Takaisin kentälle

Oli kaunis ja kuuma perjantai-iltapäivä. Monien ystäväni ja entisen marin kielen opettajani Larissan ja hänen siskonsa Nadesdan puhelinsoittojen jälkeen olin vihdoin matkalla. En ollut aiemmin tavannut Ladan kuskia, noin nelikymppistä miestä enkä auton muita matkustajia, kahta opiskelijapoikaa, mutta tiesin kyydin päämärään. Siinä marilaisessa kylässä olin ollut useasti aikaisemmin, tosin edellisestä kerrasta oli ehtinyt kulua kymmenisen vuotta. 

Matka kulki ensin perjantai-iltapäivän kazanilaisessa ruuhkassa, jolloin tuntui siltä, että kaikki muutkin olivat matkalla kaupungin ulkopuolella sijaitsevalle datshalle tai maaseudulle. Ruuhka helpottui vähitellen, kun Kazanin kaupunki jäi taakse ja maasto muuttui hieman kumpuilevammaksi ja toisaalta avoimemmaksi. Tien molemmin puolin vuorottelivat pikkukylät ja vanhat kolhoosit edellisvuotisine heinä- ja lantakasoineen. Joissakin kylissä moskeijan minaretti kurkotti kohti taivaita, jossakin ohitimme myös harvaksi muuttuneen  ortodoksikirkon kupolin. Kylissä talot sijoittuivat koristeellisen porttien taakse, joissakin pihoilla näkyi eläimiä, siellä täällä ihmisiä palaamassa kotiin, kuka pyörällä, kuka kävellen. Eräässä tataarikylän kahvilassa näkyi vietettävän tataarihäitä. "Miten niin tataareja?" kysyin kuskilta. "Puheesta sen kuulee, puhuvat tataaria." Itse hän eikä pojatkaan osanneet tataaria, ainoastaan venäjää ja maria, joka oli heidän kaikkien kotikieli. Kazanissa kieli oli kuitenkin enimmäkseen venäjä. 

 

 

Maisema oli avaraa ja kaunista ja maasto oli tuttua edellisiltä Marin matkoilta, tunsi palaavansa kylään, yhteen sielun maisemista. Tatarstanin ja Marin tasavallan rajan ylitettyämme tie muuttui kuin iskusta huonoksi ja auton vauhti putosi noin 20-30 kilometriin tunnissa. Myös auton renkaat kärsivät  huonosta tiestä ja yksi piti vielä vaihtaa aivan muutama kilometri ennen kuin saavuimme kylään ja se kylä oli Untscho eli Shorunzha. 

Kylä - tai kaiken kaikkiaan seitsemän pienemmän kylän yhteenliittymä näytti aluksi aivan kuin sieltä ei olisi koskaan lähtenytkään. Ajoimme ohi kylän keskusaukion, sen päätietä pitkin vielä ohi kauppojen, kirjaston ja kylähallinnon pitkin Jefremovaa erään kauniisti koristellun talon eteen, toinen opiskelijapojista avasi portin ja "tässä se nyt on, minun koti". Olimme saapuneet Nadjan taloon, toisen opiskelijapojan kotiin, jossa myös minun oli tarkoitus Larissan sopimuksen mukaan yöpyä.

Tärkeä osa keittiötä oli sen "venäläinen uuni". Talon uuni oli lämmitetty, emäntä siirsi hiilet muualle ja laittoi uuniin seuraavan päivän lounaaksi tarkoitetun ruuan. Keittiön pöytä oli katettu ja teevesi oli teekeittimessä, kylässä vielä Marina, joka tiesi odottaa minun tulevan. Sauna oli lämmin ja teen sekä pöydässä olevien blinin ja leivän jälkeen pääsin saunaan. Talonväki oli jo käynyt aiemmin saunassa. Marinan sisko toi vielä naapurista äitinsä leipomaa piirakkaa. Kaikki maistui niin tutulta ja niin herkulliselta. Saunan jälkeen - lihkom paran - piti juoda vielä uudelleen teetä ja maistaa herkullisia blinejä. Marilaista saunaa en oikein osaa edes kuvailla, se tuoksui ihanasti savulle ja puhtaalle, kuten saunat ennen Suomessa. Kuuma tai kipakka se oli myös ja emäntä heitti minua varten löylyn valmiiksi, joten saatoin vain istua lauteilla ja nauttia saunan kuumuudesta. Eteisessä saattoi vilvoitella ja sen jälkeen peseytyä saunapadasta otetulla kuumalla vedellä. Saunan tuoksu tuli paremmion esille seuraavana päivänä käydessäni siellä pesulla. Silloin vieno ja puhdas savun tuoksu erottui paremmin kuin kuumassa saunassa. Tätä tuoksua en osaa edes kuvailla, sillä sille ei löydä sanoja. 

 

Sain valita nukunko kuumaksi lämmitetyssä pirtissä vaiko eteiseen kesän ajaksi varustetuissa varastohuoneissa, joihin kuuluvat olennaisena osana sängyt. Valitsin varastohuoneen, sillä talossa olisi ollut minulle aivan liian kuuma ja arvelin, että talonväki haluaa kuitenkin nukkua siellä - tai kuski. Emäntä olikin jo pedannut minulle huoneen, mutta epäili, että onko siellä minulle liian kylmä. Aamulla heräsin kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan noin puoli seitsemältä jolloin ulkona olleet kukko kanoineen olivat pitäneet ääntä jo kauan. Aamiaisella kuulin, että emäntä ja isäntä olivat näin kesäaikaan nousseet jo neljän-viiden välillä, sillä lehmät piti lypsää ennen kuin ne päästettiin paimeneen. 

Aamiaisen jälkeen - jo ennen kahdeksaa - lähdin naapurin Marinan kanssa ensimmäiseen kyläpaikkaani. Hän oli edellisenä päivänä varmistanut, että niissä paikoissa ollaan kotona. Ensimmäisessä paikassa Anisinan luona näytti siltä kuin aika olisi todella pysähtynyt. Talo sisustuineen näytti aivan samalta kuin aiemmin, vain kesää viettävä lapsenlapsi oli vaihtunut, 10 vuotta sitten oli poika, nyt siellä vietti kesää viisivuotias tyttö. Toisen aamiaisen ja keskustelun jälkeen lähdimme Elisavetan luo, mutta Anisina lapsenlapsineen halusi näyttää meille kylän tähän päähän rakennetun lähteen (tai siis talon lähteen ympärille). 

 

Osa kylän taloista oli aivan samannäköisiä kuin aiemmin, osaa oli komistettu ja muutamista näki selvästi, miten raha liikkuin. Osaa taloista ei voinut oikein sanoa kauniiksi, sillä kun niitä oli rakennettu ja komistettu, ne olivat samalla kadottaneet  mittasuhteensa. Osassa portit, ovet ja ikkunat olivat kauniisti koristeltuja, osaa taloja "kaunistivat" satelliittilautaset. Myös internet toimi kylissä. Kännykkähän toimi siellä jo kymmenisen vuotta sitten, mutta ei ensimmäisillä kenttätyökerroilla.

 

Elisavetan talo oli myös kuten ennen, paitsi että emäntä oli joutunut pyörätuoliin. Häntä oli kesäaikaan hoitamassa hänen tyttärensä lapsineen, mutta talvet hän asui kotona miehensä kanssa. Katettu pöytä oli myös täällä odottamassa meitä, erotuksena se, että ensin piti syödä peruna-kasviskeittoa. Ruokajuomaksi oli hankittu olutta ja viintä eikä kello siis ollut vielä edes kymmentä. Talossa lomaa viettävät kaupunkilaislapsenlapset olivat hyvin kasvatettuja. Täälläkään emme voineet viipyä kovin kauaa, sillä vielä oli pari taloa, joissa piti käydä. Juhlakentän - sinnekin oli rakennttu uusi mökki - läpi menimme uudelle museolle, mutta se oli kiinni. Nadesda näytti minulle myöhemmin museosta kuvia, joten kiinniolo ei ollutkaan niin suuri ongelma. Olisimme käyneet myös Rosan luona, mutta erään naapurin mukaan hän oli käymässä Morkissa. Näimme hänet pikaisesti ennen paluutani Kazaniin. Pikaisen lounaan jälkeen - olin siis syönyt sitä ennen kaksi aamiaista ja yhden lounaan - oli vielä mentävä entisen kolhoosin johtajan, Saveljevien luo kylään. Siellä odotti myös yhdistetty aamiais-lounaspöytä. Ja heidän tyttärensä Marina kuljetti minua kylän taloissa.

 

 

 

 

Tämän vierailun - ja uusien vieraiden jälkeen - kello olikin jo niin paljon iltapäivällä, että piti ajatella takaisin Kazaniin lähtöä. Sitä ennen piti vielä kerran syödä Nadjalla ja nauttia hänen talonsa rauhasta. Miesväki, kuski ja talon opiskelijapoika, sahasivat lankkuja pihamaalla ja jäivät vielä kylään päiväksi. Sitä ennen he veivät vielä minut kylän ohittavalle maantielle odottamaan Kazaniin kulkevaa autoa. 

Tämä vierailu kaikessa lyhykäisyydessään oli myös hieno osoitus Venäjällä toimiven verkostojen voimasta. Tunsin toki entuudestaan osan kyläläisistä ja Larissan, joka taas puolestaan tunsi Nadjan, koska oli opiskellut tämän sisaren kanssa myöhemmin ja myös käynyt tämän luona pari vuotta sitten. Silti tunsin olevani kuin kotonaan hänen luonaan. Toivottavasti voin palata tuonne kentälle aiemmin kuin mitä edellisestä kerrasta oli. Silti sekään ei ollut unohtunut kyläläisiltä. Yhteiset hetket muistuivat mieleen katsomistamme valokuvista ja muisteluista, joita vuodetkaan eivät olleet vieneet mennessään. Tällaista etnologien kokemaa ystävyyttä voi vain muistella. Ja palata uudestaan kentälle...

 

 

Provence Mon Amour

** Tämän tekstin piti ilmestyä viikko sitten, mutta ei sitten ilmestynytkään, koska olin tehnyt korjauksen ajastamaani tekstiin. **

Tätä lukiessanne olen matkalle näihin kuvan maisemiin. Minulla Provenceen liittyy aina vahvasti laventelin (ja myös tinjamin) tuoksu ja upea, vaihtuva valo. Avignonin Paavien palatsin ja kaupungin festareiden vilinän jälkeen illan jo hämärtyessä matka jatkui ylemmäs kohti Montbrun-les-Bainsia, jossa ystävilläni on vanha talo, johon kuuluu myös vanha  cabanon. Oli kuumaa ja pimeää, joten maisemista en nähnyt mitään, mutta avoimesta autonikkunasta tulvi sisään laventelin ja tinjamin "tuoksupotpuri", jonka muistan varmaan loppuikäni. Tutustumiseni Provenceen alkoi näin näkemättä ja kuulematta mitään  laventelin ja tinjamin tuoksun kautta; ehkä lisättynä kaskaiden äänillä. 

Tämä on hyvä ja valaiseva esimerkki siitä, miten paikkoihin ja tiloihin eri aikoina liitetyt muistot perustuvat usein erilaisiin aistikokemuksiin, joista kuulo- ja näköaistin lisäksi hajuaistilla on tärkeä merkitys muistojen rakentajana. Lapsuudesta tai lähimenneisyydestä peräisin olevat tuoksut ja hajut tuovat elävästi mieliimme paikat, henkilöt, tapahtumat tai vain muistot - joskus välähdyksenomaisesti, joskus erittäin tarkasti. J. Douglas Porteous on kirjoittanut (2006: Smellscape, Ks. The Smell Culture Reader) tuoksumaisemasta, smellscape, jolla hän tarkoittaa sitä, että tuoksut ja hajut ovat myös spatiaalisia, paikkaan sidottuja. Yi-Fi Tuanin mukaan juuri tuoksut ja hajut vaikuttavat meihin syvemmin kuin näkemämme havainnot tai kuulemamme äänet. Näin ajateltuna tuoksut voivat olla muistojemme todellinen koti, koska tuoksulla on voima varastoida menneisyyttä. Päinvastoin kuin visuaalinen mielikuva, tuoksumuisto on koteloitunut kokemus, joka on Tuanin mukaan jätetty tulkitsemattomaksi ja kehittymättömäksi. (Tuan 2005: Space and Place. The Perspective of Experinece.)

Ystäväni ja kollegani Johanna Rolshoven on aikoinaan tehnyt väitöskirjansa laventelista: Provencebild mit Lavendel. Die Kulturgeschichte eines Duftes in seiner Region (1991), jossa hän kertoo laventelin käytön ja merkityksen lisäksi mm. siitä miten Provencen ja laventelin myytti on luotu. Se on vasta noin 80 vuotta vanha "tuote", mutta vaikuttaa markkinoinnissa lyöneen helposti läpi antaen kuvan kuin se olisi ollut sitä aina. Turisti ei voi olla törmäättä laventeliin Provencessa vaikkei edes ajelisi pitkin laventelireittiä. 

Kiitos ystävieni ehdin tuolla aiemmalla heinäkuisella viikon matkalla nähdä ja kokea vaikka mitä; mm. olin paikallisen vuohenhoitajan "Rosen" mukana paimenessa. Hänellä oli maanomistajien kanssa sopimukset siitä, minne voi viedä vuohensa syömään. Paikkakunnalla oli myös muutamia muita vuohitalouksia ja kaikki käyttivät eri laitumia tai reittejä, jotka erosivat myös hieman eri vuodenaikoina. Aurinko ei ollut vielä noussut, kun lähdimme viemään eläimiä muutaman tunnin aamulenkille kylän läheisille vuorille. Koska heinäkuussa keskipäivällä oli niin kuumaa, niin tämä karjanhoitaja toi eläimet navettaan kuumimmaksi ajaksi ja lähti uudestaan iltapäivällä. Työ oli rankkaa sekä fyysisesti että taloudellisesti. Rose teki myös itse (luomu)vuohenjuustoa ja myi sitä paikallisilla maalaismarkkinoilla. Muutaman vuoden kuluttua hän joutui lopettamaan vuohien pitämisen ja opiskeli toista alaa. Opintojen jälkeen hän kuitenkin palasi jälleen vuohenkasvattajaksi, mutta nyt koulunsa päättänyt poika on apuna. Ensimmäiseltä ammatiltaan Rose oli biologian opettaja. Tässä muutama kuva mieliinpainuvasta aamupäivästä vuohipaimenessa:

Verrattaessa viime aikojen kuvia vanhoihin valokuviin näkee (kiitos Justin) selvästi vuohien laiduntamisen jäljet maisemassa. Toisaalta viime vuosisadan alussa Provence(kin) oli köyhää aluetta, jossa paikalliset hakkasivat metsät hiilenpolttoa varten.

Kiitos Rose tuosta aamupäivästä! Lepotauoilla keskustelimme eläimistä, Rose kertoi vuohistaan ja minä kerroin hänelle poronhoidosta. Rosella oli apuna kaksi paimenkoiraa ja vuohilauman koko oli tuolloin noin 70 päätä. Tapasin aiemmin kylässä erään toisen vuohenomistajan, jolta kysyin tämän eläinten määrää. Hän huitaisi kädellään eikä osannut sanoa tarkkaa lukua, vaan sen kuulemma tietävät virkamiehet N:n kaupungin maataloustoimistossa. Eli EU-Ranskassa eläinten määrä ei ollut ainakaan vuonna 2005 niin tarkkaa ja tuskin se on tästä muuttunut. Toki vuohillakin oli keltaiset korvamerkit.

Apeaa Hampurissa

Kävin pikaisesti Hampurissa, jossa tunnelma oli monella tavalla apea ja harmaa. Myös  Pyhän Michaelin kirkon tornista avautuva maisema oli apea ja harmaa, tuuli ja satoi lunta. Ilman kosteus ja kylmyys tuntuivat luissa ja ytimissä, kuten sanonta kuuluu. Hissiremontin vuoksi torniin piti kavuta kaikki 452 askelmaa ylös ja takaisin. Sen lisäksi kävimme lauantaina vielä ihailemassa Blankenesin kylää ja sen satoja rappusia. Täältä pääsee kiertokävelylle kylään.

Hampurissa käynnin syy ei ollut nähtävyyksien katseleminen, vaan ystävien tapaaminen, ja sitähän sää ei haitannut. Koska olen viime aikoina lukenut erään työtehtävän ansiosta runsaasti "keittämistarinoita" ja ruokamuistoja, niin halusin jakaa omia rakkaita ruokamuistoja sikäläisten ystävieni kanssa. Tein Hampurissa poronkäristystä - en sentään itse ole teurastanut poroa, mutta toki vuolin käristyslihan - kittiläläisestä porosta. Muusi valmistui paikallisista perunoista ja puolukat olivat Pohjanmaalta. Kollegani Maarit Knuuttila viittaa eräässä artikkelissaan saksalaiseen historiafilosofi Reinhart Koselleckiin, jonka mukaan menneisyyden hyväksi havaitut toimintamallit lohduttavat ja tuovat turvallisuuden tunteen tuntemattomaan tulevaisuuteen (Koselleck 1985). Hyvä ruoka lohduttaa ja sen jakaminen ystävien kanssa luo puolestaan muistoja, jotka jäävät elämään myös meidän jälkeemme. Ruoka, sen maku ja tuoksu herättävät puolestaan nämä yhdessä jaetut hetken tuoden mieliin ruokailutilanteen ja tunnelman.

"Freunde sind wie Sterne. Du kannst sie nicht immer sehen, aber du weißt, sie sind immer für dich da."