Lukijat

lauantai 14. heinäkuuta 2018

Kansallismaisemassa




”Tämä monien tunturien joka puolelta saartama suurjärvi, johon jo entisinä aikoina aina Tornion tienoilta vaellettiin kalanpyyntiin, olikin muoniolaisille niin tärkeä kalakaukalo, että ukot pitivät sitä jopa seurakunnan hoitoon kuuluvana, keskustellen ja päätellen järven kalanpyynnistä kirkonkokouksissaan.” Näin kirjoitti Samuli Paulaharju teoksessaan Vanhaa Lappia ja Peräpohjolaa tämän edessämme päilyvän järven merkityksestä. Paulaharju puhui toki tuossa muoniolaisista, mutta tärkeä se on ollut kaikille järven ympäristön asukkaille ja käyttäjille kuntien rajoista huolimatta. 

Olin näissä maisemissa, kansallismaisemassa puhumassa kansallismaisemasta ja kulttuuriperinnöstä. Kittilän kesämarkkinoiden avajaisiltamat pidetään aina eri kylässä ja nyt vuorossa oli kunnan länsirajalla Rauhalan kylä, joka sijaitsee Jerisjärven rannalla kansallismaisemassa.

Kuva esim. täällä.   
Monet teistä tuntevat sen, postimerkkinäkin olleen kuvan, jossa etualalla siintää järven selkä muutaman puun välistä, järven takana näkyy metsikköä ja taustalla kohoavat Pallastunturin kerot. Tätä maisemaa on sanottu yhdeksi Suomen kauneimmista maisemista; sitä voi ihailla myös maantieltä ja se on ikuistettu lukuisiin valokuviin ja kotialbumeihin. Pallastunturit on valittu yhdeksi Suomen 27 erityisen merkittävistä maisemakokonaisuuksista, joita nimitetään kansallismaisemiksi. Tämä valinta tehtiin lukijaäänestyksessä 25 vuotta sitten Suomen juhliessa 75-vuotista itsenäisyyttään. Nämä kansallismaisemat ovat Suomen kansallista identiteettiä kuvastavia maisemia, joihin tiivistyvät Suomen erityispiirteet. 
Mutta eivät tainneet tietää ne tämän järven rannoille asettuneet ensimmäiset asukkaat, ja myöhemmin kalastajat, verottajat, muut kulkijat ja asukkaat, paikan kauneudesta ja myöhemmästä kansallismaisemasta mitään. Emme pysty sanomaan, mitä osaa heidän päätöksissä vaikuttivat esteettiset seikat, paikan kauneus vai olivatko heidän asettumisessaan tänne kuitenkin ratkaisevia vain hyvät kalavedet ja metsästysmaat sekä kulkureitit. Tässä tapauksessa paikan kauneus tuli ikään kuin ekstrana.

Ajatus kansallismaisemasta on kuitenkin paljon vanhempi kuin 25 vuotta, sillä se syntyi jo 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa poliittisesti kireässä ilmapiirissä, jolloin kansallistunnetta luotiin juuri taiteen keinoin ja karelianismi kukoisti. Tässä aiheena olivat usein tietyt poikkeuksellisen vaikuttavat maisemat kuten esimerkiksi Punkaharju ja Koli sekä nimet kuten esimerkiksi Pekka Halonen ja Akseli Gallen-Kallela. Luontosuhteen katsottiin kertovan jotain oleellista siitä mitä on olla suomalainen. Nämä kansallismaisemat ovat osa meidän henkistä perintöämme. Ne edustavat paikkoja, joilla maamme omaleimainen luonto, luonnonvarat, kansanperinne, kulttuuri, historia ja kansakunnan saavutukset yhdistyvät. Kansallismaisemat esittelevät myös maakuntiemme erikoispiirteitä – eli tämä maisema juuri Lappia.

Nyt kun olemme tässä kansallismaisemassa voikin hyvin kysyä, että mitä nämä kansallismaisemat merkitsevät nykyihmiselle ja mikä meidän näkökulmamme niihin on? Näemmekö Suomen vain näiden kansallismaisemien kautta ja kaltaisena? Onko se, että ihailemme ja muistelemme täällä aikoinaan käyneitä tutkimusmatkailijoita, kuten esimerkiksi Giuseppe Acerbitä, joka ei kirjoittanut käynnistään täällä Jerisjärvellä, mutta jonka nimikirjoitus löytyi palaneesta Hurulankämpästä lisättynä myös Acerbin oppaan nimellä – tai Ilmari Mannista, joka niin kauniisti kirjoitti pihoille ja järven ympäristön puihin laitetuista uutuista, ja muita viime vuosisadoilla täällä kulkeneita tutkijoita. Puhumattakaan Pallasjärvellä asustelleesta Kotlanninäijästä eli Milliäijästä, joka oli tuttu myös täällä Rauhalan kylän myllyllä. Tarinat hänestä ovat tuttuja – jos eivät nyt suullisena perinteenä, niin monista kirjoista kuitenkin. 

Meillä Suomessa tämän eurooppalaisen kulttuuriperinnön vuoden pääteemana on osallisuus kulttuuriperintöön. Yhteisöjä, kansalaisjärjestöjä ja museoita kannustetaan kehittämään uusia toimintamalleja ja kokeilemaan erilaisia tapoja edistää vuorovaikutusta yksilöiden ja yhteisöjen kanssa. Kansallisena tavoitteena on myös lisätä kulttuuriperinnön saavutettavuutta, saatavuutta sekä kulttuuriperinnön kestävää käyttöä. Tärkeä näkökulma on kulttuuriperintö kohtaamisten paikkana ja vuoropuhelun välineenä: sosiaalisena voimavarana. Nämäkin markkinoiden avajaisiltamat talkoineen on hyvä esimerkki sellaisesta. 



Kyläläiset esittivät Aaro A. Nuutisen teokseen pohjautuvan näytelmän  Lapin lumoissa
”Vain monilukuiset lapinkentät, kotasijat ja hautapaikat järvien rannoilla, poroaitojen lahonnet jätteet jäkäläkankailla sekä useat seitapaikat erämaassa kertovat Lapin korpien entisistä eläjistä, samoin kuin monet sadat tarinat ja muisteluksetkin, joita vanha kansa vielä kertoo. Ja tuhatmääräiset paikannimet kertovat myös historiasta ja omaa tarinaansa näiden alueiden eri aikojen käyttäjistä ja asujista”, kuten mm. Samuli Paulaharju on aikoinaan muistiinmerkinnyt ja julkaissut vuonna 1922. Toki Samulin ja hänen vaimonsa Jenny Paulaharjun muistiin merkitsemiä tarinoita ja tapahtumia on tämän päivän tietojen ja tutkimusten perusteella tarkasteltu kriittisesti ja ne ovat saaneet alkuperäisistä poikkeaviakin tulkintoja, mutta ne ovat silti tärkeä osa tämän alueen kulttuuriperintöä. 

Kun kävin läpi sitä suhteellisen vähäistä tutkimuskirjallisuutta mitä tästä alueesta on kirjoitettu, tuli entistä tärkeämmäksi tavoitteeksi saada Kittilästä tutkimukseen perustuva historiateos. Kittilä on suuri pitäjä ja yksi sen rikkauksia on alueellinen monimuotoisuus, joka näkyy sekä sen historiassa, maisemassa, kulttuuriperinnössä kuin ihmisten arjessa. Tutkimusmatkailijoiden ja aiempien tutkijoiden teksteissä näkyy valitettavan usein juuri etelästä eroavat piirteet sekä Lapin ja etelän vastakkainasettelu. Tarvitaan uutta näkemystä myös menneisyyteen, joka on elintärkeä nykyisyyden ymmärtämiseksi.

Ajan tuomat muutokset näkyvät hyvin myös näissä Kittilän kesämarkkinoissa. Ne on pidetty perinteisesti kaksi viikkoa juhannuksesta ja joidenkin tietojen mukaan näitä kesämarkkinoita on järjestetty jo 1600-luvulta lähtien. Aiemmin niitä on kutsuttu juuri viikatemarkkinoiksi, sillä heinäntekoa varten viikatteet piti kallita sepällä eikä kaikissa kylissä ollut kyläseppiä. Kittilän markkinat olivat ennen lähes pakollinen käyntikohde seudun asukkaille. Sieltä ostettiin kaikenlaisia tarve-esineitä ja juhlittiin ennen raskasta heinäntekoa, pidettiin hauskaa ja tavattiin ihmisiä. Aivan kuten nytkin.  
(Kirjoitus on lyhennelmä markkinoiden avajaisiltamien puheesta)




lauantai 9. kesäkuuta 2018

Saunaa kerrakseen




”Sauna paikkana ja siellä koettu kehollisuus on monisyinen kudelma fyysistä paikassa oloa, aisteja ja tunteita, menneisyyden läsnäoloa, muistoja, symboleja, omaa kokemusta ja kulttuuria”. Näin kirjoittaa 8.6. väitellyt Laura Seesmeri, joka tarkastelee väitöskirjassaan saunomista kerrottujen kokemusten ja esitettyjen kokemisen mahdollisuuksien kautta. Kokemusten kehollisuus on osoittautunut monisyiseksi kulttuuriseksi tapahtumaksi, jossa oma keho ja oma menneisyys liitetään yhteisesti jaettuna kulttuuriseen kokemukseen ja paikkaan, joka on toisaalta riisuttu toisaalta ladattu. 

Sauna on juuri tällä viikolla monella muullakin tavalla ajankohtainen, sillä – kuten väittelijäkin lektiossaan totesi – Suomi aikoo esittää saunaaUnescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon ensimmäisenä ehdotuksista. Sauna valittiin yhteensä 52 ehdotuksen joukosta. Saunan jälkeen toinen ehdotus on kaustislainen viulunsoitto. Suomihan hyväksyi Unescon yleissopimuksen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseksi vasta vuonna 2013.

Kesäkuun toisena lauantaina vietetään saunapäivää ja tänä viikonloppuna kokoontuu Kukkolankoskella Haaparannalla ja Torniossa Suomen puolella maailman saunakongressi. Sen puhujat näyttivät ainakin yhden ohjelman mukaan olevan miltei yksinomaan miesoletettuja. Mielenkiintoinen kysymys tuo saunan sukupuolittuminen, joka tuli esille väitöksessäkin.

Saunominen on osa ihmisten arkea, vaikka sauna ja saunominen työnä ja tehtävinä (esim. synnyttäminen, kuoleminen saunassa, puhdistautuminen) on muuttunut pelkästään nautinnoksi. Nyt tarkastetun Seesmeren väitöskirjan mukaan saunominen muodostaa vahvan yhteyden menneisyyteen ja luontoon – jopa kerrostalossa. Saunalla on hänen mukaansa tunteikkaan nostalgian tai myyttisen menneisyyden rooli, saunassa on hänen mukaansa luonto voimakkaasti läsnä, myös kun on saunottu kaupungeissa olevissa kerrostalosaunoissa.


Kehollisuus on osa muisteltua saunakokemusta ja se tulee hyvin esille, kun muistelen käyntejäni saunoissa Marinmaalla, viimeksi Nadjan perheen marilaisessa monchassa. Untshossa. Minulle sauna kuuluu olennaisena osana kokemuksiini Marinmaasta. Sauna oli lämmitetty molemmilla kerroilla odottamaan minua. Sauna sijaitsi suhteellisen ahtaasti rakennetulla sisäpihalla, talon ja talousrakennuksen välissä ja sen edessä oli kaivo, josta haettiin talous- ja pesuvesi. Juomavesi haettiin lähteestä noin parin sadan metrin päästä. 



Tämä – kuten saunakokemukset yleensäkin – vaikutti moniin aisteihin ja vieläkin saunan vieno savun tuoksu palaa mieleeni kun ajattelen saunaa. Tätä Nadjan perheen saunaa en edes osaa kuvailla sanoin kattavasti. Se tuoksui savulle ja puhtaalle, kuten saunat ennen Suomessa. Kuuma tai kipakka se oli myös ja emäntä heitti minua varten löylyn valmiiksi, joten saatoin vain istua lauteilla ja nauttia saunan kuumuudesta. Vihta oli laitettu veteen odottamaan. 

Lämpö saunassa säilyi seuraavaan päivään asti. Eteisessä saattoi vilvoitella ja sen jälkeen peseytyä saunapadasta otetulla kuumalla vedellä. Saunan tuoksu tuli vielä paremmin esille seuraavana päivänä käydessäni siellä pesulla. Silloin vieno ja puhdas savun tuoksu erottui paremmin kuin kuumassa saunassa. Tätä tuoksua en osaa edes kuvailla, sillä sille ei löydä sanoja. Se on oikeastaan tuoksu lapsuudestani; muistan, että kävin ämmini kanssa jostain syystä erään talon silloisessa savusaunassa. Sauna oli musta ja muistan siitä vain tuon vienon savun hajun. 


Kenttätyöperiodien – siis aiemmin 2000-luvun alkupuolella – kävin useissa kylän saunoissa saunomassa, sillä lastentarhan takapihalle rakennettu iso sauna oli valmis vasta kesällä 2003. Ensimmäisenä kesänä myös Anisina tutustutti minut heidän saunassa olevaan pontikantislauslaitteistoon. Saunoja käytettiin vielä eri tehtäviin ja saunojen ylisillä kuivattiin esimerkiksi yrttejä ja vihtoja. 



Marilaisessa saunassa käynti vaati vielä sauna jälkeen teen ja blinien nauttimisen. Jura tau надежда!





lauantai 28. huhtikuuta 2018

Piikkilanka-aidan takana – Turun vankileiri ja pakkotyölaitos 1918–1923 – näyttely Sirkkalassa




Sirkkalan kampuksella, nykyisellä työpaikallani on monikerroksinen ja värikäs menneisyys, jonka kaikista vaiheista eivät välttämättä tiedä kaikki Sirkkalan kampuksen kolmessa eri talossa opiskelevat tai siellä työskentelevät muista turkulaisista puhumattakaan. Sirkkala on yksi Museoviraston määrittelemistä valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä. Vanhin rakennuksista toimi alun perin köyhäintalona ja vuodesta 1846 se toimi suomalaisen Krenatööritarkk’ampujapataljoonan käytössä, jonka jälkeen se siirtyikin venäläisten sotilaiden haltuun. Minervaksi nykyään nimitetty rakennus, jossa mm. oppiaineemme nyt sijaitsee, valmistui 1875 ja se on Suomen ensimmäinen kasarmirakennukseksi tehty. Kasarmina tämä Sirkkalan kompleksi ehkä parhaiten tunnetaan, mutta sillä on raskas historia, sillä sisällissodan jälkeen täällä toimi Turun vankileiri syyskuulle 1918 asti. Sen jälkeen täällä sijaitsi Turun pakkotyölaitos. 1990-luvun lopulle asti Sirkkala kuului Turun ja Porin sotilasläänin esikunnalle, kunnes 2004 se siirtyi Turun yliopistolle. Sirkkala on ollut projektityön kohteena ja itse projektista, joka kerää turkulaisten muistoja vuoden 1918 tapahtumista, löytyy lisätietoja täältä

Aiemmasta historiasta muistuttaa mm. Minervan upea portaikko. Toisenlaisesta historiasta eli Turun vankileiristä muistuttaa Ismo Kajanderin suunnittelema Turun punavankileirin muistomerkki ”535” aivan Kurjenkaivonkentän reunassa. Kesäkuussa 1918 leirillä oli vangittuna yli 3000 punavankia. Muistomerkistä on enemmän tietoa tässä Maria Hurskaisen tekemässä tutkielmassa.
Museologian opiskelijat ovat opettajansa Sirkku Pihlmanin johdolla tuottaneet näyttelyn ”Piikkilanka-aidan takana – Turun vankileiri ja pakkotyölaitos 1918-1923”. Näyttely on avoinna ainakin toukokuun loppuun asti Sirkkalan kampuksella. Se alkaa Minervan ja valkoisen talon yhdistävän nivelosan aulasta ja jatkuu Minervan toisessa kerroksessa. Näyttelystä on järjestetty muutama performanssi ja opastus eri tilaisuuksissa; opastukset jatkuvat myös myöhemmin. Performanssissa opiskelijat kertoivat draaman keinoin vankileiriajasta.



Sekä performanssissa että näyttelyssä on nähtävillä piikkilangoin erotettu leirialue, leiriläisten kohtaloja sekä elämää leirin ahtaudessa ja ruokapulassa. Suhteellisen keskustassa sijainneen leirin asukkaat eivät usein saaneet vastaanottaa kirjeitä eikä paketteja – toki näitä yritettiin saada vangeille kaikesta huolimatta. Ruuasta haaveiltiin ja se ja ruuan puute on kuvattu myös näyttelyssä. Leirillä oli myös mm. pakaritupa ja sauna, joka monilta leireiltä puuttui. Vankien takkien selkä oli merkitty, jotta heidät erottaisi ja se estäisi pakoja. Siltikin vankeja karkasi ja onpa yhden vangin karkaamisessa auttanut vartijalta saatu avain tullut vastikään takaisin Amerikasta. Vanki nimittäin karkasi Amerikkaan ja vaihtoi nimensä siellä. Tästäkin tapauksesta ja sen eri episodeista – ja kuva avaimista – on näyttelyssä enemmän.


Tämä opiskelijatyönä tehty näyttely on mielenkiintoinen kertoen tärkeästä ja  synkästä ajasta. Näyttely on tehty jokseenkin nollabudjetilla hyödyntäen eri museoiden kokoelmia ja kuvia. Monisäikeinen teema ja ajanjakso, mielenkiinto ja taito sekä kyky eläytyä asioihin saavat joskus aikaan paljon enemmän kuin viimeisin digitekniikka ja suuri budjetti. 









sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Lainion lumilinna





Tervetuloa Game of Thronesin fantasiamaailmaan Kittilän Lainioon lumilinnaan! 

Lappiin on useina vuosina rakennettu lumilinnoja ja -hotelleja, joita ovat inspiroineet eri teemat, usein Lapin luonto ja satumaailma, sisustuksessa ja kuvituksessa. Kemin lumilinnat ja muut ovat tuttuja vain lehtikuvista, mutta nyt jo 17. kerran rakennetun Kittilän Lainiossa olevan lumihotellin teema oli niin kova, että sinne oli mentävä, vaikka en itse tämän televisiosarjan suurimpia faneja olekaan.  


Lumilinnan sisustamisessa inspiroinut Game of Thronesin teema näkyi lumilinnan käytävillä, auloissa, ravintoloissa, baareissa ja hotellin sviiteissä. Myös jääkappeli ja elokuvateatteri – jossa näkyi sarja – olivat osa tätä kokonaisuutta. Siellä näkyi mm. Westerosin seinäkartta, Rautavaltaistuin ja Valkoinen Kulkija, White Walker. Sviittien jääovien veistokset olivat todella upeita, samoin kuin kokonaisuutena koko lumilinna. Yöpymiseen tarkoitettuja huoneita ja sviittejä oli varmaan yli 20.
  





Kävin Lainion lumilinnassa pääsiäisen jälkeisellä viikolla ja samaan aikaan siellä kuului olevan sekä suomalaisia että saksalaisia vieraita. Linnaan sattumalta esitellyt tekijäporukan edustaja kertoi julkisuuspiikin olleen valtava – linnasta kertoneiden lehtien ja sivustojen levikin olleen muistaakseni jo seitsemän miljardia lukijaa – ja siellä oli tähän mennessä käynyt 75 000 vierasta linnan ollessa auki vielä kaksi viikkoa. Viime vuonna kävijöitä oli ollut 50 000. Kannattaa käydä; linna on vielä avoinna pari viikkoa. Mistähän ensi vuoden lumilinnan teema? 











tiistai 13. maaliskuuta 2018

Arktinen kiima 2.0 alias Jäämeren rata





Ne tekivät sen taas. Ottamatta huomioon alueen asukkaita, kuuntelematta heidän  mielipiteitään  tai välittämättä alueen eri kulttuurien käytännöistä, kuten elinkeinoista ja luonnon käytöstä. Oletteko kuulleet EU:n ainoasta alkuperäiskansasta tai monista laeista, joiden tulisi suojata esimerkiksi pohjoisen asukkaiden elämää ja elinkeinoja? Kyse on tietysti Suomen ja Norjan yhteisestä uudesta lempilapsesta, Jäämeren radasta ja sen erilaisista malleista.  

En tiedä mitä sanoja käyttäisi tästä isolla rahalla teetetystä mielikuvamarkkinointivideosta, jossa kerrotaan ympäristön raiskaamisesta, ympäristöongelmista joita tämä ns. rata tuo tullessaan ja kovasta, arktiseen ympäristöön sopimattomasta tekniikasta. Poissa ovat ihmiset ja pohjoiset kulttuurit, kuvassa tekniikkaa, investointeja ja kausityöläisiä. Ei pohjoinen ole tätä varten. Se on meitä ja meidän elämää varten. Ja kaiken lisäksi tämä on taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti täysin kannattamaton hanke, joka tuhoaa poronhoidon ja uhkaa paikallisia kulttuureja.   

Tulee mieleen Jokkmokin Gállokin kaivoshanke, jossa kaivosyhtiön toimitusjohtaja käytti eräässä yhteydessä muka humoristisena heittona ”What local people?” kysymystä yrittäen kertoa, ettei siellä kaivokselle suunnitellulla alueella asu ketään. Tämä heitto otettiin luonnon puolustajien käyttöön näyttämällä keitä nämä paikalliset ovat ja mitä he tekevät. Mikä arktinen kiima vai Kiina-kiimako teidän kaikki on vallannut – niin suunnitelman tekijät, virkamiehet, poliitikot? Arktinen luonto ei kestä teidän toiveajattelua.   

Viime viikolla lanseerattu ylioptimistinen Jäämerenratahanke on siis niin taloudellisesti, sosiaalisesti, kulttuurisesti kuin eettisesti ja poliittisestikin täysin kannattamaton. Kolonialismia? Kyllä ja 2000-luvulla Suomessa.