Lukijat

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Petsamo

Kuva on kirjan kansikuva. Kuvassa on Petsamo Osuuskauppa ja osuuskaupan kahvila Parkkinassa. Kuvaaja tuntematon.


Jäämeren aallot aina lyöneet on kylmään rantaan kylmän Petsamon” lauletaan Petsamosta ja tämän  laulun tavoin Lapin Maakuntamuseon toimittama kirja Petsamo 1920-1944. Suomi Jäämeren rannallatuo kaivatut terveiset siitä tarunhohtoisesta, mutta vain lyhyen aikaa itsenäiselle Suomen valtiolle kuuluneesta alueesta Jäämeren rannalta. Minua on aina kiinnostanut Petsamo, vaikka minulla ei ole sinne mitään sukuyhteyksiä. En ole toisaalta päässyt siellä käymäänkään, vaikka olenkin lukenut Petsamosta kertovia julkaisuja, niin tietokirjoja kuin esimerkiksi Mirjam Kälkäjän romaaneja. Äskettäin avattiin Lapin Maakuntamuseossa uusi perusnäyttelyn osa, joka kertoo siitä ajasta, jolloin Petsamo kuului itsenäiselle Suomelle eli 1920-1944. Tämä arvostelu on kirjoitettu julkaistusta näyttelyluettelosta ja se on julkaisu Agricola-verkossa. Kaikki muut kuvat tässä ovat näyttelystä. 

Tuon lyhyen Suomelle kuuluneen ajan – 1922-1944 – lisäksi sekä alueen historialliset että ekologiset olot ovat vaikuttaneet siihen, minkälainen kuva Petsamosta on mieliimme piirtynyt. Toisen maailmansodan jälkeen Petsamon asukkaat joutuivat jättämään sen ja heidät majoitettiin eri puolille Lappia. Petsamon evakkojen kaipaus kotiseudulleen on siirtynyt uusille sukupuolille ja reaalistuu nyt yhdistystoimintana, muisteluna ja nyt myös näyttelynä Rovaniemen Maakuntamuseossa.    

Petsamo 1920-1944-teos liittyy Lapin Maakuntamuseossa juuri avattuun Petsamosta kertoneeseen näyttelyyn, joka on osa museon perusnäyttelyä. Tässä julkaistujen näyttelytekstien lisäksi kirja sisältää seitsemän itsenäistä ja eri pituista tekstiä, jotka valottavat Petsamon historiaa, geologiaa, luontoa ja asukkaita sekä petsamolaisten evakkojen kokemuksia uusista asuinsijoista. Tämä on hyvä ratkaisu, sillä ne täydentävät hyvin näyttelytekstejä, jotka olosuhteidenkin vuoksi jäävät pakosta lyhyiksi. Kirjan loppuosassa on julkaistu vielä kuvat näyttelyssä olevista Petsamo-esineistä. Kaiken kaikkiaan Lapin Maakuntamuseon Petsamo-kokoelmassa on 154 esinettä ja yli 2 700 valokuvaa, joista näyttelyssä on 95 esinettä ja 140 valokuvaa. Näiden lisäksi museolla on sekä arkistoaineistoa että luonnontieteellisiä näytteitä Petsamosta. Valtakunnallisen vastuujaon mukaan Lapin Maakuntamuseolle onkin annettu tehtäväksi huolehtia, kerätä ja tallentaa Petsamoa koskevaa kulttuuriperintöä. Sekä näyttely että siihen perustuva julkaisu ovat erinomaisia osoituksia siitä. '



Julkaisun aloittaa Petsamon geologiasta ja maiseman kehityksestä kertova Peter Johanssonin ja Laura S. Laurin artikkeli. Pinnanmuodostuksen lisäksi artikkelissa käydään läpi Petsamon rikasta kallioperää. Jääkauden vaikutus ja sen jättämät jäljet alueen maaperään tulevat selkeästi esille. Artikkelissa käydään läpi myös Petsamon palsasuot ja niiden synty.

Kiinnostava ja paljon uutta tietoa sisältävä on Hannu Kotivuoren artikkeli Petsamon vanhimmista asutusjäljistä. Alueen esihistoriaa on todella kovin vähän tutkittu ja julkaistu, joten tämä artikkeli on monessa mielessä tärkeä, sillä se pyrkii antamaan kokonaiskuvan Petsamon esihistoriasta. Artikkeli hyödyntää arkeologisten irtolöytöjen, artefaktien ja erilaisten rakenteiden lisäksi monitieteisyyttä kuten esimerkiksi Väinö Tannerin tutkimuksia siita-laitoksesta ja monia etnografisia, antropologisia ja luonnontieteellisiä sekä luulöydösten osteologisia tutkimuksia. Artikkelissa tulee monitieteisen näkökulman ansiosta selkeästi esille mm. alueen asukkaiden yhteydet.

Petsamon luonnosta kertova artikkeli on Heikki Kauhasen kynästä. Artikkelissa käydään läpi lyhyesti kallioperä, kasvillisuus ja eläimistö.  Olisin kaivannut tässä hieman tarkemmin alueelle tärkeän vedenalaisen elämän tarkastelua, sillä kalastukselle on ollut tärkeä merkitys Petsamolle.  

Tärkeästä ja vaikuttavasta asiasta eli Petsamon teiden rakentamisesta on kirjoittanut Erkki Lilja. Artikkeli keskittyy tietöihin ennen Tarton rauhaa, sillä Jäämerentien rakentaminen alkoi voimallisesti juuri kesällä 1921. Ajettava tie valmistui 1929 ja se oli tärkeä alkaneelle Petsamon matkailulle, sillä näin saattoi ajaa autolla koko matkan Hangosta Petsamoon. Myöhemmin tien merkitys rahdinajolle oli huomattava. Jäämerentiestä onkin näyttelyssä oma osuutensa.  


Petsamolaisten asutushistoriasta on kaksi lyhyttä artikkelia. Sonja Tanhua käy läpi Suomen kolttasaamelaisten asutushistoriaa Petsamon sukualueilta sodan jälkeen evakkoon ja muutaman vuoden kuluttua Inariin, jonne kolttasaamelaiset asutettiin. Lyhyestäkin artikkelista tulee esille kolttasaamelaisten dramaattinen elämä. Samoin siinä tulee esille, että Petsamon kasvava väestö ja uudet elinkeinot eivät näyttäytyneet kolttasaamelaisille vain positiivisina. Tiina Harjumaa kirjoittaa lyhyesti Petsamon suomalaisten uudesta sodanjälkeisestä asuinpaikasta, Tervolan Varejoesta ja elämästä siellä. Toivottavasti saamme lukea tästä lisää hänen tekeillä olevassa väitöskirjassaan. 

Tuija Hautala-Hirvioja käy tiivistetysti läpi, miten suomalaistaiteilijat ikuistivat Petsamoa sen lyhyenä suomalaisaikana. Ainoan Petsamossa asuneen taiteilija Andreas Alarieston työt ja muistiinpanot tuhoutuivat sodan melskeissä. Muista – ja harvoista – taiteilijoista kannattaa mainita erityisesti Anton Lindforss, johon ”Petsamon vetovoima” vaikutti syvästi. Taiteilijat olivat omalta osaltaan lisäämässä Petsamon matkailullista vetovoimaa. 

Näissä suhteellisen lyhyissä artikkeleissa petsamolainen arkielämä jää vähälle huomiolle, mutta sen osuus tulee paremmin esille näyttelyssä ja kirjan sisältämissä näyttelyteksteissä. Näyttelyn voi jakaa kuuteen osaan, jotka kaikki on käsitelty erillisinä tässä teoksessa. ”Suomen itäinen käsivarsi” -osuudessa käydään läpi väestökehitys, asutushistoria sekä Petsamon kylien erityispiirteet. Asutushistoriasta ja kylien esittelyssä tulee esille se, miten monikulttuurinen ja -kielinen Petsamo oli ja miten nopeaa sen suomalaistuminen tuona aikana oli; vuonna 1921 osuus oli 40,5 %, mutta 1939 jo 72,6 %.



”Ankara mutta antoisa meri” kertoo nimensä mukaisesti merestä ja sen resursseista sekä kalastusvälineistä antaen tilaa myös monikulttuuriselle Rasmussenin kalastajaperheelle, jonka esineistöä on myös näyttelyssä. ”Luonnonolot” kertoo vuodenajoista, pitkästä kaamoksesta ja yöttömästä yöstä sekä Jäämerestä. Tilaa saavat myös luonnonsuojelualueet kuten esimerkiksi Heinäsaaret linnustoineen sekä Veikko Salkio, joka työskenteli rajavartijana ja myöhemmin luonnonsuojeluvartijana alueella. Salkio on myöhemmin lahjoittanut keräämäänsä aineistoa mm. Lapin Maakuntamuseolle.    



Petsamon arkea tarkastellaan enemmän ”Nopeaa kehitystä Suomen aikana” -osassa, jossa käydään läpi miten Petsamoa alettiin rakentaa suomalaisen yhteiskunnan mallin mukaisesti. Yksi näistä oli rajavartiolaitos ja toinen sairaanhoito. Talouden kehitystä, suomalaisen väestön kasvua ja arkielämää käsitellään myös tässä osassa käyttäen esimerkkeinä perheitä tai tunnettuja petsamolaisia.

Petsamon tiestöstä kertominen jatkuu Jäämerentietä kuvaavassa osiossa. Petsamo houkutteli monenlaisia matkailijoita, niin perheitä kuin uuden alueen valloittajia ja urheilukalastusturisteja. Luostaria tarkasteltiin tässä lähinnä matkailun resurssina, sillä siitä tuli suosittu turistikohde. 




Viimeinen osa keskittyy sekä talvi- että jatkosotaan ja Petsamon menetykseen. Aselevon tultua voimaan Suomen ja Neuvostoliiton välillä 4.9.1944 alkoi petsamolaisten evakuointi ja heidän muutaman vuoden mittainen vaellus. Sitä kesti, kunnes petsamolaiset asutettiin Varejoelle vuoden 1946 jälkeen ja kolttasaamelaiset vasta myöhemmin Inariin Näätämöön, Sevettijärvelle, Nellimiin ja Kevätjärvelle.  

Teoksen lopussa esitellään vielä Petsamon kylät, niiden erityispiirteet, asukkaat ja kielelliset olot. Kylät kuvineen ovat mukana myös näyttelyssä. Tässä julkaisussakin olevat näyttelytekstit on laatinut Lapin Maakuntamuseon henkilökunta: Tuija Alariesto, Suvi Harju, Hanna Kyläniemi, Hannu Kotivuori, Heidi Pelkonen ja Jukka Salmela. Apuna näyttelyssä on ollut myös Petsamo-seura.


Petsamosta on muihin sodassa luovutettuihin alueisiin verrattuna julkaistu vähän kirjallisuutta, joten tämä teos avaa osaltaan uusia, tosin melko suppeita näkökulmia Petsamoon. Teos on runsaasti kuvitettu käyttäen sekä vanhoja petsamolaisia kuvia että tätä teosta ja näyttelyä varten otettuja kuvia. Se on tarkoitettu suurelle yleisölle ja tällaisena näyttelyoppaana se on ansiokas lisä Petsamoa koskevaan, suhteellisen vähäiseen kirjallisuuteen. Tämän päivän Petsamoon voi matkustaa, mutta sekä julkaisu että näyttely kertovat aivan toisesta Petsamosta. Niissä esille tuleva kaipaus kohdistuu siihen Petsamoon, jota ei enää ole.    

Petsamo 1920-1944. Suomi Jäämeren rannalla. Toimituskunta: Tuija Alariesto, Hanna Kyläniemi, Hannu Kotivuori ja Heidi Pelkonen. Lapin maakuntamuseon julkaisuja 19. Rovaniemi: Lapin Maakuntamuseo 2018, 194 s., kuvitettu. 242 sivua. ISBN 978-951-98439-8-8.
  




sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Kaamos tulee taas



Olen kirjoittanut kaamoksesta aiemminkin, mutta koska se on taas – kuten joka vuosi – ajankohtainen, niin kirjoitan siitä nytkin. Jo sana kaamos on kaunis, paljon kauniimpi kuin tämä marras. Saamenkielellä kaamosta tarkoittava sana skábma on myös kuukauden nimessä. Skábmamánnu, kaamoskuu kuulostaa jo heti paremmalta kuin marraskuu, kuolemankuu, sillä marras viittaa kuolemaan. Sana marras on vanha indoiranilainen laina, joka merkitsee kuollutta, kuolevaa tai kalmankalpeaa. Se tarkoittaa myös kuoleman ennettä, epätavallista tapahtumaa, joka ennusti kuolemaa.  

Seuraan näin marraskuussa kaamoslaskuria, joka kertoo pimeän ja valoisan ajan sekä sen, milloin varsinainen auringoton kaamos alkaa. Turussa sen mukaan ei ole varsinaista kaamosta, mutta vähänpä ne tietävät! Minulle Lapin kaamos on sinisen hämärän aikaa, jolloin kaamos kietoo maailman pehmeään, siniseen vaippaansa. Se kehottaa meitä samalla ottamaan rauhallisemmin, nauttimaan, kotoilemaan, kuten se muodikkaasti kuuluisi. Valitettavasti tehokkuutta painottava yhteiskunta ei taida olla samaa mieltä. Emme valitettavasti voi nukkua talviunta kuin karhut tai jättää työntekoa. Kaiken lisäksi matkailun huippusesonki alkaa jo joulukuussa, kun kaamos- ja jouluturistit valtaavat Lapin.   

Pallastunturit joulukuisena kaamospäivänä.

Kaamoslaskurin mukaan auringoton aika alkaa Kittilässä noin kuukauden kuluttua ja kestää kolmisen viikkoa kylän sijainnista riippuen, sillä Kittilä on iso kunta, Uudenmaan kokoinen. Matka kunnan etelärajalta pohjoiseen Puljun taakse on melkein 200 kilometriä. Auringon näkemisen tammikuun alussa estävät monissa kylissä etelässä kohoavat vaarat tai tunturit. Myöhemmin aurinko jaksaa kiivetä niin korkealle, etteivät vaarat enää sitä peitä. 
Toisia kaamos pelottaa ja etelässä joutuukin usein vastaamaan kysymyksiin kaamoksesta: miltä se tuntuu, pelottaako kaamos, mitä silloin voi muka tehdä? Meille pohjoisen ihmisille kaamos on kuitenkin luonnollinen asia. Se kuuluu vuodenkiertoon, joka tulee joka vuosi, mutta ei kestä kauaa. Varsinainen kaamos onkin täällä Etelä-Suomessa, jossa nytkin eletään kolme kuukautta kestävää marraskuuta, joka ei tunnu päättyvän koskaan. Tänä vuonna vielä marraskuussa on toistaiseksi ollut vähiten aurinkoisia päiviä verrattuna muihin vuosiin. Ruoho vihertää ja tuoreita suppilovahveroita löytyy metsästä. 

Kaamoksen aikana voi ja kuuluu ottaa rauhallisesti. Nauttia tästä ajasta, kuten ne tuhannet ja taas tuhannet turistit, jotka tulevat Lappiin kokemaan kaamoksen ja nauttimaan sen sinisestä hämärästä, tähtitaivaasta, revontulista ja luonnon rauhasta – ja ajamaan moottorikelkalla sekä kasvattamaan hiilijalanjälkeä. 

Valitettavasti talveen ja lumeen liittyvät elinkeinot tulevat tulevaisuudessa kärsimään yhä enemmän ilmastonmuutoksesta. Tekemistä tällä saralla riittää, jotta me ja meidän jälkeläisemme pystymme nauttimaan kaamoksesta, lumesta ja talvesta vielä tulevina vuosina ja vuosikymmeninä. Ilmastonmuutos on asia, joka tulee ottaa vakavasti.

Lehdet ja muu media ovat taas kirjoittaneet erilaisista tavoista ja neuvoista, joilla selviää pelottavasta kaamoksesta. Ja vastaavasti taas alkukesällä siitä, miten selviää yöttömästä yöstä, jolloin aurinko ei laske viikkokausiin. Yöttömöstä yöstä puhuttaessa tulee mieleen yksi hollantilainen pariskunta, joka ei millään uskonut vastaustani kysymykseen, että what time is the midnightsun to be seen? Keskiyöllä ja se on ihan tuo sama aurinko, joka nytkin näkyy taivaalla. En tiedä uskoivatko he, koska silloin ainakin Hammerfestissä myytiin kortteja, jossa näkyi 12 aurinko näyttämässä missä aurinko taivaalla on eri kellonaikoina (tämän tyyppisiä kuvia). 

(Kaamoksesta kertova kolumni, joka on tämän kirjoituksen pohjana, julkaistiin myös Kittilälehdessä 14.11.2018.)

Joulukuussa Lompolassa.


perjantai 2. marraskuuta 2018

Kiinalainen juttu



Uudessa kirjassaan Kiinalainen juttu Kiinassa vuosia asunut toimittaja Mari Manninen oikoo yleisiä stereotypioita ja väärinkäsityksiä Kiinasta. Vastaavanlaisiin Suomea koskeviin stereotypioihin ja väärinkäsitykseen olemme nyt jo vähän aikaa tutustuneet, kun kiinalaiset turistivat valtaavat ainakin jouluisin ja talvisin Lapin – ja ehkä Helsinginkin, ainakin Kauppatorin ja Temppeliaukionkirkon. Kirjassaan Mari Manninen oikoo myös suomalaisessa mediassa ollutta – ja myös minun ahkerasti kertomaa – juttua, jonka mukaan kiinalaisturistit pettyivät Rovaniemellä 2017 revontulisafariin, jolla ei näkynytkään revontulia. Jutuissa huhuttiin turistien jopa kovaäänisinä käyneen käsiksi oppaisiin. Näin ei kuulemma kuitenkaan ollut, sillä Mannisen mukaan kiista ei yltynyt huutoa kummemmaksi (s 56). Lehtijuttujenkin mukaan paikalle oli kuitenkin pitänyt tilata poliisit tilannetta rauhoittamaan. Katsotaan mitä juttuja media tulevana talvena kertoo kiinalaisturisteista, nyt kun heidän kiinalainen ajokorttinsa kelpaa myös Suomessa. Eivät taida riittää tiet ajajille; ainakin jo viime talvena oli uutisia hiihtoladuilla ja kävelyteillä ajaneista autoista.  

Kun kongressikaupunki, joka ei edes kuulu maansa suurimpiin kaupunkeihin, on väkiluvultaan muutama miljoona Suomea suurempi, niin väenpaljouden ei luulisi enää tuntuvan missään. Väkeä oli kaikkialla: yliopistolla, kaduilla, hotelleissa, ravintoloissa, rautatieasemilla, junissa ja myös lentokentän jonoissa. Välimatkat olivat pitkiä, mutta taittuivat nopsaan luotijunilla. Tosin myös takseissa sai istua; esimerkiksi Shanghain lentokentältä Hangzouhun vievälle luotijuna-asemalle matka kesti 1,5 tuntia halki valtavan Shanghain kaupungin. Löysimme asemalta oikean tiskin, josta ostimme junaliput Hangzouhun ja vielä löysimme gaten, jolta ko. juna tiettyyn kellonaikaan lähti. Poisjäänti oikealla asemalla oli jo superhelppoa. Yliopiston luottokortti ei käynyt täälläkään – kuten se ei käynyt takseissa eikä ravintoloissa. Onneksi se sentään toimi Shanghain lentokenttähotellissa. 




Toinen luotijunamatka Hangzousta Wuhaniin oli pitempi kuin ensimmäinen, eli viitisen tuntia. Saman verran matkustimme luotijunalla myös myöhemmin Wuhanista Shanghaihin, jonka aseman taksijonossa viivähti tovi, sillä jonon pituus oli reilusti yli 100 metriä ja seuraavalta gatelta oli vastaavan pituinen jono. Takseja tuli onneksi jatkuvalla syötöllä poimimaan matkustajia kyytiinsä. Kiinankieliset osoitteet – kiitos siitä Chuanming Sunille – auttoivat ja nopeuttivat matkaa valtavasti, sillä näin ei tarvinnut pelätä ymmärtämisvaikeuksia. Englantia ei osattu niissäkään hotelleissa, joiden nimessä oli ”International”.  


Junamatka Wuhaniin oli mielenkiintoinen, sillä matkalla ohitimme niin maaseutua kuin kaupunkeja, teollisuuslaitoksia, voimalaitoksia, riisipeltoja ja kala-altaita, jokisatamia ja siltoja, risteäviä rautateitä ja asemia, pikku kyliä, vanhoja asumuksia, jopa moskeijan ja tietysti myös kauniita, kumpuilevia vuoria sumussa ja ilman sumua. Lähtiessämme Hangzousta taivas oli ilmansaasteista harmaa ja näkyvyys oli rajoittunut. Sinitaivasta ei näkynyt tullessamme Wuhanissakaan, mutta sää siellä oli onneksi muutaman asteen viileämpi kuin Hangzhoussa, vaikka sekin lähenteli +30 astetta. Sinisestä taivaasta saimme onneksi nauttia monena päivänä. Saastumisesta, niin ilman, maan kuin veden, kirjoitti Manninen. Kahdenkymmenen ilmansaasteisimman kaupungin joukossa oli neljä kiinalaista kaupunkia, mutta ei yksikään niistä, joissa kävimme. Peking, jonka ilma jo vuonna 1997 oli minulle ongelmallista, oli vasta sijalla 57. 




Nytkin lähtiessämme Wuhaniin ilma Hangzoussa ja tullessamme Wuhaniin kirvelsi keuhkoja ja silmiä ja oli harmaata. Kirjassakin haastatellut asiantuntijat sanovat, että ilmansaaste ei kuitenkaan ole pahin, vaan saastunut vesi. Tähän syyllisinä ovat teollisuus, maatalous ja puhdistamattomat jätevedet. Tarvitseeko edes kertoa, että joka päivä hotellihuoneeseen oli tuotu uudet vesipullot, sillä hampaitakaan ei saanut johtovedellä pestä. Veden saastumisen lisäksi ongelmaa lisää se, että joillakin seuduilla on pulaa vedestä. Vesipulasta kärsivillä pohjoisilla alueilla on Mannisen teoksen mukaan yli puolet maan teollisuudesta ja maataloudestakin reilu kolmannes. 




Kaikki kuvat kännykällä - tehty varmaan Kiinassa sekin. Ja suuri osa räpsyjä junan ikkkunasta.

Suomea on joskus pidetty kännykän käytön mallimaana ja digiloikkaa mennään kouluissa ja yliopistoissa, mutta kännykän ja tekniikan käytössä Kiina on meitä monta loikkaa edellä. Kännykällä maksaminen käy joka paikassa ja helposti, kuten toriostoksilla ravintoloista ja kaupoista nyt puhumattakaan. Mopolla ja pyörällä kulkijat käyttivät kännykkää, ja kännykkä oli kädessä heti liikennevaloissa, jos ei jo ajaessa. Katukuvassa olevaa kamerapaljoutta ei voi edes kommentoida. 


Mistä Made in China kertoo? Muutama vuosi sitten olin töissä Hampurin yliopistossa ja silloin eurooppalaisilla kanavilla tuli ohjelmaa mm. siitä, miten Maailmanperintökohteeksi valittu pittoreski Hallstattin kaupunki oli copy-paste –menetelmällä rakennettu Kiinaan. Paikallisista osa oli raivoisaan siitä, miten esimerkiksi ravintola tai hotelli voitiin noin vain kopioida ilman että rakennuksen omistaja sai siitä tietää. Itävallan Hallstattissa käyneet kiinalaiset taas ihmettelevät – ainakin you tuben pätkissä – sitä, että täälläkö joku asuu aivan oikeasti. Kiinan Hallstatt on kulissi, jonka lähistölle on kyllä rakennettu valtavia asuinalueita. Muutama vuosi kopioinnin jälkeen ainakin Hallstattin matkailuväen parista kuuluu myös kiittäviä mielipiteitä, sillä kiinalaisten turistien määrä Itävallassa ja Hallstattissa on lisääntynyt huomattavasti. Juuri tästä Mannisen kirjassa ei ollut esimerkkiä, mutta hän kirjoitti Kiinassa valmistetuista tavaroista ja myös teollisuuden siirtymisestä Kiinaan, kopioinnista ja myös innovatiivisuudesta.   


Vastaavia pätkiä löytyy useita sekä Itävallan että Kiinan Hallstattista. 

Suosittelen: Mari Manninen 2018: Kiinalainen juttu. 33 Kiina-myyttiä, jotka vaativat kumoamista. Atena. 


torstai 18. lokakuuta 2018

Työmatka Wuhaniin




Viimeinen matkakohteenne oli Keski-Kiinassa oleva Wuhan. Se on oikeastaan kolmen suuren kaupungin muodostama paikka, jossa myös välimatkat olivat pitkiä. Ehdimme nähdä siitä oikeastaan vain Central China Normal Universityn kampuksen ja sen lähellä olevan kauppakadun hotelleineen ja liikkeineen sekä muutaman kilometrin päässä olevan Hubeinin alueen museon sekä viimeisenä päivänä yhden temppelin sekä yksityisen torin, jossa myytiin mm. kiviä, koruja ja käytettyä vanhaa tavaraa. Niin ja tietysti siinä välissä monia ravintoloita ja kahvilan, josta sai hyvää kahvia – ja varmaan teetäkin, mutta tiedän vain kahvista. 


Matkalla rautatieasemalta kohti majapaikkaa. 

Wuhan on Hubein maakunnan pääkaupunki keskisessä Kiinassa. Kaupunki sijaitsee Jangtse- ja Han-jokien yhtymäkohdassa. Kaupunki on kärsinyt useasti tulvista. Kolmen solan padon pitäisi tulevaisuudessa hillitä tulvia. Kaupungissa on ainakin kaksi yliopistoa ja monia eri asteisia kouluja. Olimme työvierailulla  Keskeisen Kiinan normaaliyliopiston ”National Research Center of Cultural Industries” –laitoksella, jossa kokoustimme ja pidin vierailuluennon. Opiskelijat – kuten myös opettajat – olivat kiinnostuneita yliopistojemme välisestä vaihdosta.  Suomalaisille tämä olisi myös mielenkiintoinen paikka olla vaihdossa. 

Vasemallta: Chuanming Sun, Liang Xia, Yihong Zhan, Maija, Helena, Yonglin Huang, Guoxin Tan, Yuchen Xia.


Luennolla kerroin oman oppiaineen profiilista, tehdyistä tutkimuksista sekä yliopiston tarjonnasta vaihto-opiskelijoille. Erityisesti jatko-opinnot kiinnostivat sikäläisiä opiskelijoita, sillä yliopisto ja tulevaisuuden työmahdollisuudet houkuttelevat lähtemään vaihtoon ulkomaille. Heille on myös hyvä esimerkki, kesällä kauppakorkeassa väitellyt wuhanilainen Ping Wang

PhD Chuanming Sun.
Kampukselta.

Videopuhelu kotiin kampuksella (Maija Mäki).

Laitoksessa tehdään paljon yhteistyötä ulkomaisten yliopistojen/laitosten kanssa. Kateellisina olemme jo aiemmin katsoneet laitoksen henkilökunnan filmaamia dokumentteja kiinalaisesta kulttuuriperinnöstä. Meillä post doc -tutkijana ollut Chuanming Sun on näyttänyt niitä eri tilaisuuksissa – ja juuri hänen ansiostaan olimme nyt tutustumassa hänen laitokseensa Kiinassa, mistä monet kiitokset hänelle. Hän auttoi meitä myös monissa matkan järjestelyissä ja tietysti paikan päällä Kiinassa ja ilman Chuanmingia emme tuskin olisi lähteneet koko reissuun. Wuhanissa saimme tutustua myös muuhun laitoksessa tehtävään tutkimukseen ja julkaisuihin.

Yliopiston kampuksella sijaitsi tuollakin nähtävästi kaikki tarvittava: asunnot niin opiskelijoille kuin opettajillekin, lastentarha, sairaala, kirjasto, kauppoja, baareja, hotelli, ravintoloita ja tietysti runsaasti opetustiloja. Emme asuneet kampuksen hotellissa, vaan aivan sen lähistöllä olevassa hotellissa, jonka ala-aulassa tulijoita tervehti robotti – valitettavasti se puhui ainoastaan mandariinikiinaa.  

Täällä kävimme alueen keskusmuseossa, Hubein alueen museossa. Katsoimme siellä osan näyttelyistä, Silkkitiestä ja keramiikasta kertovia näyttelyitä sekä näyttelyn, jossa oli aatelismies (?) Zeng Hou Yi:n haudasta löydetty esineistö, jota pidetään ainutlaatuisena. Yksi näistä on valtava pronssinen kelloinstrumentti, joka on noin 2500 vuotta vanha ja painaa viisi tonnia  (Warring States Period -aikakaudelta). Siitä kuva alempana. 

Kuva: Wikipedia commons.


Museoon kuuluu myös teatteri, jossa nautimme noin puolen tunnin musiikki- ja tanssiesityksen. Sellaisia olisi voinut olla myös konferenssissa. Museossa oli myös kaksi pientä museokauppaa, jotka olivat menneet kiinni ennen museon sulkemista. Ulkomaalaisina pääsimme kuitenkin tekemään vielä pikaiset ostokset, kuten tuosta alhaalla olevasta kuvasta näkee.  

Meille myös kerrottiin, että museolla oli käynyt muitakin tärkeitä vieraita; nimittäin Kiinan presidentti oli kunnioittanut museota käynnillään pari kuukautta ennen meitä. 


Kännyköitä käytetään paljon enemmän kuin täällä...

Temppeli oli käytössä ja osuimme paikalle kesken menojen, joten temppelistä ei ole julkisia yleiskuvia. 





Käsitöitä ja vanhoja tavaroita myynnissä olevan torin vieressä oli myös ruokatori, jossa paikallinen poppi soi ja tarjolla oli maistiaisia. 




Ruoka Wuhanissa oli terästetty chilillä ja sitä chiliä riitti: 


P.S. Juuri nyt Wuhanin ilmanlaatu on "moderate" eli kohtalainen. Tätä ilmanlaadusta kertovaa sivustoa ei sitten Kiinassa päässyt avaamaan - ehkä V.P.N:n avulla sen olisi saanut auki. 

P.S2: Lisätty nimet Wuhanin yliopistolla otettuun kuvaan. Kiitos Chuanming Sun.


perjantai 21. syyskuuta 2018

西湖 Westlake



Kongressit eivät ole vain tieteellisiä esitelmiä ja keskustelua varten, vaan niissä pitää tutustua myös ympäristöön – ainakin lääkärini muistutti minua siitä, ettei saa istua vain kongressissa vaan pitää tutustua ympäristöön. Kun matkustaa Hangzhouhun on nähtävä ainakin Westlake, kiinaksi 西湖,  Xī Hú,  Lääkäriä täytyy tietenkään totella, joten hyppäsimme keskiviikkoaamupäivällä taksiin heti oman esitelmäsession jälkeen. Matka kampukselta Westlakelle kesti vain puolisen tuntia ja kiinalaisen wechatin avulla saattoi seurata mistä isännät löytävät meidät, sillä Westlaken alue  suuri.  


Suosittuna matkakohteena Westlake on esitelty kaikissa mahdollisissa matkaesitteissä ja sillä on suuri merkitys Kiinan historiassa ja taiteissa. Westlake on innoittanut niin runoilijoita kuin taiteilijoita pitkän historian ajan. Lisäksi järvi, sen ympäröivä luonto ja historialliset rakennukset, temppelit, pagodit, tekosaaret ja puutarhat, ovat merkinneet puutarhansuunnittelijoille inspiraation lähteitä. Ja kaunista siellä olikin ja aikaa olisi voinut viettää vaikka kuinka kauan. Alueen lukuisissa historiallisissa puutarhoissa näkyy erityisesti ihmisen ja luonnon yhdistäminen.  Westlake onkin vuodesta 2011 lähtien Unescon maailmanperintökohde. Alueen kartta löytyy täältä.  




Itse järven säilyttämiseksi ja sen hyödyntämiseksi on esitteiden mukaan tehty paljon töitä satojen vuosien aikana. Ympäristön rakennukset ja puutarhat sekä tekosaaret polkuineen ja teineen ovat entisöity ja hoidettu.  Polkujen kiveystä pestiin ja korjattiin nytkin ihan käsipelillä. Järven alue on laaja – itse järvi on noin 6,5 neliökilometrin laajuinen – ja sen voi kiertää vaikka polkupyörällä.  Lisäksi voi vuokrata veneen ja soutajia tai matkustaa isommalla aluksilla järven hotelleja ja kauppoja sijaitsevaan päähän. Satojen yksityisten vuokrattavien soutuveneiden lisäksi laiturissa näkyi mm. poliisivene. 




Järvi on sekä kotimaisten että ulkomaalaisten matkailijoiden suosima käyntikohde. Kesällä se nähtävästi kuhisee väkeä, jota oli kyllä nytkin syyskuun helteissä runsaasti paikalla. Yksi alueen käyntikohteista on Leifengin pagoda, joka on rakennettu vuonna 2002 alkuperäisen, vuonna 975 rakennetun ja 1924 romahtaneen temppelin raunioiden päälle.  



Leifengin korkeuksista avautui hieno näköala järvelle, jota yhdeltä puolelta reunusti kaupunkimainen asutus ja muilta sivuilta ”luonnonmukaisemmat osat” puutarhoineen, puineen, polkuineen ja rakennuksineen. Alueella esitetään matkailijoille iltaisin valo- ja musiikkiesityksiä. Lisäksi siellä on museoita, ravintoloita ja temppeleitä. 




Järveä sanotaan myös yhdeksi kauneimmista paikoista Kiinassa ihailla auringonlaskua – ja varmaan myös auringonnousua ja kuutamoa. Yksi paikoista on nimetty runollisesti: ”Three Poles Mirroring the Moon”. Auringonlaskuakaan me emme kyllä ehtineet näkemään, vaan menimme järven toiselle puolelle silkki- ja teeostoksille. 




Wuhanilainen isäntämme Chuaming, joka perheineen tuli pariksi päiväksi lomailemaan Westlakelle,  oli järjestänyt meille hienon päivän. Näimme alueen tärkeimpiä nähtävyyksiä, lounastimme yhdessä ravintolassa, risteilimme vanhan näköiseksi tehdyllä risteilyaluksella yhteen tekosaareen, jonka puutarhoja ja rakennelmia ihailimme ja lopuksi risteilimme hotelli- ja kauppa-alueelle ostoksille. Huvittavaa oli vielä se, että illalla avatessani television, sieltä tuli sattumalta Pekingin ooppera, jossa esitettiin Valkoista ladya, tarinaa, joka liittyy juuri Leifengiin Westlakessa ja josta meille Ping kertoi. Täällä on legendasta enemmän tietoa ja täällä yksi versio oopperasta: 


Lounaan jälkeen ajanviettoa kiinalaisittain:


Olimme teeostoksilla Westlaken kaupoissa, sillä siellä oli myynnissä erityisesti paikallista tuotantoa. Myynnissä oli toki teetä muualtakin Kiinasta. Kaupanteko kävi meiltä helposti, sillä Chuanming hoiti tinkaamisen ja saimmekin alennuksen ja esimerkiksi tässä teekaupassa vielä kaupan päälle teepaketit. 



Lopuksi vielä sisäkuva Leifengin pagodasta: