CIFU XIV eli 14. Fenno-ugristikongressi Tartossa

 

Kuva CIFU XIV:n sivulta

Olin elokuussa 14. fenno-ugristikongressissa, joka pidettiin jälleen – jo toista kertaa – Tartossa. Edellisen kerran kongressi oli Wienissä ja seuraavan CIFU XV:n pitopaikka on vuonna 2030 Budapestissa, Eötvös Loránd’n yliopistossa eli ELTE:ssä.   Kongressi kokosi jälleen runsaasti suomalais-ugrilaisten kielten ja kulttuurien tutkijoita ympäri maapalloa, mm. Japanista. Kulttuurintutkijoiden osanottajien määrä on laskenut huomattavasti edellisistä vuosista. Venäjältä tulijoiden määrä on myös suoraan verrannollinen Venäjän käymään aggressiiviseen hyökkäyssotaan Ukrainassa. Kävijämäärän lasku näkyi myös itselle mielenkiintoisten esitelmien määrässä. Esimerkiksi kaikki key-note -esitelmät olivat kielitieteellisiä; toki Professori Eszter Ruttkay-Mikliánn pitämä luento hantien parissa elämäntyönsä tehneestä unkarilaisesta Éva Schmidtistä oli etnologian näkökulmasta erittäin kiinnostava.  

 

Pääpuheenvuorojen lisäksi päivittäin oli symposiumeja, joista toki monet olivat kiinnostavia, mutta valitettavasti monet niistä olivat päällekkäisiä. Itse osallistuin muun muassa Karina Lukinin suomalais-ugrilaisten kansojen identiteettejä käsittelevään symposiumiin, jossa käsittelin Untshon kenttätöiden nykytilaa. Siperian suomalais-ugrilaisten kansojen lisäksi esitelmät käsittelivät monipuolisesti ja eri näkökulmista ainakin kveenejä, karjalaisia, mareja ja Tartossa professorina toiminutta Ilmari Mannista sekä virolaisten kenttätöitä. Samaan aikaan keskusteltiin toisaalla suomalais-ugrilaisten kansojen käsityksistä ja kokemuksista talvesta. Lisäksi viimeisenä päivänä oli kiinnostava symposium, jossa käsiteltiin suomalais-ugrilaisten kansojen eri uskontoja muuttuvassa maailmassa tartolaisten Art Leeten ja Laur Vallikiven johdolla.

Tärkeä osa kongresseja on myös ”akateeminen matkailu”, joka sisältää myös paikalliseen kulttuuriin tutustumisen ja vanhojen ja uusien ystävien tapaaminen. Tässä pääosassa olivat Tarton monet ravintolat ja kahvilat. Yhden päivän vietin jälleen Viron upeassa kansallismuseossa ERM:ssä, jonne kävelin juuri Viron kansallispäivänä. Monien talojen pihoilla liehuivat Viron liput.

Jo museon perusnäyttely on mielenkiintoinen ja monipuolinen, mutta erittäin tärkeä osa on sen suomalais-ugrilaisia kansoja käsittelevä ”Uralin kaiku” -näyttely. Se on oikeastaan maailman ainut suomalais-ugrilaisista kansoista kertova suuri näyttely.

Vaihtuvan näyttelyn aiheena on mielenkiintoinen ja pieni vähemmistö eli Viron ruotsinkielinen väestö. Tämä ”Rannarootslased” eli vironruotsalaiset -näyttely esittelee näiden rannikkoruotsalaisten perinteistä aineellista ja henkistä kulttuuria sekä vironruotsalaisen kulttuurin kehitystä 1900-luvulta nykypäivään. Mikä leimasi tämän ruotsinkielisen kulttuurivähemmistön elämää Virossa? Entä mikä oli meren merkitys ennen ja nyt eli miten he sopeutuivat uusiin olosuhteisiin, kun osa aikoinaan pakeni Ruotsiin ja mikä auttoi heitä muistamaan juurensa? Mitä vironruotsalaisuus tarkoittaa tänään? Kuulin myöhemmin, että Åbo Akademin etnologian oppiaineen kenttätyökurssi pidetään kuluvana vuonna näillä alueilla.   

Näyttely oli laaja ja sisälsi paljon erilaisia videopätkiä, kuten esimerkiksi isän ja pojan kohtaamisen: poika pakeni pienenä lapsena 1940-luvulla Ruotsiin, isä oli sodassa ja he tapasivat seuraavan kerran 1980-luvulla.

Päätösjuhla pidettiin tässä Viron upeassa kansallismuseossa, jossa aluksi puhuivat CIFU:n presidentti, professori Gerson Klumpp, ERM-museon johtaja Laura Kipper ja Tarton apulaispormestari Reno Laidre. Lisäksi juhlassa esittelivät toimintaansa ja esiintyivät myöhemmin alan yhdistykset, joiden nimet on tässä englanniksi: Tartu Ingrian-Finnish Association, Komi Cultural Society, Estonian Mordvin Society, Tartu Udmurt Assciation “Yumshan Gur”, Seto Vanõmbidõ Kogo  ja Seto Ülembsootska Jalmar Vabarna. 

Anna-Anush Makeev

Lopuksi aulassa tanssittiin.

Onkohan aika ajanut kulttuurientutkimuksen näkökulmasta näiden suomalais-ugrilaisten kongressien ohitse? Nähtävästi suomalais-ugrilaisuus kiinnostaa enää niin harvoja alan tutkijoita tänään, kun valittavana on niin paljon erilaisia ja monia eri näkökulmia käsitteleviä kongresseja ympäri maailmaa. Mutta seuraavan kerran CIFU XV on siis Budapestissa vuonna 2030. Jokohan silloin Orbánista on päästy? 

PS. Uusi käyttöjärjestelmä, joten kuville on jaksanut tehdä mitään, en edes rajata niitä. 

RE:22 eli pohjoismainen etnologi- ja folkloristikongressi

 

Opasteet ilmestyivät vasta kun kongressi oli jo alkanut. Ehkä parempi opastus olisi ollut tarpeen ja jo kongressin alkaessa?

Oli Islannin vuoro järjestää pohjoismainen etnologi- ja folkloristikongressi. Kahden koronavuoden jälkeen päästiin vihdoin tapaamaan kollegoja kasvotusten ja liekö tämä osasyynä, sillä kongressi houkutteli paikan päälle 450 osanottajaa, joiden lisäksi muutama oli vielä verkossa. Pohjoismaisuus oli mukana yhä harvemmassa esitelmässä ja osanottajia oli paljon muualta Euroopasta sekä USA:sta ja Kanadasta. Kongressi järjestettiin hybridinä. Teemana oli -re, josta lukuisissa työryhmissä oli esimerkkejä. Meidän turkulaisten (Maija Mäki, Tuomas Hovi ja minä) oma työryhmä oli nimeltään Re-creation, re-usage and restoring ofdifficult and dark heritage sites ja se onnistui oikein hyvin ja herätti keskustelua. Esitelmät liittyivät tavalla tai toisella synkkään kulttuuriperintöön ja aiheina oli mm. mitä Paimion parantolan valokuvat kertoivat (Terhi Kokko ja Maija Mäki), mitä inkeriläisistä paluumuuttajista oleva näyttely Kansallismuseo kertoi (Ulla Savolainen) sekä Lapin sodan merkityksistä (oma) ja hylättyjen teollisuuslaitosten piipuista (Tiina Äikäs ja Oula Seitsonen) – nämä vain suomalaisten osanottajien. Muut esitelmät kertoivat mm. Islannin asutuksen jäljistä ja Münchenin olympiakylän suunnittelusta ja merkityksistä. Terhi tekee gradua samasta aiheesta ja Ulla on julkaissut tästä aiheestaan myös artikkelin. Itse julkaisen Lapin sotaa käsittelevän artikkelin syksyllä ja Tiinan johtama projekti on vielä kesken.

Kongressi alkoi maanantai-iltana, jolloin meidät oli kutsuttu Islannin presidentin GuðniThorlacius Jóhannessonin residenssiin kahville. Presidenttiyttään ennen hän oli historian professori. Sen jälkeen oli vuorossa ”pool-party” eli osa joukosta vietiin vielä busseilla läheiseen maauimalaan, jossa meille oli tarjolla hod dogeja ja kylmää juotavaa. Ulkouimalan vesi oli sen sijaan lämmintä, mutta täpötäysissä ulkoaltaissa istuskelu ei nyt ehkä ihan ollut kaikkien mieleen, kun vettä oli joissakin kohtaa vain 10 senttiä. Mutta järjestäjät näkyivät viihtyvän. 

”Mitä tehdä, jos eksyy islantilaisessa metsässä? Pitää nousta seisomaan.” Tämä vitsi tuli konkreettisesti tutuksi kongressissa. Samanaikaisten sessioiden lisäksi halukkaille järjestettiin mahdollisuus metsänistuttamiseen, joka korvasi lentojen aiheuttamia hiilidioksidipäästöjä. Meidät vietiin Reykjavikin lähelle Úlfarsfelliin, jonka rinne kasvoi sinisenä alaskanlupiinia. Lisäksi sieltä löytyi myös tuntureilta tuttuja kasveja kuten lapinleinikkejä ja sielikköjä.

Suomalainen, punainen pottiputki oli käytössä.

Me istutimme koivun, pajun ja männyn taimia. Mänty lienee alun perin Alaskasta tullutta kontormäntyä. Lisäksi Islantiin on istutettu muita pohjoisia lajeja kuten siperianlehtikuusta ja sitkankuusta. Palkkioksi saimme mukavan iltapäivän ulkoilmassa kauniissa islantilaisessa maisemassa sekä kahvia ja paikallisia leivonnaisia sekä rommia. Järjestäjien mukaan metsänistutus onnistui yli odotusten, sillä halukkaita oli enemmän kuin meille oli varattu taimia ja pottiputkia, joka on Suomessa kehitetty työväline.

Lentomatkoista johtuvan hiilijalanjäljen pienentäminen metsänistutuksella osoittautui mukavaksi ajanvietteeksi keskellä kongressin kiireitä. Tavan voisi ottaa käyttöön myös erilaisissa kokouksissa ja seminaareissa, mikäli sopivia metsänistutuspaikkoja sijaitsee niiden läheisyydessä. Muitakin tapoja varmaan löytyy. Ilmastonmuutos on tosiasia.

Ennen metsänistutusta tutustuimme paikalliseen ulkoilmamuseoon. Kongressin osanottajat saattoivat käydä ilmaiseksi myös monissa muissa Reykjavikin museoissa. 

Hyvä idea oli myös järjestää Erasmus-rahoituksella kurssi eri pohjoismaista ja Virosta tulleille maisteriopiskelijoille. Meiltä kurssille ja kongressin vapaaehtoisiksi osallistui viisi etnologian ja folkloristiikan opiskelijaa: Helvi Ermala, Anastasia Hartikainen, Laura Järvenpää, Henriikka Kallio ja Terhi Kokko. Monet kiitokset heille ja muille heidän kolleegoilleen. Tämä oli hieno tilaisuus verkottua muihin!

Turkulaisdelegaatio; kuvasta puuttuu Laura.

Päättäjäiset pidettiin Reykjavíkin taidemuseossa Hafnarhúsissa. Siellä kutsuttiin osanottajat seuraavaan kongressiin, joka pidetään vuonna 2025 Turussa yhteistyössä Åbo Akademin (etnologi, folkloristik och kulturanalys) ja Turun yliopiston etnologian, folkloristiikan ja museologian kanssa.

Tervetuloa Turkuun vuonna 2025.

Kongressi oli aika tiivis, mutta kaupunkiin ehti välillä tutustua. Viimeisenä päivänä oli lounaskaraoke, josta saattoi ottaa vauhtia illan loppubileisiin. Jotkut asiat muistuttivat ehkä enemmän festareita kuin kongressia, mutta ajat ja kongressit muuttuvat...

 

Kongressissa Kiinassa

Kampuksen teatterin edustalta. 

Kävin Kiinassa – tai oikeastaan vain parissa paikassa, vaikka välillä tuntui siltä, että matkavalmistelujen ollessa hieman hankalia olisi parempi pysyä kotona. Mutta Hangzhoussa Zhejiangin yliopistossa pidetty Kriittisen kulttuuriperinnön tutkimuksen yhdistyksen 4. konferenssi vei voiton ja matkasimme ensin Shanghaihin, josta luotijunalla Hangzhouhun. Kongressin nimi oli Heritage across bordersja se kokosi monta sataa kuulijaa; esitelmiä oli ohjelman 84 sessiossa 520. Lisäksi kuulimme kuusi key-note luentoa, joiden pitäjät olivat kaikki miehiä, osa vielä emerituksia. Tervetulotoivotuksen pitäjä oli sentään nainen, yhdistyksen puheenjohtaja. 

Kongressin vapaaehtoisia, taustalla teatterirakennus.Kon

Koska meidän (siis minun ja matkakumppanini Maijan) tarkoitus on kirjoittaa tieteellisempi selostus kongressista, niin jätän esitelmien käsittelyn tästä pois. Kongressin teemana oli laajempi rajojen käsittely ja aika monissa sessiossa käsiteltiinkin kulttuuriperintöä ja rajoja tai raja-alueita sekä nationalismia. Rajojen ottaminen teemaan mukaan tarkoitti käsitellä syvemmin sitä, miten kulttuuriperintöä arvostetaan, suojellaan, politisoidaan, rahoitetaan, suunnitellaan tai tuhotaan. Aasiaa käsitteleviä esitelmiä ja kokonaisia sessioita olikin useita. Kulttuuriperinnön teoreettinen käsittely jäi monissa sessioissa ja esitelmissä empiirisempien esitelmien varjoon, mutta mielenkiintoista oli myös seurata esimerkkejä eri puolilta maapalloa kuten Kiirunan kaupungin siirtämisestä Antarktiksen kulttuuriperinnöstä käytävään kamppailuun tai miten kulttuuriperintöä käytetään erilaisissa festivaaleissa tai matkailussa tai museoissa taikka miten kulttuuriperintö tulee esille kaupunkisuunnittelussa.

Ainakin yhtä tärkeä kuin oman esitelmän pitäminen, jos ei peräti tärkeämpi, on tietysti kongressin sosiaalinen puoli, kontaktit ja käytäväkeskustelut. Myös ruokailu- ja kahvitauot tarjosivat mahdollisuuksia satunnaisille keskusteluille, mutta ”perinteinen” avajaisvastaanotto oli pelkkä ruokailu pöydissä. Tosin oudolta tuntui, että kulttuuriperintökongressin avajaisissa ohjelmassa oli vain yksi tanssi, Ink Dance, jota eikä sen esiintyjiä eikä tanssia mitenkään esitelty. Onneksi myöhemmin Wuhanissa saatoimme nauttia paikallisesta kansanmusiikista ja -tanssista. 

Hotellihuoneen ikkunasta.

Kongressi oli kyllä hyvin järjestetty; tosin yli 30 asteen helle vähensi haluja viettää aikaa kampuksen ulkopuolella. Zhejiangin yliopiston kampus oli laaja ja viihtyisän näköinen, joskin matka lounasravintolaan sekä teatteriin, jossa key-note luennot olivat ja kongressisalien välillä tuntui yli 30 asteen helteessä aika pitkältä. Tosin yhtenä päivänä oli niin kuumaa, että meille oli järjestetty bussikuljetus. Sama lämpötila oli kyllä muinakin päivinä, mutta silloin busseja ei ollut... 

Itse Zhejiangin yliopisto on suuri ainakin Suomen mittakaavassa: 53 673 opiskelijaa, joista yli 50 % on post-doc’eja. Tiedekuntia on seitsemän ja 36 ”schoolia”, 3611 henkilökunnan jäsentä. 

Näissä tiloissa olivat sessiot.

Matkalla yliopistolle.

Hotellimme – nimen mukaan kansainvälinen, joskin henkilökunnan englannin taito oli lähellä nollaa, mutta kännykän käännösohjelma toimi – sijaitsi myös kampusalueella. Kampuksella saattoi katsella aamuin ja illoin ensimmäisen vuoden opiskelijoita, jotka marssivat, voimistelivat ja harjoittelivat jotain äkseeräyksen kaltaista. Vapaaehtoiset ohjasivat kongressivieraita katujen risteyksissäkin kongressipaikkoihin. Ja suurin huolenaiheeni, ilma, oli melkein koko kongressin ajan sellainen, että taivas oli sininen.   

Vielä näkyi illalla ihmisiä kävelyllä yöpuvuissaan kuten tämä vanha pariskunta.

Viimeiseksi päiväksi oli järjestetty tutustuminen suhteellisen lähellä sijaitsevaan Liagzhun museoon, mutta me matkustimme silloin luotijunalla kohti Wuhania. Siitä ja Westlakella käynnistä kirjoitan myöhemmin. 

Kulkeminen kampuksella oli mielenkiintoista, sillä liikenne oli hiljaista: sähköpyörät ja -mopot sekä hybridiautot olivat äänettömiä ja niitä saikin varoa. 

Kävelyllä historiallisessa Prince Georgessa

Tältä Prince George ja sen puutavarateollisuuskeskittymä näyttävät yliopistolta päin. Joinakin päivinä tehtaiden piipuista nouseva savu tuntui nenässä, kun taas tuulen suunnan mukaan joinakin päivinä sitä ei huomannut ollenkaan. 

Viimeisenä kongressipäivänä ehdin hieman katsella kaupunkia. Kävin galleriassa, mutta jätin museokäynnin sateen vuoksi toiseen kertaan. Paljon muuta kaupungissa ei tainnutkaan olla nähtävää; tulviva joki ja puistoalue hieman keskustasta eteenpäin. Sen sijaan hotellin vastaanotto ehdotti keskustan historiallisten kohteiden kävelykierrosta, josta kertova opaslehtinen löytyi tiskin alta. Paikallinen kirjasto järjestää myös opastettuja kävelyretkiä. Jos teistä joku haluaa tehdä sellaisen virtuaalisesti niin täältä löytyy opas. Osa kohteista on purettu tai palanut, mutta osa on miltei entisen näköisenä paikallaan. Kohteiden kohdalla on taulu, jossa historiallisen valokuvan lisäksi on pieni selitys kohteen historiasta. 

Osa kohteista on uusia, kuten esimerkiksi tämä 1967 Kanadan 100-vuotisjuhlaa varten pystytetty suihkulähde, jonka taustakuvana oleva mosaiikki kertoo sekä Kandan että kaupungin historiasta. Suihkulähde on tosin poistettu 2007. 

Oli muuten lainakameralla vaikea saada kuvaa!

Tästä valtion alkoholiliikkeen rakennuksesta tuli ensimmäinen "Designated Heritage Building" kaupungissa.Rakennettua kulttuuriperintöä siis vuodelta 1949.

Osa rakennuksista oli miltei alkuperäisessä kunnossa - ainakin ulospäin - kuten tämä huonekalu- ja sekatavarakauppa, joka ei meinannut kuvaan mahtua. Kaupan mottona on ollut - on nähtävästi edelleen, sillä siltä sisällä näytti - “If we don't have it, you don't need it".

Toisista, kuten Columbus-hotellista, muistutti vain kadunreunassa ja tai tyhjällä tontilla oleva infotaulu. Tällaisia voisi pystyttää Turkuun!

Alueen alkuperäiskansojen historiaa ja kulttuuria oli jonkin verran näissä kulttuuriperintökohteissa näkyvissä; mm. toteemipaalu gallerian edessä ja muutamia karhu- ja kotkapatsaita.

Kevätsateisena iltapäivänä kaupunki näytti hiljaiselta. Vain muutama kahvila oli auki, ruokakaupathan sijaitsivat hieman keskustan ulkopuolella, siellä missä on enemmän asuinrakennuksia. Reilun parin vuoden kuluttua minulla on onneksi tilaisuus tutustua paremmin Prince Georgeen ja toivottavasti ehdin silloin myös kaupungin ulkopuolelle, sillä vietän  kuukauden vierailevana tutkijana paikallisessa yliopistossa. Ehkä silloin näen kampuksella myös karhuja, kuten siellä yöpyneet kongressivieraat olivat nähneet - onneksi tosin vain ikkunasta - karhuemon poikasineen. Kampuksella oli ollut myös karhuvaroitus. 

Tämän tapasin Prince Georgen lentokentällä.

Unettomana Prince Georgessa: kongressimatkailua

University of British Columbia

Prince Georgen kaupunkiin, Brittiläisen Kolumbian pohjoisosien hallinnolliseen pääkaupunkiin on kokoontunut muutama sata arktisten alueiden kulttuuri- ja yhteiskuntatieteilijää. Tämä kongressi on järjestyksessään kahdeksas ja aiheena on tällä kertaa "northern sustainabilities" ja tästä teemasta on monenlaisia paneeleita, keskusteluja ja esitelmiä. Täällä ei muuten vallitse jokseenkin kaikki suomalaiset yliopistot vallannut "arktinen kiima", joka johtuu erityisesti tänä vuonna auenneista arktisen tutkimuksen rahoituslähteistä, vaan tänne kokoontuneilla tutkijoilla on monivuotinen kokemus arktisesta alueesta - niin tutkimuksessa, hallinnossa, politiikassa kuin myös siellä asumisesta - ainakin joillakin.

Vuorokauden kestänyt matkanteko ehkä hieman verottaa kongressista ja tapahtumapaikasta nauttimista. En ehtinyt avajaisiin enkä ensimmäiseen keynote-esitelmään, jonka IASSA:n perinteiden mukaan oli pitänyt yhden paikallisen alkuperäiskansan päällikkö; aihe oli mielenkiintoinen eli perinteinen itsehallinto modernissa kontekstissa. Ehdin eilen seuraamaan jo yhtä paneelikeskustelua ja sessiota. Ruotsalaisten ilmastonmuutosta ja tulevaisuutta käsittelevän projektin paneelikeskustelun aikana mieleen nousi taas kaihoisa ajatus pohjoisen tutkimuksen tekemisestä, sillä esitelmä osoitti sen, miksi pohjoisen tutkimus on niin tärkeää ja kiinnostavaa ja nimenomaan monitieteinen tutkimus. Esityksessä tuli selkeästi esille, miten tärkeää on ottaa huomion se, että on olemassa monia arktisuuksia ja monta menneisyyttä ja tulevaisuuksia ja, että arktisella alueella myös Fenno-Skandian alueella asuu monia eri kansoja ja ryhmiä alkuperäiskansan saamelaisten lisäksi, jotka tulee myös ottaa huomioon. Kuka pääsee ääneen ja ketä kuunnellaan näissä asioissa kuten arktisessa neuvostossa? Keskusteluun pääsivät mainintoina esille mm. tornionlaaksolaiset, jotka ovat Ruotsissa virallinen vähemmistö sekä Norjan kveenit, joilla ei ole saamelaisiin alkuperäiskansana verratavaa asemaa, mutta joiden tulevaisuudesta on myös kysymys, mutta kuka heitä sitten edustaa?  Se, että tämä diversiteetti tulee otetuksi huomioon, ei suinkaan ole poissa muilta, tuli napakasti esille professori Carina Keskitalon alustuksessa ja vastauksissa yleisökysymyksiin. 

Paneelikeskustelun lisäksi olin kuuntelemasa yhtä mielenkiintoista sessiota, jonka aiheena Oral history along the Arctic Shores: Memories, Representations, Distruptions. Tutkimusta koordinoidaan Arktisessa keskuksessa ja sitä rahoittaa Suomen akatemia. Esitelmien kohteet liikkuvat laajalla alueella pohjoista: Siperiasta Nenetsian kautta Kuolan niemimaalle ja kolttien asuinalueille. Projektin esimerkit olivat mielenkiintoisia ja monenlaisia, mutta monissa esitelmissä ei oikein päästy muistitietotutkimukseen (oral history) tai sen metodisiin kysymyksiin. Ainakin näissä lyhyissä esitelmissä tuli sellainen käsitys, että ei nähdä tai tunneta antropologisen kenttätyön ja muistitietotutkimuksen eroja. Toki esitelmissä käsiteltiin virallisesta tiedosta poikkeavia näkemyksiä ja kentällä oli kuunneltu juuri unohdettujen ja syrjäytettyjen väestöryhmien kertomuksia, mutta "mikä tekee muistitiedosta erityisen" (Portellin artikkelin otsikko)?  Kuten erään esitelmöitsijän siteerama Alessandro Portelli käsittelee juuri muistitiedon välittämän informaation luonnetta eli se kertoo enemmän tapahtumien merkityksestä kuin itse tapahtumista, oli jäänyt turhan sivuun. Miksi kerrotaan, kenelle kerrotaan ja mitä ei kerrota ja kenelle mitä ei kerrota? Ja ennen kaikkea, miten tutkija on "luonut" aineiston tutkimustaan varten?  "Suulliset lähteet eivät kerro meille vain mitä ihmiset tekivät, vaan sen, mitä he halusivat tehdä, mitä he uskoivat tekevänsä ja mitä he katsoivat tekevänsä". (Portelli in Fingerroos et al. 2006.) Itse en ole muistitietotutkija, mutta ymmärrän sen, miten muistitietoa voi tarkastella tutkimuksissa lähteenä tai kohteena tai hyödyntää sitä tutkimusaineiston muodostamisen apuvälineenä tai vain yhtenä tutkimuksen sivujuonteena, kuten tuossa Muistitietotutkimus-teoksen esipuheessa ja artikkeleissa tulee esille. Kontekstualisoinnin puute näkyi tietyissä esitelmissä juuri pinnallisuutena. Milloinkohan tehdään muistitietotukimusta vaikkapa kolttasaamalaisia tutkineista tutkijoista?  Esitelmiä oli kommentoimassa professori Julie Cruikshank, joka kommenteissaan toi esille mm. muistitietotukimuksen lähtökohdat Maurice Halbwachsista alkaen. Mutta kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä sessio, jonka esitelmistä työstetään julkaisua, joten tekin pääsette siihen myöhemmin tutustumaan.
 

Tähän mennessä olen kuunnellut kaksi keynote-luentoa, joista professori Sverker Sörlin esitelmässään "Environmental Humanities and the Artic - Transforming Knowledge, Transforming Sustainabilities" oli tieteenhistoriallinen katsaus tästä tehtyyn tutkimukseen käyttäen hyväksi myös oman tutkimushistoriansa reflektointia. Lauantainen grönlantilaisen Henriette Rasmussenin keynote-luento "Inuit are Used to Change and to Adapt to New Places and New Situations: Our History Proves that the Challenge is Elsewhere" oli loistava puheenvuoro Grönlannin ja sen nuorison tulevaisuuden puolesta. Rasmussen on toiminut mm. toimittajana,  ministerinä ja aktiivisesti alkuperäiskansaliikkeessä.  

Tyttöjä Nuukissa rannalla, elokuu 2008, jossa myös olin ICASS:n kongressissa.

Hän lähti liikkeelle omasta taustastaan ja päätyi konkreettisiin asioihin, kuten siihen mitkä seikat Grönlannin tulevaisuuden kannalta ovat tärkeitä ja haasteellisia. Grönlanti on kahtia jakautunut: heihin joilla on kaikkea ja heihin joilla ei ole mitään. Yhtenä ratkaisuna Rasmussen pitää sitä, että Grönlanti tarvitsee vahvoja ja koulutettuja naisia. Työttömyys, koulun lopettaminen, alkoholismi, huonosta ravinnosta johtuvat sairaudet, ilmansaaasteet ja yleinen toivottamuus - "Make suicide not an option" - ovat tavallisia ongelmia, joskin esimerkiksi nuorten itsemurhat on saatu hieman alenemaan. Merkityksellisen arjen tärkeys; työ, koulutus, asunto, perhe ja sosiaalinen elämä - ovat yhtä tärkeitä kuin alkuperäiskansojen oikeudet. Vaikka Grönlanti elää pitkälti kalasta, niin silti kalateollisuus ei tarjoa työpaikkoja paikkakuntalaisille, vaan viime vuonna sinne palkattiin mm. kiinalaisia työntekijöitä. Rasmussen käsitteli myös grönlantilaisten hankalaa asemaa  kaivosteollisuuden ja uusien kaivosten perustamisessa. Kun kaivokset perustetaan pienille paikkakunnille ja niiden tarjoamat työpaikat ovat etupäässä miehille, niin mitä töitä tulee naisille; prosituutiotako? Ja mistä saadaan koulutettuja työntekijöitä; tuodaanko nekin ulkomailta? Monikansalliset kaivosyhtiöt ovat täällä(kin) suuri uhka.   

Valitettavan vähän aikaa taitaa jäädä tähän kaupunkiin tutustumiseen. Prince Georg sijaitsee kahden joen, Nechakon ja Fraserin yhtymäkohdassa. Kaupungissa asuu reilut 70 000 asukasta laajalla alueella. Nuori yliopisto sijaitsee vajaan 10 km päässä ylempänä vuoristossa ja sieltä avautuu kaunis näköala laaksoon, jonka toisella puolella sijaitsee paperi- ja selluloosatehtaita. Niiden olemassaolon huomasi heti astuttaessa yöllä lentokoneesta, sillä matalapaineessa niiden haju - rahan haju täälläkin - oli aika tyrmäävä.

Yliopiston läheinen maisemapuutarha, taustalla pitäisi näkyä tehtaiden piiput.

Kaupunki sijaitse alkuperäiskansojen alueella; aiemmint äällä on asunut mm. Lheidli T'Enneh-heimo. Nykyinen kaupunki on saanut aikansa 1900-luvun alussa perustetusta kauppa-asemasta, joka oli osa North West Companyn verkostoa. Hudon's Bay Company perusti myöhemmin oman kilpailevan aseman.  Tämä houkutteli tänne yhä enemmän siirtolaisia. Itse Prince Georgen kaupunki perustettiin 1915. 

Toivottavasti näinä kongressin loppupäivinä näen kaupungista vähän enemmän kuin hotellin ja yliopiston välisen matkan sikäläisen koulubussin ikkunasta ja pari ravintolaa. Ai niin, olihan meillä eilen myös itse järjestettyä ohjelmaa, kun kongressin järjestäjät eivät ole sitä tehneet: olimme katsomassa Rekkakuskit jäällä -realityn tähteä, Alex Debogorskia, joka paikallisessa kirjakaupassa edisti kirjansa myyntiä. Kyllä, ostin minäkin kirjan ja siinä on nimikirjoitus, mutta fanikuvaa ei meistä ole.

Ah Istanbul

Olin viime viikon kansainvälisessä kulttuurihistorian kongressissa Istanbulissa. En ollut koskaan aiemmin käynyt siellä enkä koko Turkissakaan ja odotin matkalta paljon, sillä olinhan lukenut waltarini ja pamukini, tai oikeastaan Orhan Pamukin Istanbul. Muistot ja kaupunki oli matkalukemisena. Matka oli monin tavoin mieleenpainuva - ei vähiten Istanbulin rikkaan historian ja kulttuurin tai sijainnin vuoksi, mutta myös huonosti järjestetyn kongressin takia. Tapahtumapaikan puitteiden ansiosta - tarkoitan tällä sekä itse kaupunkia että kongressipaikkaa, entistä dervissiluostaria - antoi mielellään anteeksi sen, että kongressiohjelmaa ei oikeastaan oltu ollenkaan valmisteltu (suomalaiset sijoitettu keskenään omiin sessioihinsa), sessioissa ei ollut puheenjohtajia eikä saleissa kelloja, vastaanotolla tarjottiin lämpökotelossa oleva kebabhampurilainen ja juomaksi sikäläistä piimää ja lounaaksi vastaavanlaista muuta pikaruokaa samalla juomalla, maassa, josta kahvilakulttuuri on lähtenyt valloittamaan Eurooppaa tarjottiin kahvina murukahvia, tai että "galadinnerillä", jolla en kuitenkaan edes edellispäivien kokemuksista johtuen osallistunut, ei ollut mitään gaalaan verrattavaa jne. 

Itse kaupunki hurmasi kävijät parhaansa mukaan, vaikka tuoreena mielessä olivatkin viime kesänä viikkoja kestäneet Gezi-puiston mielenosoitukset ja niiden tukahduttaminen voimakeinoin, erilaiset protestoinnit ja paikallisen lehdistön mediapimento mm. näistä tapahtumista. Lähinnä ulkomaalaiset lehdet ja toimittajat ovat raportoineet siitä miten keskustan mielenosoitukset hajotettiin brutaalisti, mutta samaan aikaan pääministeri rahtautti bussilasteittain kannattajia puoleensa kokouksiin Istanbuliin. Klik tiedonvälityksestä lisää täältä suomalaisen toimittajan blogista. 

Myös viime viikolla mellakkavarusteiset poliisit päivystivät Taksamilla ja sen läheisyydessä ja mellakat olivat siirtyneet myös Kadiköyn-kaupunginosaan. Nämä poliisit sen sijaan saattoivat päivystää mahdollisia jalkapallofanien riemunosoituksia, sillä jo viime vuonna Turkin mestaruuden voittaneen Galatasarayn kannattajat juhlivat kovaääniseti voittoa "kukkakäytävän" (Cicek Pasajin) ravintolakadulla. 

Lensin pienen viivästyksen jälkeen (sumu esti välilaskun ja myöhästytti tuloa vuorokaudella) Aasian puoleiselle kentälle, josta matka iltapäivän alkuruuhkassa Sultanahmetilla sijaitsevalle hotellille kesti 2,5 tuntia. Väkisin ensivaikutelmat kaupungista hakivat vertauskohtia  kesäiseltä Azerbaidzhanin matkalta: (yltiö)nationalismin merkkejä näkyi koko matkan ajan, itsevaltiaan hallitsijan politiikka, runsaasti valtavia maa lippuja liehumassa ja silmänkantamattomiin ulottuva uutuuttaan kiiltelevien minareettien meri  erityisesti tällä Aasianpuoleisella osalla matkaa. 

Euroopan ja Aasian erottava silta, matkalla lentokentälle auton ikkunasta.

Uusia rakennuskomplekseja Aasian puoleisessa osassa.

Itse kaupunkihan on jaettavissa kolmeen osaan, sillä Bospori jakaa sen Eurooppaan ja Aasiaan sekä vielä Euroopan puoleinen osa Kultaisen Sarven kohdalta jakautuu kahtia,  vanhempaan, jossa sijaitsevat monet nähtävyydet kuten mm. Hagia Sofian museo, Sultan Ahmet (eli Sininen)-moskeija, Suuri basaari ja Topkapin palatsi. Kultaisen Sarven pohjoispuolella sijaitsee ”uusi” Istanbul, jonka valtavat ostoskeskukset, Taksim-aukio tai Istiklal-katu imaisevat mukaan miljoonakaupungin menoon. Tuntuu ensin jotenkin käsittämättömältä, että kaupungin tarkkaa väkilukua ei tiedetä, vaan sanotaan sen olevan jotain 15-20 miljoonan väliltä. Tämä tuntuu realistisemmalta sen jälkeen, kun on ensin jonottanut reilun vartin, jotta mahtuu alkuillan ruuhka-aikana edes ratikkapysäkille ja sieltä taas vartin päästä itse ratikkaan. Ratikka oli muuten kätevä kulkuväline (ja taksi). Euroopan ja Aasian välillä matkustaa helposti lautoilla, mutta niitä en ehtinyt kokeilla, ainoastaan iltaristeilyn Bosborinsalmella Aasian puolella asti. 

Näkymä Galatan tornista yli Kultaisen Sarven kohti Hagia Sofiaa ja Sinistä moskeijaa.

Turkin väestörakenne on nuori, puolet on alle 30-vuotiaita. Tämä näkyy myös Istanbulin katukuvassa - ainakin turistin silmissä. Nuoria pariskuntia pikkulapsineen näkyi paljon katukuvassa. Huivipäisiä naisia näkyi runsaasti ainakin Sultanahmetin alueella ja muiden nähtävyyksien lähettyvillä. Sultanahmetin aukiolla parveilijat erimaalaiset turistit perheineen ja valokuvauttivat itseään nähtävyydet taustalla.

Istanbulin historiasta ja sen kulttuuriaarteista on kirjoitettu niin paljon, että ne on parasta jättää itse kunkin koettavaksi. Hotellin lähellä sijaitsevalta Sultanahmetin aukiolta oli kuitenkin hyvä aloittaa sukellus historiaan ja kulttuuriin. Näiden lisäksi ehdin käydä viimeisenä iltana pikaisesti myös juuri avautuneessa Istanbulin biennalessa, jonka yksi teos kuvasi Gezi-puiston mielenosoituksia: 

"Päätin siis hukuttaa suruni historiaan kuten usein aikaisemminkin. Kaikki henkilökohtainen käy kovin vähäpätöiseksi ja turhanpäiväiseksi, jos työntää päänsä historian hukuttavan hyökylaineen alle.” (--) "Seisoin siinä, kunnes hämärä lankesi ja valot syttyivät helmiketjuina tummuneeseen Stambuliin. Ajattelin, että jos joskus olen hyvin onneton, voin muistella tätä hetkeä ja ajatella, että olen saanut elää sen." -- Mika Waltari: Lähdin Istanbuliin (1948)