauantai 2. tammikuuta 2021

Mitä tapahtui koronavuonna 2020?




Kun katsoo taaksepäin tuota kulunutta koronavuotta 2020, niin tuntuu siltä, että päivät, viikot ja kuukaudet seurasivat toisiaan aivan samanlaisina. Mutta kun tarkemmin muistelee, niin tapahtuihan silloinkin monia asioita, mutta kun vuosi oli kokonaisuutena niin erilainen ja huono, niin ne harvat hyvät asiatkaan eivät erotu.

Tammikuussa alkoi tulla uutisia Wuhanista, jossa olin käynyt edellisenä vuonna työmatkalla, eivätkä ne uutiset olleet hyviä, sillä siellä levisi outo ja uusi, helposti tarttuva sairaus, covid-19. Ennen kiinalaista uuttavuotta sikäläinen ystäväperhe ehti – onneksi – matkustaa anoppilaan, jossa sitten vietti monta kuukautta sisätiloissa. Vielä joulukuussa 2020 elämä ei siellä ole normalisoitunut kokonaan, vaikka ystäväni ovatkin pystyneet palaamaan kotiinsa ja olemaan työpaikalla muutaman kuukauden. Matkustamista ei yhä edelleenkään suositella, mutta kohta luulisi sen suosituksen muuttuvan.  

Tammikuussa näkyi olleen muutama kokous, joissa oikeasti tapasi vielä ihmisiä. Samoin kävin Helsingissä tapaamassa Päiviä ja Jackoa sekä samalla tietysti Ullaa, Seijaa ja Reijoa. Samoin tammikuussa oli Hetan väitös ja karonkka.



Helmikuun tällä hetkellä tärkein tapahtuma oli Tukholman matka, jolloin kävin katsomassa Nordiska Museon hienon näyttelyn Arktis – medan isen smälter Anun kanssa. Illaksi ja muutamaksi päiväksi menin tapaamaan vanhaa ystävääni Katia, joka asuu Norrtäljen kunnassa. Tarkoitus oli uusia vierailu kesällä, mutta vähänpä tiesimme silloin. 

Kalevalan päivänä ehdin vielä kollegojen ja muiden kanssa juhlia 100 vuotta täyttävää Turun yliopistoa Logomolla upeissa juhlissa. 

Edellisenä iltana oli ulkoilmatilaisuus Akatemiatalolta yliopiston pihalle asti hienoine lasershowneineen ja muineen. Monet muut yliopiston juhlallisuuksiin kuuluvat esitykset jouduttiin perumaan, kuten juhlapromootio, jonka pitopäivää ei vieläkään ole uskallettu esittää, kun sitä on siirretty ja siirretty. En ehtinyt käydä katsomassa edes juhlanäyttelyjä silloin keväällä.




4.3. kävin toistaiseksi viimeisen kerran Helsingissä Muikkarien kokouksessa kuuntelemassa Ildikón esitelmää. Maaliskuulta on huomionarvoista myös se, että peruin koronan takia Pietarin pitkän viikonloppumatkan – joka siis oli lomamatka. Pietariin pääsee toki muulloinkin, kun rajat sinne taas aukeavat matkailijoille. Edellissyksynä toki ehdin käydä Pietarissa, mutta siellä ei käy koskaan liian usein, sillä niin upea kaupunki se on.

Maaliskuussa opetus ja kokoukset muuttuivat etäilyksi etupäässä zoomilla – ja jatkuvat yhä edelleen. 19.3. tilasin ensimmäisen kerran ruokatavarat netistä kotiin ja se jatkuu edelleen; kesällä tein ostoksia kaupasta ja torilta muutaman kerran.


Huhtikuussa en mennyt pääsiäislomalle pohjoiseen, koska koronatilanne oli Kittilässä Levin turistien ja Itävallan koronalingon vuoksi huono. Eikä matkustamista suositeltukaan eikä sinne olisi oikein päässytkään kuin omalla autolla. Mitään muuta kuin etäkokouksia ja etäopetusta ei näy huhti- eikä toukokuun kalenterissa.

Toukokuussa muutimme – käsittämätöntä tehdä muutto korona-aikana – Sirkkalasta Arcanumiin. Toisin sanoen tyhjensimme työhuoneemme laatikoihin ja muuttofirma vei ne uuteen työhuoneeseen, jonka olen ristinyt akvaarioksi. Huonoin työhuone, joka minulla on ikinä ollut. Jopa Baselin yliopistossa, jossa jaoin työhuoneen toisen tutkijan kanssa, oli miellyttävämpi ja kätevämpi työhuone. Erityisesti kirjoja on pitänyt karsia. Toki kuolinsiivous oli tarpeen, sillä roskiin meni paljon edellisten kollegojen säästämiä papereita. Samalla todella tuli mietittyä, että mitä tapahtuu muistille ja muistoille, kun niin paljon on pitänyt hävittää. Niin, ja Sirkkala on nyt kai tyhjänä.



Melkein sukupolvikokemuksena voidaan pitää äkkiä suunniteltuja digipääsykokeita, joita varten kollegat tekivät paljon töitä. Saatiin uudet opiskelijat valittua ja itsekin olin mukana varmistamassa pääsykokeita ihan tuon sukupolvikokemuksen vuoksi. 

Kesäkuussa lähdin sitten heti kun yöjunat alkoivat kulkea pohjoiseen ja olin siellä melkein kaksi kuukautta. Kesä-heinäkuussa lähimatkailua mm. Pallakselle, Hietajärvelle, Särkitunturiin, Särestöön ja Kolariin, mutta ei ulkomaille, ei edes Lahden kaupassa käyty Kolarista Ruotsin puolella. Onneksi kesällä ehti nähdä ystäviä pohjoisessa. Ja toiset kävivät hillassa ja saivat hilloja. Ihan kivat ilmat olivat myös kesän ajan ja ne jatkuivat elokuussa, kun jouduin palaamaan Turkuun. Kyllä Turussa saattoi olla ja kulkea, mikäli omisti oman auton (ja ajokortin); kesällä uskalsi kulkea myös yleisillä, mutta myöhemmin syksyllä ne alkoivat olla aika pelottavia koronan vuoksi.


Perjantaina 14.8. ja maanantaina 17.8. pidin ensimmäiset nettiesitelmät; maanantain esitelmä oli Fennougristikongressin keynote Wienissä aiheena korona Tornionlaaksossa, jota varten keräsin aineistoa. Kongressi on siirretty ensi elokuulle lukuunottamatta tätä nettikongressia. Tavoitteena on päästä silloin taas Wieniin ja ehkä käydä Budapestissä. Koska ilmaisia lounaita ei ole, esitelmän aiheena on transnationalismi suomalais-ugrilaisilla.

Elo-, syys- ja lokakuussa oli näköjään muutama väitös etänä, kahdessa olin esitarkastajana ja pari muuta olivat muuten vain kiinnostavia. Meillä oli myös Maija Mäen väitös marraskuussa, se vielä hybridinä, mutta itse kustoksena olin toisessa tilassa. Väitös meni ihan hyvin ja juhlat ovat vielä edessä.



Kalenterin mukaan marras- eikä joulukuussa ollut mitään muita kuin tavallisiksi tulleita etäkokouksia ja etäopetuksia. Koronaa vastaan on odotettu rokotuksia ja ne toivottavasti vihdoin kunnolla realisoituvat nyt alkuvuodesta 2021 ja samalla elämä vähitellen normalisoituisi. Opetus on ainakin III periodin vielä etänä.  

Koronan lisäksi viime vuonna myös oma terveys reistaili ja kuolema vieraili erityisesti täällä pohjoisessa. Moniin hautajaisiin olemme lähettäneet adressin. Myös emeritusprofessori Matti Räsänen kuoli joulukuun puolivälissä.

Tästä vuodesta 2021 toivoisi tulevan monin verroin paremman kuin edellisvuodesta ja toivoisi, että ne peruutetut ja siirretyt asiat toteutuisivat. Olen mm. siirtänyt kahdesti Villa Tammekanin kirjoitusviikkoja, joiden toivon hartaasti toteutuvan nyt touko-kesäkuussa, jolloin asuntoni sisäremontti on teon alla. Myös Kittilän historiaa varten toivoisin pääseväni tekemään haastatteluja tai ainakin työskentelemään parissa arkistossa sitä varten. Muuten aika loppuu kesken.

P.S. Paras ja ilahduttavin asia jäi pois: Pikku-Manu, naapurin serkun perheen adoptiolapsi Filippiineiltä saapui ikäänkuin joululahjana tänne lumen keskelle, juuri ennen jouluaattoa.