Matkalla Norjassa

 

Norjasta on tullut yhä suositumpi kesämatkailumaa myös suomalaisille. Pohjoisessa ainakin Senjan saari ja Lofootit ovat täyttyneet ainakin koronan jälkeen matkailijoista. Heinäkuussa tuntuu kuvien perusteella siltä, että sinne ei mahdu enää yhtään matkailuautoa, vaikka luonto upeine maisemineen on se, miksi kaikki tuntuvat haluavan sinne. Ei ihme, että Norja aikoo ottaa ensi vuonna käyttöön turistiveron. Siitä saavat kunnat päättää itse eikä veroa peritä leirintäalueiden teltta- ja matkailuauto-majoittumisesta. Veron edellytyksenä on, että matkailu aiheuttaa paljon haittaa alueella. Ihmetyttää silti, että miksi matkailuautoilijoilta ei veroa peritä? Mikä on niiden tuotos paikkakunnille? Täältä löytyy uutisia matkailun kestämättömyydestä ja kestävyydestä.

Minäkin matkustin taas viime kesänä Norjaan, mutta matka suuntautui Itä-Ruijaan, Vuoreijaan. Siellä ei ollut tungoksesta tietoakaan, mutta vuoretkaan eivät siellä ole niin korkeita kuin Tromssan läänissä. Yövyimme Vesisaaressa hotellissa. Hieman ihmetytti kaupungin huono (ruoka)ravintolatarjonta. Kirjakauppa löytyi ja Ingeborg Arvolan kirjat

Ruijan rannalla 1 ja 2 eli Jäämeren laulu (Kniven i elden) ja Villien tuulten ranta (Vestersand). Trilogian kolmas osa ilmestyy syksyllä; kuulin kirjakaupan myyjältä. Pääkohde meillä oli taas Vuoreijan kaupungissa sijaitseva Steilnesetin noitamuistomerkki, jossa olen käynyt aiemmin ja josta olen kirjoittanut täällä. Ehdin käydä pikaisesti kaupungissa myös Pomori-museossa, jonka näyttely oli aika perinteinen.

Joku oli tuonut kukkakimpun palavan tulen eteen. 

Pomori-museon näyttelyä

Pomori-museosta

Vuoreija oli periaatteessa pääkohteemme, mutta kävimme myös Hamninbergin entisessä kalastajakylässä, jonne on reilun tunnin ajomatka Vuoreijasta. Tie oli kapea ja mutkainen ja jopa norjalaiset ajoivat hitaasti tätä tietä, jossa vastaan tullutta liikennettä varten toisen auton piti pysähtyä. Onneksi ohituspaikkoja löytyi runsaasti. Maisemat olivat upeita ja puuttomia. Välillä näkyi lammaslaumoja ja sinne tänne pystytettyjä kesämökkejä. Tuntui todella siltä kuin matkustaa Euroopan äärilaidalla. Minkähänlainen paikka olisi ollut talvimyrskyjen aikana?  

Hamningbergin kylä on aikoinaan ollut vilkas, mutta se autioitui lopullisesti 1970-luvulla. Kylässä on ollut koulu, kappeli ja kalastusasema, joka nyt toimi kesäravintolana. Venäläisten pomorien kanssa harjoitettu pomorikauppa on ollut yksi tärkeistä kaupan muodoista ja se jatkui ainakin 1920-luvulle asti. Kauppatavaroina oli kala ja toisella puolella vilja ja puutavara. Kesäravintolan listalla oli tietysti lohikeittoa ja myös kuningasrapua.

Suosittelen käyntiä niin noitamuistomerkillä kuin Hamningbergissä. Se tie ei ehkä sumussa ja sateessa ole ollenkaan niin houkutteleva kuin nyt auringon porottaessa vuorokauden ympäri. Norjalaisten merenkäynnin uskomattomasta historiasta kertoo myös kylän alkupäässä oleva muistomerkki Norjan ensimmäiselle meripelastusalus RS 1:lle, Colin Archerille sekä kippari Nikolai Anthissille ja hänen miehistölleen, josta tarkka tarina löytyy täältä ja täältä.

Vuoreijan lisäksi paluumatkalla kävimme myös Pykeijassa ja Neidenissa ja Näätämössä. Ehdin käydä lyhyesti myös Neidenin uudehkossa saamelaismuseossa, jonka näyttely oli kaunis ja ”taiteellinen” enemmän kuin informatiivinen. Lisäksi siellä olisi ollut pitkä videoesitys katsottavaksi, mutta se jäi seuraavaan kertaan.

PS. Kiitos kuskeille!

Kveenien jäljillä museoissa

Kveenien jäljissä kuljettiin sekä lännessä Yykeässä ja Alattiossa sekä idempänä kuten Pyssyjoella, Vesisaaressa ja Pykeijassa. Vesisaari on yksi tunnetuimpia paikkoja, joihin saapui runsaasti maahanmuuttajia suomenkielisiltä alueilta niin Suomesta kuin Tornionlaaksosta. Vielä siihen asti kunnes tsaari sulki Suomen ja Norjan välisen rajan, ihmisiä kulki täällä myös sesonkikalassa. Jäämeren rannikolta myös monet suomalaistaustaiset matkustivat Amerikkaan. Esimerkiksi Reidar Särestöniemen vanhemmat tulivat täältä Kaukoseen ja yhteydet Vesisaaren sukulaisiin olivat myöhemminkin lukuisia.

Vuonna 1977 vihittiin Vesisaaren Kveenimuistomerkki. Tilaisuudessa olivat mukana Norjan kuningas Olavi, Ruotsin kuningas Kaarle Kustaa sekä presidentti Urho Kekkonen, joka piti avajaistilaisuudessa puheen. Siinä hän korosti kveenejä (tai suomalaistaustaisia siirtolaisia) juuri yhteistyön vertauskuvana kunnioittaen näiden ihmisten työtä ja toimintaa. 

Vesisaaressa sijaitsee kveenimuseona ns. Tuomaisen talo, alkuperäiseltä nimeltään Viinikan talo (1851) rakentajansa, Johan Petter Viinikan mukaan. Viinikka panttasi talon kauppias H.F. Esbensenille, jonka omistusaikana talossa asui paljon vuokralaisia. 

Kuva on Kveenimuseon sivulta: http://www.varangermuseum.no/fi/ (omani ovat vielä kamerassa)

Kveenit Karoline ja Karl Tuomainen ostivat tilan 1918. He saivat elantonsa monien muiden tavoin kalastuksesta ja pienviljelyksestä. Talon navetassa oli lehmiä, lampaita ja hevonen. Talotyyppinä se on ns. ”varangintalo” eli sekä asuinrakennus että navetta sijaitsevat saman katon alla. Tämä talotyyppi on luonteenomaista Vuoreijan alueelle ja on oiva osoitus sopeutumisesta paikalliseen ympäristöön ja ilmastoon. Kuka olisi lähtenyt navettaan lumimyrskyssä ja ankarassa tuulessa? Nyt sen saattoi tehdä sisällä eteiskäytävää pitkin, joka oli talossa keskellä pitemmän (pihan puoleisen) seinän suuntainen. 

Talossa on tehty muutoksia, kuten pääsisäänkäynti siirretty etelästä pohjoispuolelle ja aikaisemmasta käytävästä tehty keittiö. Myöhemmin sekä päärakennuksen että tallin viereinen osa on korotettu ja kulku eläinsuojiin talosta on suljettu. 

Kveenit tunnettiin alueella myös rakentamistaan saunoista. Tuomaisen talon sauna on ollut ensin savusauna ja se on myös aiemmin toiminut yhteissaunana tällä etupäässä kveenien asuttamalla Vesisaaren Ulkopään alueella. Uusi, navettaan tehty sauna on kuulemma edelleen käytössä, sillä siellä ”Tuomaisen saunan ystävät” saunovat joka toinen viikko. Talohan kuuluu museolle, sille sen viimeiset asukkaat, sisarukset Ida ja Alf Tuomainen lahjoittivat sen kaupungille.  Tuomaisten elämästä ja haastattelusta voi lukea tarkemmin Lassi Saressalon väitöskirjasta. Museoidun talon seinillä on kuvia aikaisemmista omistajista ja tapahtumista. 

Pihapiirissä sijaitsee myös leipomotupa, jonka uunia alueen muu väki käytti leipien paistamiseen. Maksu toimitettiin polttopuina, sillä niistä suhteellisen puuttomalla alueella oli pulaa. Myöhemmin leivintupa oli vuokrattuna leipomokäyttöön. 

Sekä Tuomaisen talo että sen lähellä sijaitseva Esbensenin kauppiaantalo kertovat tuon ajan elämästä ja ympäristöstä sekä erilaisista ihmiskohtaloista. Kaupankäynnin ja kalastuksen kehitys ja muutokset tulevat esille tässä kauppiaantalossa. Milloin talo muuttui kodiksi ja miten loppuvaiheissa se toimi vanhainkotina ja majatalona ovat osa kauppiaantalon menneisyyttä. Kun kaupunki osti talon, osa siihen kuuluneista rakennelmista kuten laivalaiturit, puutarha ja porolaidun olivat joko hävinneet tai palaneet. Päärakennus oli kuitenkin säilynyt ja se kunnostettiin museoksi. Pari sen huonetta on näyttelytilana ja yhdessä huoneessa on pieni museokauppa. Muuten huoneisiin on yritetty haalia kauppiasajalle tyypillisiä huonekaluja; osassa on onnistuttukin. 

Vuoreijassa oli myös Pomorimuseo, mutta siinä ei ollut valitettavasti aikaa käydä. Pomorikauppa on tyypillistä juuri tuolle alueella, sillä läheiset yhteydet Venäjälle  mahdollistivat molempia osapuolia, sekä venäläisiä että norjalaisia hyödyntävän pomorikaupan. Kauppaa käytiin eräänlaisella sekakielellä, ”maja-pa-tvaja”-kielellä, joka hyödynsi molempien ryhmien kieliä käyttäen yksinkertaista sanastoa.  Pomorikaupassa tavara vaihdettiin tavaraan, esimerkiksi puutavara jauhoihin. Pomorit olivat etupäässä Vienanmeren rannikon asukkaita, nimen mukaan he asuivat ”meren äärellä”. Vuoreijan Pomorimuseo on keskittynyt Norjan ja Venäjän välisiin kauppayhteyksiin aina pomorikaupan ajoista nykypäivään asti. 

Norjan ja Venäjän välisistä yhteyksistä kertoo myös Kirkkoniemen Rajaseutumuseo – johon en myöskään ehtinyt. Norjan ja Venäjän väliset yhteydet tulevat esille myös toisessa maailmansodassa, josta kertovissa teksteissä kiitetään Venäjän partisaanien ja sotaväen panosta alueen vapauttamisessa saksalaisista. Kirkkoniemessä (Festung Kirkenes) oli toisessa maailmansodassa saksalaisten joukkojen päätukikohta ja tästä syystä kaupunki oli liittoutuneiden pommitusten kohteena. Paikalliset pakenivat Pohjois-Norjassa miehittäjää mm. tuntureiden luoliin. Tästä on kerrottu esimerkiksi Vuoreijan linnoitusmuseossa ja useissa julkaisuissa.   

Ruijan rantoja kiertämässä

Olen ollut töissä Hammerfestissä, käynyt Hurtigrutalla Håningsvågissa ja sieltä Nordkapissa, vienyt porukan unkarilaisia ja suomalaisia etnologeja Vesisaareen, pilkkinyt juhannuksena Finnamarksviddalla ja nähnyt Stillan sekä ihaillut Altan kalliomaalauksia, mutta kveenien jalanjäljet maastossa ovat jääneet minulle oudoiksi. Toki olen lukenut kveeneistä kirjoitettuja väitöskirjoja (kuten Marjut Anttosen ja Lasse Saressalon) sekä muuta kirjallisuutta, mutta paikat joissa kveenit – tai suomalaislähtöiset norjalaiset – ovat asuneet ja tehneet työtä, ovat jääneet minulle suhteellisen tuntemattomiksi. Taisin muuten opiskeluaikana tehdä vielä hieman kirjoitustöitä kveeniprojektissakin. Nyt elokuun alussa kiersin muutaman päivän tornionlaaksolaisryhmän mukana eräällä tavalla kveenien jalanjäljissä. Näin toki paljon muutakin, joista myöhemmin. Kveenit eivät suinkaan olleet syypää matkalle lähtöön, vaan Steilnesetin muistomerkki, josta kirjoitan myöhemmin, sillä niin vaikuttava se oli.  

Hotin talo, oikealla Kveenilippu.

Skibottenissa eli Yykeänperässä kävimme tutustumassa kveenien rakentamaan taloon, Hotin taloon. Sen huoneet olivat pieniä, alhaalla keittiö ja kaksi huonetta, ylhäällä huoneita oli enemmän, mutta vain muutaman neliön kokoisia nukkumahuoneita. En enää muista, kuinka suuri perhe tässä(kin) talossa oli aikoinaan asunut. Se kuuluu nyt paikalliselle kveeniyhdistyksellle ja siellä voidaan pitää erilaisia tilaisuuksia. 

Yöksi menimme täältä Otereen eli Saukkoseen, jossa yövyimme hotellissa. Paikannimet täällä Ruijassa – tässä käsitän Ruijaksi (vielä) nykyisen Finnmarkin läänin ja Tromssan läänin itäisen osan – ovat usein kolmella kielellä: norjaksi, saameksi ja kveeniksi/suomeksi kylässä puhuttujen kielten perusteella. 

Saukkosessa yöpymisen jälkeen matkasimme lounaaksi mielenkiintoiseen paikkaan Jyykeänmuotkassa. Se oli yhdistelmä viikinkejä ja kveenejä sekä alueen historiaa kiehtovasti sekoitettuna fablabin twistillä. Paikasta tai ainakin sen läheisyydestä on tehty arkeologisia löytöjä, jotka tai niiden replikat olivat päätalossa vitriinissä. Itse mökit ja ruokailutila ovat saaneet inspiraation muinaisista viikinkiasumuksista; hirret ovat tuotu Siperiasta (!). Tilalla on myös lampaita ja vuonohevosia; ratsastusleirejä järjestetään kesäisin. Tilan nimi on Solvik ja taidehistorioitsija-isännän nimi oli Håkon Karlsen. Paikallisia aineksia sisältäneen lounaan jälkeen matka jatkui Lyngenin eli Jyykeän mahtavissa maisemissa. Lyngenin Alppeja saattoi ihailla mm. vuonon ylittävällä laivamatkalla, joka kesti 40 minuuttia. 

Solvikin isäntä kertoo tilasta ja tapahtumista. Oikealla oppaana ollut Hannele Kenttä Haaparannalta.

Alattioon eli Altaan ajettiin sitten vesisateessa, joka yltyi taas ollessamme ihailemassa Hjemmeluftin kalliomaalauksia sekä museota, jossa jotkut ehtivät käydä. Sade jatkui seuraavana päivänä ylittäessämme Sennalandin Skaidin kautta kohti Vesisaarta. Skaidista eteenpäin erityisesti oli suuria alueita hallamittarin (nähtävästi hallamittarin eikä tunturimittarimadon) syömiä lehtipuita. Koskahan ne mahtavat tehdä taas lehtiä? 

 

Hjemmeluftin kuvakenttiä sateessa.

Ja sitten alkoi Varanginvuono, jota ensin ajettiin vasemmalta puolelta Vesisaareen ja yöpymispaikkaamme Vuoreijaan.  Seuraavana päivänä sama vuono kierrettiin toiseltakin puolelta Kirkkoniemeen, joka sijaitsi aivan Vesisaaren kohdalla. Miten kaunista seutua se oli! Puusto ei häiritse katsojaa ja avaruutta riitti silmänkantamattomiin. Ajaessamme laskuveden paljastama ranta, hierua näkyi selkeästi ja teki mieli päästä sinne etsimään jotakin. 

Uuniemen kirkon muistan edelliseltä Vesisaaren matkalta. Paikat kuten Annijoki, Lemmijoki ja Pyssyjoki – söimme lounasleivät sateessa Pyssyjoen kveeni-instituutin pihalla – jäivät vielä suhteellisen tuntemattomiksi. Toiseksi viimeisenä päivänä söimme lounasta Pykeijassa eli Pikku-Suomessa, joka on tuttu monille kävijöille, mutta tunnettu myös monista tempauksistaan. Lounaspaikan isäntä, Trond kertoi meille paikasta ja sen lumosta. Hänet Pykeijaan oli tuonut rakkaus ja hän oli myös opetellut suomen, sillä ilman sitä tässä kylässä ei kuulemma voinut oikein elää. Pykeijan sydämen hänen mukaansa muodostivat suomen kieli ja sauna. Pykeijan valitsevat tietävät mihin ovat tulleet ja mitä siellä on – tai mitä puuuttuu. Tämän hän jokseenkin näin puki sanoiksi:  ”Meidän ei ole pakko asua täällä, mutta täällä me olemme kuin herran kukkarossa. Meilä on kaikki mitä me tarvitsemme. Tämä on viimeinen pysäkki ennen paratiisia.” Kaunista siellä olikin, ainakin aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä. Syysmyrskyn ulvoessa nurkissa tunnelma on toinen, mutta sekin kuuluu elämään.  

Pykeijaa.

Viimeinen yö vietettiin Kirkkoniemessä, rannalla olevassa hotellissa, jonka terassi oli rakennettu meren ylle. Valitettavasti ilma oli sellainen, että ulkoterassilla ei tarjennut istua nauttimassa maisemasta. Kirkkoniemeen tulimme sen verran myöhään, että paikalliset museot olivat kiinni. Torilla oli onneksi Ellisif Wesselin (1866-1949) Vuoreijan kuvien näyttely rajamaan arjesta, ”Liv og virke i grenselandet”.  Hieno reissu, joissakin paikoissa olisin halunnut viipyä paljon kauemmin.

Kirkkoniemessä näkyi venäläisen vaikutus, joka juontuu pomori-kaupasta - Vuoreijassa oli pomorimuseo -  sekä toisesta maailmansodasta, jolloin Saksa miehitti Norjan ja venäläiset partisaanit sitten lopuksi vapauttivat alueen. Joitakin kaksikielisiä kadunnimiä esitellään mieluusti ja muutenkin sitä käytetään matkailussa hyväksi. 

Sotaäitimuistomerkki, jossa poika oli saanut kukkakimpun. Muistuttaa venäläistä tapaa tuoda hääkukat patsaalle.