Lukijat

sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Inkeriläiset - tuntemattomat suomalaiset -näyttely Kansallismuseossa



Kansallismuseossa on tällä hetkellä mielenkiintoinen pop up -tilassa oleva näyttely,  jota oli viime viikonloppuna katsomassa paljon väkeä. Kuten jo näyttelyn nimi: Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset kertoo, on näyttelyn fokus identiteetissä ja kollektiivisen muistamisen merkityksissä. Näyttely on monella tavalla ajankohtainen eikä vähiten siksi, että tänä vuonna tulee 30 vuotta presidentti Koiviston puheesta, joka mahdollisti inkeriläisten paluumuuton Suomeen. Yli 30 000 ihmistä muutti tämän perusteella entisen Neuvostoliiton alueelta. 

Inkeriläisten vaiheet ovat olleet dramaattiset ja aina välillä heidän historiansa on unohtunut tai unohdettu. Inkeriläisiksi kutsutaan Suomenlahden etelä- ja itäpuolelle, nykyisen Pietarin seudulle 1600-luvulta lähtien asettuneita Savosta ja Karjalasta olleita asukkaita ja heidän jälkeläisiään. 1900-luvulle asti inkeriläiset puhuivat suomea, tunnustivat uskontonaan luterilaisuutta ja heidän elinkeinonsa pohjautuivat kalastukseen ja maanviljelyyn. Jatkosodan aikana yli 60 000 inkerinsuomalaista siirrettiin Suomeen, koska heidän asuinseutunsa Inkerinmaalla olivat joutuneet sotatoimialueeksi. Neuvostoliiton ja Suomen solmiman välirauhan mukaan inkeriläisten tuli muuttaa takaisin Neuvostoliittoon. Pieni osa ei totellut vaan pakeni Ruotsiin tai jäi Suomeen monista ”suostutteluista” huolimatta. Yhdessä vitriinissä oli mm. yhden inkeriläisperheen ystävilleen muistoksi jättämiä tavaroita.   

Välirauhan jälkeen Neuvostoliittoon palanneen ja sinne kadonneen Himasen perheen Suomeen jättämiä esineitä. Kristallikulhoa on käytetty ja muisteltu kadonneita Himasia.

Pakkokyyditykset veivät inkeriläisiä laajan Neuvostoliiton eri kolkkiin, mutta eivät Inkerinmaalle. Jälkiä ja kaikuja inkeriläisistä löytyy mm. Jakutiasta ja Siperian eri osista. Esimerkiksi Jakutiaan kuten Kysyriin pakkokyydityt eivät tarvinneet kaltereita tai vanginvartijoita, sillä Jakutian eli Sahan sijainti kaukana kaikesta ja sen kylmä ja pitkä talvi sekä kesän hyttyset pitivät huolen, että paikalla pysyttiin. Mm. Tiksissä sijaitsevassa kalastuskolhoosissa oli töissä inkeriläisiä. Helsingin Sanomissa viime vuonna oli artikkeli juuri Tiksistä ja sinne joutuneista inkeriläisistä. Tiksistä otettuja kuvia oli myös näyttelyssä, ja ne kertoivat mm. karkotettujen veteen sortuvasta hautausmaasta. 

Tiksiä koskeva.
Pakkokyyditykset, karkotukset, vankileirit ja teloitukset suomen kielen ja luterilaisuuden kieltämisen lisäksi tyhjensivät inkerinsuomalaisten kylät ja myötävaikuttivat kulttuurin tuhoon ja inkeriläisyhteisöjen hävi(tt)ämiseen. 

Näyttelyssä on äänessä myös nykypäivän inkeriläisiä, joille vanhempi polvi ei ollut kertonut heidän historiasta ja identiteetistä mitään juuri aikaisempien sukupolvien ja vuosikymmenten kokemusten perusteella. Näyttelytekstin mukaan ”sukupolvelta toiselle niukoin sanoin välitetyt kokemukset väkivallasta, pakenemisesta ja pelosta ovat tiivistyneet inkeriläisyyden ytimeen. Samalla etenkin nuorten tietoisuus yhteisönsä historiasta on ohentunut, sillä inkerinsuomalaisten vaiheet ovat unohtuneet historiankertomusten katveeseen niin Suomessa kuin Venäjälläkin.” Näyttely koostuu eri-ikäisten inkeriläisten muotokuvista ja kokemuksista menneestä sekä heidän ajatuksistaan inkeriläisyydestä ja sen tulevaisuudesta. Muotokuvien lisäksi näytteillä on inkeriläisten historiasta kertovia esineitä ja dokumentteja kuten rehabilitointitodistuksia sekä kuvia heidän nykyisistä asuinseuduistaan.  
 
Amalia Suden kirjoittamia vankila- ja karkotusajan muistoja kirjoitettuna lakanoihin. Lakanat oli kotoa piilotettu lasten  patjoihin.
Inkeriläisyydestä kertovia esineitä piilotettiin maahan, tässä  äyrämöläistytön juhlasormikkaat.

Tieto inkeriläisyydestä löytyy pieninä murusina erityisesti pakkosiirrettyjen jäljiltä. Nyt on viimeiset hetket käsillä kerätä muistitietoa inkeriläisyydestä. Ihan unohdettuja inkeriläiset eivät kuitenkaan ole 1990-luvullakaan olleet, sillä inkeriläisyys on kiinnostanut silloin tutkijoita, mutta rahoitusta hanke ei jostain syytä silloin saanut.  Arkistoomme on talletettu paljon Inkerinmaalla ja Suomessa 1990-luvulla tehtyjä haastatteluja, joiden tuloksena on muutama opinnäyte ja teos Ingrians and neighbours: focus on the eastern Baltic Sea region. 

Näyttelyn käsikirjoituksen ovat tehneet inkeriläiset (tytär ja isä) Lea Pakkanen ja Santeri Pakkanen, valokuvat ovat Meeri Koutaniemen. Omakohtaisuus näkyy myös dokumentaarisesti toteutetussa näyttelyssä monin tavoin kuten esimerkiksi Lea Pakkasen isoäidilleen hyvästiksi kirjoittamassa tekstissä ovessa. Ovi toimii eräänlaisena avaajana tähän näyttelyn. Tärkeä näyttely, jossa inkeriläisten historia ja muistot kertovat inhimillisellä tavalla tästä melkein unohdetusta ja hävitetystä kulttuurista ja sen jäsenistä. Pop up -näyttelyksi laaja näyttely on avoinna 19.4. asti. 

"Näkemiin mummo, älä itke tai ikävöi meitä" kirjoitti  seitsemänvuotias Lea Pakkanen liidulla saunanoveen isoäidilleen Ainolle perheen muuttaessa Suomeen 1991 ja Ainon jäädessä Venäjän Karjalaan.








torstai 30. tammikuuta 2020

Solidaarisuuskukkia Turun synagogalle




Turussa Brahenkadulla sijaitseva synagoga sotkettiin punaisella maalilla maanantain vastaisena yönä. Maanantaina tuli kuluneeksi 75 vuotta Auschwitzin vapauttamisesta. Näitä – nähtävästi maaliaseella ammuttuja – maalijälkiä oli synagogan pääovessa ja seinillä ja tästä tihuteosta julkaistiin kuvia monissa medioissa. Samoin se noteerattiin muistojuhlapuheissa tuona maanantaina. Tämä Turun synagoga on toinen Suomen synagogista ja se on valmistunut 1912. 

Turussa järjestettiin tukimielenosoitus tuen ilmaisuna juutalaisseurakunnalle sekä myös muille seurakunnille, joihin on tehty ilkivaltaa. Polttivathan uusnatsit Tampereella Israelin lipun omassa tapahtumassaan. HS:n mukaan tähän tukimielenosoitukseen osallistui 500 ihmistä, jotka kukittivat solidaarisuutta ja tukea osoittaakseen synagogan aidan. Vesisateessa. 

Paikalla oli useiden eri uskonnollisten ja muiden yhteisöjen edustajia   osoittamansa solidaarisuutta kiinnittämällä synagogan aitaan kukkia. Puheista kuului oikeastaan selkeimmin Turun kaupunginhallituksen puheenjohtaja Lauri Katteluksen viesti: Turussa on monelle sijaa, mutta ei vihalle” ja se riitti.



sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Susien paikat, susiraja ja muita viime viikkojen väitöskirjoja

Piirroskuva on Aleksi Lydmanin, ostettu käsityöläismarkkinoilta.


Olen viime aikoina osallistunut kolmeen upeiden, keskenään erilaisten väitöskirjojen väitöstilaisuuksiin. Marraskuussa Kirsi Sonck-Rautio (Turun yliopisto, kansatiede) väitteli Saaristomeren pienimuotoisen rannikkokalastuksen nykytilasta, haasteista ja mahdollisuuksista sopeutua tulevaisuuteen kalastajien näkökulmasta. Tutkimuksen mukaan kalastajien kattavaa ympäristötietoa pitäisi kuunnella nykyistä herkemmällä korvalla. Kuten Saaristomerellä niin monessa muussakin paikassa pienimuotoinen rannikkokalastus on kriisissä. Vastaväittäjänä toimi kulttuuriantropologian professori Hannu I Heikkinen Oulun yliopistosta. Artikkeliväitöskirja (ilman niitä artikkeleja) löytyy täältä.

Joulukuussa Anna Rauhala väitteli Helsingin yliopistossa kutomiseen, meillä arkiseen ja itsestään selvänä pidettyyn käsityötaitoon liittyneistä yksilö- ja yhteiskuntatason merkityksistä 1800-luvun lopulta nykyaikaan. Vanhemmassa neulomisessa ja tämän päivän neulomisessa on Rauhalan mukaan oikeastaan kyse eri ilmiöistä, sillä aiemmin neulominen – kuten sitä kirjakielellä on päätetty nimittää – oli pakollinen ja välttämätön taito, mutta nykyisin se on vapaaehtoinen, iloa tuottava harrastus. Tänään kudotaan – kuten olen tottunut sanomaan – koska se tuottaa iloa, mielihyvää ja rentouttaa. Kutominen auttaa keskittymään  ja sen vuoksi mm. luennoilla kudotaan. Se myös   auttaa selviytymään vaikeista elämäntilanteista. Yksi merkityksellinen hyöty näiden kudontatuotteiden valmistamisessa on, että niitä – ekologisia –valmistetaan läheisille, itselle tai hyväntekeväisyyteen. Minulla oli ilo ja kunnia toimia vastaväittäjänä. Kirja on ilmestynyt Kansatieteellinen arkisto -sarjassa ja löytyy myös täältä.



Kolmas väitös oli kuluneena viikonloppuna kulttuurihistorioitsija Heta Lähdesmäen Susien paikat, jossa hän tarkasteli ihmisen ja suden välisiä suhteita 1900-luvun Suomessa. Vastaväittäjänä toimi dosentti Jukka Nyyssönen Tromssan Arktisesta yliopistosta. Ihmisen ja suden suhteen lisäksi työn keskiössä ovat niin susien fyysinen sijoittuminen kuin käsitykset suden kuulumisesta tai kuulumattomuudesta Suomeen. Suden näkökulma tulee esille mm. siinä, että työssä tarkastellaan suden toimijuutta, asia joka on erityisen kiinnostava. 

Mutta missä on se susiraja? Me jotka olemme aina ihmetelleet, että mikä ja mistä on saatu susiraja – erityisesti jos meidän väitetään sieltä olevan kotoisin – on myös tässä työssä selvitetty. Susiraja erottaa alueet, joilla sudet voivat elää romanttisesti ajatellen koskemattomassa luonnossa tapaamatta ihmisiä ja rajan toisella puolella olevat alueet sitten kuuluvat ihmisille töineen ja harrastuksineen. Tämä on mm. median ja muiden luoma kuva 1900-luvulla. Susirajan takana, siis idässä ja pohjoisessa susien piti pysyä, vaikka ei siellä viime vuosikymmenien aikana ole mitään ”koskemattomia” erämaita ollut eikä susista oikein sielläkään ole tykätty. Tätä rajaa susien ei ole ollut suotavaa ylittää, ei ainakaan jos eivät halunneet päästä hengestään. 

Susiraja on täysin kuvitteellinen raja ja voi vain miettiä, että miksi sitä on ylläpidetty. Susirajan ylittäneet sudet pääsivät hengestään, mutta tänä päivänähän yhä enemmän ja enemmän susia on täällä etelässä. 

Susien paikat -kirja julkaistaan Jyväskylän yliopiston NYKYKULTTUURI-julkaisusarjassa. Open Access -versio väitöskirjasta tulee saataville julkaisuarkistoon kuuden kuukauden kuluttua julkaisusta

keskiviikko 11. joulukuuta 2019

´Cábbámus Juovlalávlagat - Kauneimmat joululaulut saameksi




Turun Tuomiokirkko – vanhin Suomessa käytettävä kirkko ja Suomen kansallispyhäköksi julistettu on seissyt Unikankareella jo yli 700 vuotta, mutta vasta joulukuun alussa siellä laulettiin ensimmäisen kerran joululauluja saameksi. Pohjoissaamen lisäksi joululaulut kuuluivat myös koltan- ja inarinsaameksi.  Sekä koltan- että inarinsaamen laulujen ääntämisessä onneksi avusti ”esilukija”. Yhteisesti laulettujen joululaulujen lisäksi saimme kuulla myös Wimme Saaren joikaavan – tämäkin oli (nähtävästi) ensimmäinen kerta, jolloin joiku kuului Tuomiokirkossa. Wimmen ääni toi kirkkoon useita eläimiä, ainakin poron, koiran ja taisi siellä olla jotain petoeläimiäkin mukana. 
 
Kuva Wimmestä on otettu kaukaa...
Tapahtuma oli onneksi siirretty yhdestä sivukappelista kirkkoon ja lauluiltaan osallistuikin arviolta 200-300 ihmistä. Kiitos Tuomiokirkkoseurakunnalle ja muille asiassa mukana olleille. Piispa Kallialan haastattelun mukaan tämä ei jäänyt ainoaksi kerraksi, joten toivottavasti saamenkieliset joululaulut soivat ensi vuonnakin Tuomiokirkossa. Illasta näkyi pätkä saamenkielisissä uutisissa eli täällä