Kulttuuria netissä Kittilässä

Kittilän Kulttuuritoimi on tehnyt tällä viikolla todellisen digiloikan eli järjestänyt kulttuuriviikon nettiin. Kulttuuriviikolla on monenlaista ohjelmaa, käsitöistä soittoon, tanssista taiteen ja taitelijoiden esittelemiseen, runonlausuntaa, harrastajateatteria jne. Nyt järjestettävä kulttuuriviikko on järjestykseltään kahdeksas. Ennen tätä kulttuuriviikkoa kulttuuritoimisto järjesti jo striimauksen muuten peruuntuneeseen Jukka Lammisen keikkaan, joka siis piti olla Kittilän kirjastolla, mutta soitettiinkin Torniossa.  

Paikallinen yhteistyö toimii tiiviisti ja mukana ovat olleet Kittilän kunnan kulttuuritoimen lisäksi ainakin Särestöniemi-museo, Revontuli-Opisto, Taideseura Staalo, Kittilän seurakunta sekä monet paikalliset kulttuurin- ja taiteentekijät kuten muusikot, lausujat ja harrastajanäyttelijät. Viikon ohjelmassa on tarjolla melkein jokaiselle jotakin, kuten ohjelmalehtisestä näkyy.

Kittilä on ollut paljon tapetilla, mutta viime aikoina usein negatiivisessa valossa. Tällainen joukkoponnistus pienessä 6500 asukkaan kunnassa on mahtava voimainnäytös ja vielä koronakeväänä. Kulttuuriviikon annista pääsevät näin kotisohvilta nauttimaan myös muualla asuvat entiset kittiläläiset tai siellä vierailleet kävijät.

Nostan tässä esille vain kuvataiteen osuuksia, joihin kuuluu niin taulunmaalaamisen prosessia (Raisa Raekallio & Misha del Val), visiitti Pöntsössä Reijo Raekallion galleriassa sekä kierrokset Särestöniemen taidemuseossa. Lisäksi voi tutustua myös sekä Einari Junttilan että hänen tyttärensä, kotimuseota pitävän Terttu Junttilan taiteeseen. Täältä löytyy esittelyn Junttilan tauluista. 

Vanhan Särestön suuhuoneessa eli kamarissa sukulaisten kuvia (2019).

Viikon aikana voi kuulla myös museonjohtaja Anne Koskamon mielenkiintoiset esitelmät Reidar Särestöniemestä ”Niin herää karhukoiras kevääseen” ja ”On aika herätä”. Ensimmäisen luennon aiheena on kielto ja kaipaus – rakkaus Reidar Särestöniemen taiteessa ja siinä perehdytään taiteilijan elämään ja teoksiin, jotka kertovat kaipuusta, rakkaudesta ja sen menetyksestä, yksinäisyydestä, elämän iloista ja suruista. Tämä puoli on usein jäänyt tuntemattomaksi monille. Särestöniemen sanoin: ”Maalauksissani on vain minä itse. Niissä on minun onneni ja tuskani, minun täyttymätön kaipuuni, koko minun elämäni.” Luennon esittelyn sanoin ”Särestöniemi pyrki taiteessaan kohti omaakuvaa, sillä vaikka hänen tutkimuksen kohteenaan oli luonto, hän katsoi syvälle itseensä. Hän purki tuntojaan maalauksissaan, joissa viiksekkäät karhut ja ilvekset syleilevät toisiaan ja rakastuneet hylkeet lepäävät yhdessä Jäämeren rannalla. Hän vertasi itseään kotoisaan koiraskarhuun, jolla oli palvova katse ja sydämessä lämmin pesä rakkaalleen.” Eläimet kuten taivaanjaara olivat Reidarille omakuva, riekko taas sielulintu. Luennossa käsiteltiin kirjeiden avulla aikoinaan salassa pysynyttä rakkaussuhdetta runoilija Yrjä Kaijärveen.

Näkymä galleriaan (syksy 2019).

"Taivaanjaara soittaa huilu", 1977.

"Rakastuneet hylkeet", 1972,

Torstain luennossa On aika herätä – Reidar Särestöniemi luonnon puolestapuhujana käsitellään taiteilijalle tärkeää teemaa, luonnonsuojelua. Reidar ilmaisi ajatuksensa luonnon tuhoamista ja sen seurauksista värikkäästi paitsi maalauksissaan myös lukuisissa haastatteluissaan. Hän sanoi: ”Mie kerron näissä tauluissa ihmisille asioita. Ja näytän sitä, minkä mie näen.” Särestöniemi toimi eläessään myös Ounasjoen suojelijana. 

"Meriraukka käy kotikylässään", 1969.

”Voitetaan korona ja pysytään kotona” kuten kulttuurisihteeri Marika Salminen sanoi avatessaan tämän kulttuuriviikon netissä. Tämä kuten niin monet muut ohjelmanumerot löytyvät kulttuuritoimen facebook-sivulta: www.facebook.com/kittilankulttuuritoimi. Kaikki esitykset jäävät Facebook-sivulle myös myöhemmin katsottavaksi. 

PS. kaikki Särestöstä otetut kuvat ovat ottamiani viime syksyn kokousmatkalta. Kansi- ja ohjelmakuva on pöllitty Kittilän kulttuuritoimen sivuilta. 

Viimeinen ilta Lena-joella - Sahan museoista

Saamelaisten kansallispäivän kunniaksi ehkä vihoviimeinen kirjoitus kesäiseltä Lena-joen risteilyltä, tällä kertaa museoista. Aihe sopii päivään monella tavalla, sillä niin Sahan asukkaat kuin saamelaiset ovat suhteellisen tuntemattomia kunkin alueen valtaväestölle. Kulttuurin - tässä Sahan alueen kansojen - esittäminen preesensissä, ilman mitään muutoksia ja museoituna tuli selväksi ainakin tuolla kesäisellä retkellä. Tässä yläkuvassa ei kuitenkaan ole sahalaisia, vaan kahden viikon matkan ajan ahkeroineet matruusit, joille joen vesi ei ollut milloinkaan liian kylmä, jokivarren mäkärälaumat liian ahneita eikä mikään ongelma ohittamaton! 

Kävimme matkan aikana muutamassa museossa; Jakutiassa kävimme ensimmäisenä päivänä maakuntamuseossa sekä ihailemassa kivi- ja jalometallikokoelmia. Munniharppu- sekä mammuttimuseot jäivät seuraavaksi kerraksi. Lisäksi Zhiganskissa meillä oli aikaa tutustua paikalliseen museoon noin vartti, jonka jälkeen vaihdoimme paikkaa toisen ryhmän kanssa ja tutustuimme museon ulkorakennuksiin ja paikalliseen kirkkoon. Museota ennen ihailimme varmaan puoli tuntia paikallisia tansseja museon pihalla. Tanssit olivat hienoja, mutta musiikki tuli kyllä nauhalta. Tansseja esittivät niin nuoret pojat kuin vanhat naiset. 

 

Paikallismuseo oli pieni ja se koostui parista-kolmesta näyttelyhuoneesta, joista kahdessa oli diodraama ja eteisessä oli valokuvasuurennoksia seinällä. Kuvien lisäksi käsitöitä myyvät naiset olivat kansoittaneet pari huonetta. Ehkä ne oli tarkoitettu museon työntekijöille. Museo oli ammattimaisesti tehty ja johdettu. Ilman tekstejä oleva museonäyttely kertoi alueen historiasta, kulttuurista, elinkeinoista ja eläimistä. Meille kerrottujen tietojen mukaan suurin osa asukkaista oli evenkejä, joskin tansseista vain osa oli evenkitansseja. 

 

 

Matkan viimeisenä päivänä oli miltei koko päivä aikaa käydä ulkoilmamuseo Druzhbassa    (Ystävyys). Museo sijaitsee kauniilla paikalla Sottintsyssa Lena-joen lähellä, paikassa, jossa sijaitsi ensimäinen puulinnoitus, joka on nykyisen Jakutskin kaupungin alku. Tämä arkeologis-historiallinen museo koostuu tänne siirretyistä tai täällä rakennetuista puisista rakennuksista ja rakennelmista. Rakennukset oli sijoitettu siten, että ne kertoisivat myös normaaleista etäisyyksistä, jotka sijaitsivat rakennusten välillä. Esimerkiksi kesä- ja talvitalot sijaitsivat pienen matkan päässä toisistaan. Niitylle sijaitsevien rakennuksia voi ihailla myös läheiseltä mäeltä, jossa oli hieman ränsistynyt näköalatorni, jonne ei nyt voinut kiivetä sekä sinne pystytettyjä puisia hautamuistomerkkejä.

Itse museo koostuu vastaanottotilasta, sahalaisten kesä- ja talvitalosta, kirkosta vahti- ja kellotorneineen, tuulimyllystä sekä venäläisen (?) kauppiaan tms. rikkaan talosta, josta suurin osa oli museonäyttelytiloina. Lisäksi alueella oli kahvilarakennus ja vessat, mutta valitettavasti tämä rakennus oli kiinni. Lisäksi siellä oli pari puista latoa tai varastorakennusta, joita saattoi ihailla ikkunoista tai luvalla tai luvatta avattavista ovista. Lisäksi museoalueella oli laiva, joka kertoi alueen valloittaneiden kasakoiden saapuneen tämänkaltaisella laivalla. Museon nimen Drushba, Ystävyys sanotaan tulevan siitä, että se kuvastaa Sahan eri asukkaiden välistä ystävyyttä. 

 

Meidän pieni suomalaisryhmä sai onneksi oppaakseen paikkakuntalaisen toimittajan, Alexandr Dyakonovin. Hän on tutkinut Sahan historiaa ja kiinnostunut alueen asukkaista ja historiasta. Alexandr myös kertoi siitä, miten sahalaiset perheet voivat kesämaan aikana tulla viikonlopuksi tai päiviksi museoalueelle, sillä museon lähellä voi telttailla eikä Lena-joellekaan ole pitkä matka.  

Tässä sisä- ja ulkokuvat talvitalosta. Mm. naisten makuusijat olivat paremmin koristeltuja kuin miehille tarkoitetut.  

 

 

 

Kesällä Sahan tasavallassa asuttiin tällaisissa: 

Venäläistä asumiskulttuuria edusti iso puutalo, jonka monia huoneita (ainakin kuusi huonetta ja iso eteinen) käytettiin näyttelytilana: 

 

 

Kirkko kello- ja vahtitorneineen sijaitsi niityn toisella puolella. Kirkko oli kunnostettu ja siellä myytin kirjoja, ikoneja ja vahakynttilöitä - aivan samoin kuin aiemmin Zhiganskissa käymässämme Pyhälle Nikolaille pyhityssä kirkossa. 

 

Tämä Sottintsyn kirkko on kopio Zashiverskun linnoituksen kirkosta. Sinne tänne museoalueelle oli siroteltu varastotiloja, mutta niistä puuttuivat tekstit eikä kaikkiin päässyt edes kurkistamaan sisälle. Heinä oli myös korjattu, joten niityltä ei löytynyt esitteiden lupaamia Edelweissin kukkia...

Vaikka kahvila ei ollut avoinna ja vastaanotossa oli myytävänä vain muutama artikkeli (lähinnä jääkaappimagneetteja) kului museossa monta tuntia. Kerrankin rakennuksia ja niissä sijainneita esineitä ja näyttelyä saattoi katsoa rauhassa, vaikka kirkkossa ei olisikaan halunnut vietää niin pitkää aikaa. Täytyi vain pitää huolta, että ehti saksalaisten ja ruotsalaisten alta pois... 

Museokäynnin jälkeen laivalla vietettin viimeistä iltaa, jossa laivan artistien lisäksi matkustajat esittivät ohjelmaa (tansseja ja laulua) ja saivat myös kapteenilta "yllätyspalkintoja". Palkintoja jaettiin mm. ahkerimmalle (nähnyt eniten eri maita) matkustajalle, parhaimmalle näyttelijälle, ahkerimmalle käsityöntekijälle, sekä nuorimalle että vanhimmalle osallistujalle, perheelle, joka ajoi pisimmän matkan Jakutskiin, eniten (määrällisesti) kieliä osaavalle sekä henkilölle, joka oli osoittanut suurta kiinnostusta Sahan tasavaltaan esittämällä eniten positiivisa kysymyksiä. Sain lahjaksi sahalaista pariskuntaa esittävän kellon.

Tästä näkee, että kuvia ei ole paranneltu. Kuvassa sahalaisen Dimitrin (vas.) ohjaama munniharppuyhtye. Neljäs oikealta oli meidän sahankielen opettaja Raisa.

Kulttuuritapahtumien ruuhkaviikonloppu rajalla

      

Viime viikonloppuna Väylän varressa oli useita kulttuuri- ja kotiseututapahtumia, joissa olisin halunnut olla osallistujana, sillä Torniossa ja Haaparannalla oli Kalottti Jazz ja blues upeine esiintyjineen, Torniossa myös Peräpohjolan markkinat sekä vielä paikallisten kalevalaisten naisten 70-vuotisjuhla, jossa oli tasokas ohjelma. En "päässyt" mihinkään niistä, sillä olin lupautunut menemään naapurikunnassa pidettävään KulttuuriKolariin. Kulttuuritapahtuman nimi on näppärästi kehitetty kunnan nimestä. 

                 
En valitettavasti ehtinyt Kalervo Palsan näyttelyn avajaisiin pop up -kulttuurikahvilaan, mutta ehdin sentään perjantai-illan iltamiin, jotka vetivät ison Työväentalon salin täyteen ja vielä myöhemmin keskiyölläkin avoinna olleeseen näyttelyyn. Väkeä oli tungokseen asti ollut myös avajaisissa. Näyttelyssä oli esillä harvemmin nähtyjä töitä, jotka monipuolistavat aiempaa Palsan vahvaa julkisuuskuvaa. Työt olivat kolarilaisen eläkkeellä olevan opettaja Anni Kyrön ja Kittilän kunnan kokoelmista. Näyttelyn avajaisissa Anni Kyrö oli kertonut kokoelmansa syntytarinan, sillä hän oli saanut taulut Palsan ollessa hänen opettajakolleganaan Kokkovaaran koululla lyhyen aikaa. Työt ovat Anni Kyrön perheenjäsenistä, sillä Palsa oli mukana perheen elämässä tuon lyhyen sijaisuuden ajan, ruokaili heidän kanssaan ja seurasi perheen lapsia ja ikuisti sitten perheen jäseniä eri tilanteissa. Avajaisissa oli puhunut myös Palsa-asiantuntija Jyrki Siukonen avaten monipuolisesti Palsan elämää ja töitä. 

Savotalla töissä eli kotoa poissaollutta isää kuvaava työ.

Kulttuuritapahtumien lisäksi Kolarissa oli markkinat ja lohensoutukilpailut. Sää oli hieno,  lohta nousi Väylästä runsaasti ja väkeä oli paljon liikkeellä vielä lauantaina ja sunnuntaina. Lauantain esitelmääkin oli kuuntelemassa niin paljon väkeä, että tuoleja piti hakea lisää. On aina erityisen jännittävää tulla pitämään esitelmää tutkimuksen kohdeyleisölle, tässä siis rajan asukkaille. Esitelmä herätti keskustelua ja kommentteja, mistä monet kiitokset yleisölle ja tapahtuman järjestäjille. Tästä oli hieno aloittaa kesäloma!

Arena problema - Happiksen revy 2013

Ylimääräisiä tuoleja piti kantaa Haaparannan Folkets Husiin ennen paikallisen teatteriyhdistyksen esittämän revyyn alkua. Tämän vuoden revyyn nimi "Arena problema" viittasi  luonnollisesti Tornion-Haaparannan rajalle suunniteltuun areenaan tai monitoimihalliin, jota on kaavailtu ja suunniteltu. 

Yksi revyyn päähenkilöistä oli Haaparannan eli Happiksen kunnanneuvos Gunnel Simu, jonka edesottamuksia käsiteltiin useassa kohdassa: hän joutui mm. jonottamaan hoitoon pääsyä ja kärsimään muiden kuntalaisten kanssa. Sijansa saivat myös muut ajankohtaiset väännöt eri hallintokuntien välillä: kulttuurille lisää asemaa ja valtaa. Erityisesti terveydenhuollon ja vanhustenhoidon kipukohtia käsiteltiin: Vanhukset joutivat kärsimään (märissä vaipoissaan) kun kaupungin työntekijöille oli tekniikan huumassa hankittu hienot älypuhelimet. Myös Viktoria-torin ylläpitokustannukset olivat odotetusti revyläisten käsittelyssä. 

Nuoret viettivät telefoonifestiä (en tiedä miten se meänkielellä kirjoitetaan) ja heidän mielestään Happiksella ainut hyvä oli IKEA; muuten siellä oli tylsää. Hauska oli myös dataproblemia ja kieliongelmia käsittelevä sketsi.   

Revyy esitettiin kolmella kielellä, joista meänkielen osuus oli pienin. Revyyn käsikirjoitus ja ohjaus olivat Anne Angerian käsialaa. Katsojat viihtyivät ja nauroivat ja sehän tämän tarkoitus olikin; sovelias ja sopiva tapa arvostella, pilkata ja nauraa poliitikkojen ja virkamiesten toimia ja päätöksiä. Kunnanneuvos Simu toimi myös kuten hänen piti; oli yleisön joukossa ja jakoi vielä kiitoskukkaset ja IKEA-kassit esiintyjille.

Kulttuuri pidentää elinikää

Kuva Max Raabe & Palast Orchesterin kotisivulta,

"Kulttuuri tekee hyvää" oli yksi Turun kulttuuripääkaupunkivuoden sloganeita. Senhän kulttuuria eri tavoin harrastavat ovat jo kauan tienneet. Useaan kertaan eri yhteyksissä kulttuurin terveydellisistä vaikutuksista puhunut lääkäri Markku T. Hyyppä väitti lauantain Hesarissa seuraavasti ja perusteli myös väitteensä:

Väitän, että kulttuuririennoissa käyminen edistää terveyttä ja lisää elinvuosia. Tai oikeastaan kyse ei ole väitteestä, vaan tieteellisestä faktasta.
Olen tutkinut asiaa vuosikymmeniä. Tärkeimpien kansainvälisten tutkimusten mukaan kulttuurin harrastaja elää kahdesta kolmeen vuotta pidempään kuin kulttuuria vieroksuva. Monelle on varmasti yllätys, että elinikä pitenee kulttuurin ansiosta selvästi enemmän kuin terveysliikunnan tai laihduttamisen avulla.Tupakoimattomuus tuo keskimäärin viisi elinvuotta lisää, joten kulttuuri on tutkimusten mukaan melkein yhtä terveellistä kuin tupakasta kieltäytyminen

Pakkohan häntä on uskoa, joten sunnuntai-illan ohjelmassa on upea Max Raabe & Palast Orchester. Raabe opiskeli Berliinissä ja sai opiskelutovereineen idean alkaa esittää 20- ja 30-lukujen musiikkia sekä hauskanpidon että ansioiden toivossa. Harjoittelu tehtiin vanhojen äänitteiden ja elokuvien avulla. Hänen konsertteja aiemmin nähneet tai kuulleet tietävät, että hänen esiintymiselle on tyypillistä vähäeleisyys, niukkailmesyys, sukkeluus ja ironia. Hän ei myöskään itse tanssi. Näin konsertin mainnossivulta: 

Orkesterin todellinen läpimurto saavutettiin vuonna 1992 Raaben säveltämän nokkelan ”Kein Schwein ruft mich an" (Not A Pig Gives Me A Call) -kappaleen myötä. Siitä lähtien konserttien määrä ja salien koot ovat vain kasvaneet, ja kokoonpano on matkannut Euroopan maiden lisäksi Kiinaan, Israeliin, Japaniin ja Amerikkaan asti. Raaben tulkitsemat modernit popklassikot, kuten Britney Spearsin ”Oops, I Did It Again” ja Tom Jonesin ”Sexbomb” ovat nousseet Itä-Euroopan listojen kärkeen. 

 Yli 20 vuotta yhdessä soittanut yhtye osaa jo olla huolettomalla tavalla täydellinen. Lukemattomat esitykset ovat synnyttäneet Max Raaben ainutlaatuisen taituruuden tarinankertojana. Sukkelat iskulauseet, yllättävät käänteet ja täydellinen ajoitus kuuluvat myös orkesterin tavaramerkkeihin.

Myös visuaalisesti Max Raabe & Palast Orchester -konsertti on viihdyttävä kokonaisuus. Vuoden 2013 ohjelmistoon kuuluvan, Jerome Kernin ”I Won’t Dance” -kappaleen mukaisesti Raabe ei tanssi. Hän on luonut itselleen mukavan, mahdollisimman vähäeleisen esiintymistavan, joka jättää ilmaisullista tilaa loistaville kappaleille. Max Raabe & Palast Orchester tuntuu keräävän vahvuutensa huolellisen tasapainoittelun avulla: Raabe itse on hauska, mutta hymyilee harvoin. Musiikki ja sanoitukset ovat 90 vuotta vanhoja, mutta silti virkistävän moderneja.

Täältä löytyy musiikkia ja videoita. Ja tässä tämänhetkinen suosikkini:

Spiikkaakohan Raabe täälläkin kaiken saksaksi? Toivottavasti.

Kulttuuria

Kun tänne on - kuten kesäkuun alussa kai kuuluukin - tulleet ne lammaskylmät, Schafskälte, niin kesää pitää hakea muulla tavoin. Olin eilen nauttimassa kesästä, sillä Walddörfer Kammerorchester piti konsertin St. Peterin kirkossa melkein naapurilähiössä. Ohjelmassa oli Vivaldin Kevään ja kesän lisäksi Rautavaaran Pelimannit sekä täkäläiselle yleisölle ehkä tätä tutummat  Camille Saint-Saensin  Havanaise für Violine und Streichorchester, op. 83 ja Claude Debussyn Petite Suite für Streichorchester.  On toki orkesterin ohjelmistossa muutakin modernimpaa musikkia. Eräs täkäläinen tuttavani (suomalainen) on yhtyeen konserttimestari ja kiitos hänelle, että osasin lähteä tähän konserttiin. Näin isossa kaupungissa kulttuuritarjontaa on vaikka miten paljon, jokaisena iltana useita erilaisia tapahtumia.

Viime viikollakin olin nauttimassa musiikista, sillä käydessäni Dresdenissä sain Semper-oopperan iltakassalta ostettua (alennus)lipun Don Giovannin esitykseen. Valinnanvaraa ei ollut, sillä sunnuntaiseen Marinskin orkesterin konserttiin ei lippuja saanut (ja ne olisivat maksaneet satoja euroja). Silti halukkaita ostajia vartoili oopperan edustalla pitkä jono tunteja ennen konserttia.

Saksan yhdeksi kauneimmista - jos ei sitten kauneimmaksi - oopperataloksi sanottu Semper-ooppera on rakennut kolme kertaa. Myös aukio,Theaterplatz, jolla ooppera sijaitsee on kaunis. Arkkitehti Gottfried Semperin vuosina 1838-1841 rakennuttama talo paloi 1869, jonka jälkeen se rakennettiin uudestaan vuosina 1871-1878. Toisen maailmansodan lopussa liittoutuneiden Dresdenin tuhonneet pommitukset tuhosivat myös oopperatalon, jonka DDR korjasi tai oikeammin rakensi uudelleen Semperin piirustusten mukaan entiseen loistoonsa. Tämän viimeisen uudisrakentamisen valmistumista voitiin juhlia vuonna 1985, vajaat 10 vuotta kestäneiden rakennustöiden jälkeen.

Ns. kolmas Semper-ooppera. Kuva täältä.

Semper-oopperan maine perustuu rakennuksen kauneuden ja loistokkuuden lisäksi myös historiallisiin ensi-iltoihin ja ohjelmistoon. Mikäli ooppera tai baletti ei kiinnosta, niin taloon voi tutustua päivittäisillä opastetuilla kierroksilla. En tiedä kuinka moni muistaa tai ymmärtää sisätiloja ihaillessaan, että ne on rakennettu uudestaan vuonna 1985 ja onko sillä väliäkään? Illuusio säilyköön. Sisäkuvat on otettu kännykällä.

Kolmannen kerran pääsen nauttimaan musiikista ensi viikolla, sillä minulla on lippu  NDR:n sinfoniaorkesterin konserttiin, ohjelmassa on mm. Salosta ja konsertin johtaa Esa-Pekka Salonen.

Päivän - tai oopperaillan - havainto: Semper-oopperassa alussa soi ensin Nokian soittoääni ja sen jälkeen kerrottin, että olette nyt yhdistetty kulttuuriin, joten sulkekaa matkapuhelimenne, bitte.