Ensimmäinen etäväitös on onnellisesti (?) ohi

 

Pandemian vaikutukset ovat jo viime maaliskuusta lähtien olleet läsnä yliopistojen arjessa, mutta vasta viime lauantaina meidän oppiaineessa eli etnologiassa oli ensimmäinen etäväitös. Maija Mäki väitteli aiheesta  Polkuja esihistoriasta tulevaisuuksiin: matkailun tulevaisuuksia ja toimijoita arkeologisilla maastokohteilla ja yhden respondentin vastineeksi olikin kaksi vastaväittäjää, Pauliina Latvala-Harvilahti ja Sanna Lillbroända-Annala. Pauliina oli helsinkiläisenä etänä ja itsekin oli vielä erillisessä tilassa kustoksena, Sannan ja muun väitökseen osallistujien (alle 50 henkilöä turvavälein) ollessa Educariumin tilassa. Tilaisuus striimattiin ja sitä kuunteli parhaimmillaan yli 90 henkilöä. Itse tutkimus löytyy myös verkosta. Tätä etäväitöstä voi myös verrata keväisiin pääsykokeisiin, jotka pidettiin myös netissä, sillä kyseessä on meille sukupolvikokemus. Olemme tätä ennen tottuneet aivan erilaisiin väitöstilaisuuksiin.

Tohtori in spe.

Kyseessä oli ensimmäinen etnologian väitös Turun ylipistossa, sillä oppiaine vaihtoi erinäisistä syistä nimeään elokuussa kansatieteestä etnologiaksi. Kyseessä oli monitieteinen tutkimus, jotta etnologian lisäksi oli vahvasti mukana museologia, tulevaisuudentutkimus, arkeologia, matkailututkimus ja kriittinen kulttuuriperinnöntutkimus muutaman mainitakseni. Käsitteistöä oli lisäksi paljon ja siitä virisi hienoa keskustelua väitöstilaisuudessa.   

Vahinko vain, että tekniikka petti paikoitellen ja keskustelun äänet hävisivät välillä Educariumin ja Arcanumin välillä, kunnes ne palasivat kun varatietokone saatiin päälle. Myös lopussa, jolloin kustoksen piti sanoa, että pyydettyjä puheenvuoroja ei ole, väitöstilaisuus on päättynyt, piti käyttää puhelinta. Respondentin eli Maijan mukaan minun kustoksen zoomini on noiduttu, sillä erilaiset zoom-tapahtumat eivät aina suju kuten pitäisi – aivan kuten ei tässä väitöksessäkään. 

Mutta väitös saatiin onnellisesti ohi ja juhlien aika on sitten kun koronasta on selvitty eli ensi vuoden puolella – toivottavasti. Nyt tapahtumaa juhlistettiin vain juomalla yhdessä lasilliset kuohuvaa Educariumin pihalla.

 

 

 

Susien paikat, susiraja ja muita viime viikkojen väitöskirjoja

Piirroskuva on Aleksi Lydmanin, ostettu käsityöläismarkkinoilta.

Olen viime aikoina osallistunut kolmeen upeiden, keskenään erilaisten väitöskirjojen väitöstilaisuuksiin. Marraskuussa Kirsi Sonck-Rautio (Turun yliopisto, kansatiede) väitteli Saaristomeren pienimuotoisen rannikkokalastuksen nykytilasta, haasteista ja mahdollisuuksista sopeutua tulevaisuuteen kalastajien näkökulmasta. Tutkimuksen mukaan kalastajien kattavaa ympäristötietoa pitäisi kuunnella nykyistä herkemmällä korvalla. Kuten Saaristomerellä niin monessa muussakin paikassa pienimuotoinen rannikkokalastus on kriisissä. Vastaväittäjänä toimi kulttuuriantropologian professori Hannu I Heikkinen Oulun yliopistosta. Artikkeliväitöskirja (ilman niitä artikkeleja) löytyy täältä.

Joulukuussa Anna Rauhala väitteli Helsingin yliopistossa kutomiseen, meillä arkiseen ja itsestään selvänä pidettyyn käsityötaitoon liittyneistä yksilö- ja yhteiskuntatason merkityksistä 1800-luvun lopulta nykyaikaan. Vanhemmassa neulomisessa ja tämän päivän neulomisessa on Rauhalan mukaan oikeastaan kyse eri ilmiöistä, sillä aiemmin neulominen – kuten sitä kirjakielellä on päätetty nimittää – oli pakollinen ja välttämätön taito, mutta nykyisin se on vapaaehtoinen, iloa tuottava harrastus. Tänään kudotaan – kuten olen tottunut sanomaan – koska se tuottaa iloa, mielihyvää ja rentouttaa. Kutominen auttaa keskittymään  ja sen vuoksi mm. luennoilla kudotaan. Se myös   auttaa selviytymään vaikeista elämäntilanteista. Yksi merkityksellinen hyöty näiden kudontatuotteiden valmistamisessa on, että niitä – ekologisia –valmistetaan läheisille, itselle tai hyväntekeväisyyteen. Minulla oli ilo ja kunnia toimia vastaväittäjänä. Kirja on ilmestynyt Kansatieteellinen arkisto -sarjassa ja löytyy myös täältä.

Kolmas väitös oli kuluneena viikonloppuna kulttuurihistorioitsija Heta Lähdesmäen Susien paikat, jossa hän tarkasteli ihmisen ja suden välisiä suhteita 1900-luvun Suomessa. Vastaväittäjänä toimi dosentti Jukka Nyyssönen Tromssan Arktisesta yliopistosta. Ihmisen ja suden suhteen lisäksi työn keskiössä ovat niin susien fyysinen sijoittuminen kuin käsitykset suden kuulumisesta tai kuulumattomuudesta Suomeen. Suden näkökulma tulee esille mm. siinä, että työssä tarkastellaan suden toimijuutta, asia joka on erityisen kiinnostava. 

Mutta missä on se susiraja? Me jotka olemme aina ihmetelleet, että mikä ja mistä on saatu susiraja – erityisesti jos meidän väitetään sieltä olevan kotoisin – on myös tässä työssä selvitetty. Susiraja erottaa alueet, joilla sudet voivat elää romanttisesti ajatellen koskemattomassa luonnossa tapaamatta ihmisiä ja rajan toisella puolella olevat alueet sitten kuuluvat ihmisille töineen ja harrastuksineen. Tämä on mm. median ja muiden luoma kuva 1900-luvulla. Susirajan takana, siis idässä ja pohjoisessa susien piti pysyä, vaikka ei siellä viime vuosikymmenien aikana ole mitään ”koskemattomia” erämaita ollut eikä susista oikein sielläkään ole tykätty. Tätä rajaa susien ei ole ollut suotavaa ylittää, ei ainakaan jos eivät halunneet päästä hengestään. 

Susiraja on täysin kuvitteellinen raja ja voi vain miettiä, että miksi sitä on ylläpidetty. Susirajan ylittäneet sudet pääsivät hengestään, mutta tänä päivänähän yhä enemmän ja enemmän susia on täällä etelässä. 

Susien paikat -kirja julkaistaan Jyväskylän yliopiston NYKYKULTTUURI-julkaisusarjassa. Open Access -versio väitöskirjasta tulee saataville julkaisuarkistoon kuuden kuukauden kuluttua julkaisusta

Saunaa kerrakseen

”Sauna paikkana ja siellä koettu kehollisuus on monisyinen kudelma fyysistä paikassa oloa, aisteja ja tunteita, menneisyyden läsnäoloa, muistoja, symboleja, omaa kokemusta ja kulttuuria”. Näin kirjoittaa 8.6. väitellyt Laura Seesmeri, joka tarkastelee väitöskirjassaan saunomista kerrottujen kokemusten ja esitettyjen kokemisen mahdollisuuksien kautta. Kokemusten kehollisuus on osoittautunut monisyiseksi kulttuuriseksi tapahtumaksi, jossa oma keho ja oma menneisyys liitetään yhteisesti jaettuna kulttuuriseen kokemukseen ja paikkaan, joka on toisaalta riisuttu toisaalta ladattu. 

Sauna on juuri tällä viikolla monella muullakin tavalla ajankohtainen, sillä – kuten väittelijäkin lektiossaan totesi – Suomi aikoo esittää saunaaUnescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon ensimmäisenä ehdotuksista. Sauna valittiin yhteensä 52 ehdotuksen joukosta. Saunan jälkeen toinen ehdotus on kaustislainen viulunsoitto. Suomihan hyväksyi Unescon yleissopimuksen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseksi vasta vuonna 2013.

Kesäkuun toisena lauantaina vietetään saunapäivää ja tänä viikonloppuna kokoontuu Kukkolankoskella Haaparannalla ja Torniossa Suomen puolella maailman saunakongressi. Sen puhujat näyttivät ainakin yhden ohjelman mukaan olevan miltei yksinomaan miesoletettuja. Mielenkiintoinen kysymys tuo saunan sukupuolittuminen, joka tuli esille väitöksessäkin.

Saunominen on osa ihmisten arkea, vaikka sauna ja saunominen työnä ja tehtävinä (esim. synnyttäminen, kuoleminen saunassa, puhdistautuminen) on muuttunut pelkästään nautinnoksi. Nyt tarkastetun Seesmeren väitöskirjan mukaan saunominen muodostaa vahvan yhteyden menneisyyteen ja luontoon – jopa kerrostalossa. Saunalla on hänen mukaansa tunteikkaan nostalgian tai myyttisen menneisyyden rooli, saunassa on hänen mukaansa luonto voimakkaasti läsnä, myös kun on saunottu kaupungeissa olevissa kerrostalosaunoissa.

Kehollisuus on osa muisteltua saunakokemusta ja se tulee hyvin esille, kun muistelen käyntejäni saunoissa Marinmaalla, viimeksi Nadjan perheen marilaisessa monchassa. Untshossa. Minulle sauna kuuluu olennaisena osana kokemuksiini Marinmaasta. Sauna oli lämmitetty molemmilla kerroilla odottamaan minua. Sauna sijaitsi suhteellisen ahtaasti rakennetulla sisäpihalla, talon ja talousrakennuksen välissä ja sen edessä oli kaivo, josta haettiin talous- ja pesuvesi. Juomavesi haettiin lähteestä noin parin sadan metrin päästä. 

Tämä – kuten saunakokemukset yleensäkin – vaikutti moniin aisteihin ja vieläkin saunan vieno savun tuoksu palaa mieleeni kun ajattelen saunaa. Tätä Nadjan perheen saunaa en edes osaa kuvailla sanoin kattavasti. Se tuoksui savulle ja puhtaalle, kuten saunat ennen Suomessa. Kuuma tai kipakka se oli myös ja emäntä heitti minua varten löylyn valmiiksi, joten saatoin vain istua lauteilla ja nauttia saunan kuumuudesta. Vihta oli laitettu veteen odottamaan. 

Lämpö saunassa säilyi seuraavaan päivään asti. Eteisessä saattoi vilvoitella ja sen jälkeen peseytyä saunapadasta otetulla kuumalla vedellä. Saunan tuoksu tuli vielä paremmin esille seuraavana päivänä käydessäni siellä pesulla. Silloin vieno ja puhdas savun tuoksu erottui paremmin kuin kuumassa saunassa. Tätä tuoksua en osaa edes kuvailla, sillä sille ei löydä sanoja. Se on oikeastaan tuoksu lapsuudestani; muistan, että kävin ämmini kanssa jostain syystä erään talon silloisessa savusaunassa. Sauna oli musta ja muistan siitä vain tuon vienon savun hajun. 

Kenttätyöperiodien – siis aiemmin 2000-luvun alkupuolella – kävin useissa kylän saunoissa saunomassa, sillä lastentarhan takapihalle rakennettu iso sauna oli valmis vasta kesällä 2003. Ensimmäisenä kesänä myös Anisina tutustutti minut heidän saunassa olevaan pontikantislauslaitteistoon. Saunoja käytettiin vielä eri tehtäviin ja saunojen ylisillä kuivattiin esimerkiksi yrttejä ja vihtoja. 

Marilaisessa saunassa käynti vaati vielä sauna jälkeen teen ja blinien nauttimisen. Jura tau надежда!