Lukijat

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Ristimäki ja Ristimäki-päivät


Arkeologit Jaana Riikonen ja Juha Ruohonen esittelevät Ristimäen kaivauksia. 

Aurajokilaaksossa on peltoaukeiden keskellä useita metsäisiä saarekkeita ja yksi niistä on Ristimäki, jolla sijaitsee Suomen vanhimman kirkon paikka. Ristimäellä on nyt muutamana kesänä tehty arkeologisia kaivauksia, joiden tuloksia esiteltiin jälleen Ristimäki-päivillä, nyt jo kolmannen kerran. Jo eilen Ristimäkeä esiteltiin Kuralan Kylämäen Muinaistekniikan päivillä, mutta tänään kaivauksia ja tutkimusten tuloksia esiteltiin paikan päällä.  Ristimäen löytänyt ja arkeologisia kaivauksia johtava Juha Ruohonen esitteli kaivauksia ja tutkimustuloksia. Itse kaivausten lisäksi kävijät saattoivat tutustua mm. läheltä löydettyyn kuppikiveen sekä rautakautiseen polttokenttäkalmistoon sekä muutenkin hienoon Aurajokilaakson kulttuurimaisemaan. Ristimäellä arkeologi Jaana Riikonen kertoi Ristimäen tekstiililöydöistä ja niiden tähänastisista tutkimuksista. Jaanalla oli yllään Kaarinan muinaispuku ja kuulijat olivat kiinnostuneita myös tästä. Viime kesänä kaivauksilta haudoista on löytynyt mm. kahta väriä olevia hiuksia,  joiden tutkimuksessa käytetään viimeisintä tekniikkaa (jota en edes osaa selittää). 




Kaivaukset tai itse Ristimäki kiinnostivat kävijöitä. Ristimäellä oli nähtävänä mm. kirkkoa esittävä pienoismalli sekä kaivausten esinelöytöjä. Itse kirkon nurkkakivien ja alttarin paikat ovat nähtävissä rekonstruoituna maastoon. Myös kaivausalueita oli vielä avoinna. Tänä kesänä on etsitty mm. alueen aitaa. Aiemmin elokuussa paikalla oli opetuskaivausten lisäksi myös yleisökaivaukset, joihin saattoi osallistua olematta arkeologian opiskelija.  Ristimäkeä on kaivettu pätkärahoituksella eikä jatkosta ole tällä hetkellä juuri tietoa. Turun yliopiston arkeologian oppiaine vastaa näistä kaivauksista ja tutkimuksista Ristimäellä.

Ristimäkeä on kaivettu vuodesta 2010 lähtien ja vuonna 2013 sieltä löydettiin kirkonjäännös, joka on ajoitettu 1100-luvun jälkipuoliskolta 1200-luvun alkuun. Se on siis toistaiseksi vanhin kirkkorakennus Suomesta ja kertoo näin mielenkiintoisesta kristillistymisen vaiheesta. Sen lähellähän sijaitsevat mm. Koroisten piispanistuimen paikka, Kaarinan ja Maarian kivikirkot sekä Turun tuomiokirkko.

Ristimäen esite kertoo itse löydöstä seuraavaa:
“ Kivijalan päälle rakennettu puukirkko on ollut kaksiosainen: länsipuolella on ollut neliömäinen runkohuone eli kirkkosali ja itäpuolella tätä pienempi kuorihuone, jossa myös alttari on sijainnut. Tämän kapeakuorisen kirkon seinähirret olivat todennäköisesti vaakasuorassa ja lattia oli tehty lankuista. Kirkosta on nykyisin jäljellä, suojassa maakerrosten alla, sen kivijalka ja kivinen alttarin perustus.

Rakennus on nykykirkkoihin nähden ollut kooltaan vaatimaton, mutta tästä huolimatta se on käyttöaikanaan erottunut maisemassa selkeästi. Pituudeltaan vajaa kymmenmetrinen kirkko on sijainnut Aurajokeen viettävän rinteen päällä pienellä kumpareella. Rakennukseen on mahtunut samanaikaisesti useita kymmeniä henkilöitä.”

Kirkkoa ympäröi suurehko hautausmaa-alue ja tällä hetkellä noin 30 hautaa on tutkittu; siellä on sekä naisten, miesten että lasten hautoja. Suuri osa haudoista on löytynyt aivan kirkon läheltä, arvokkaimpana pidetyltä paikalta. Kokeiden perusteella hautauksia on voitu tehdä jopa noin sata vuotta ennen kuin kirkko on rakennettu.  Kuva löytyy esimerkiksi täältä

Osa Ristimäen kaivauslöydöistä (helmet etupäässä kuvina). 

Kirkko on ollut ympärillä sijaitsevan kyläyhteisön kirkko. Vastaavanlaisia voi löytyä muualtakin. Itse nimi Ristimäki on tänään kuullun esitelmän perusteella tullut siitä, että kirkon paikalle on pystytetty muistoristi – vastaavanlaisia on löytynyt muistakin maista.  Kirkko itse ei välttämättä ole ollut kovin kauaa käytössä ja se on ajoitettu mm. sieltä löydetty rahojen perusteella. Sieltä tehtyjen esinelöytöjen ja radiohiiliajoitusten perusteella kirkon sekä kirkkomaan käyttö on loppunut ennen 1200-luvun puoliväliä. Kirkko on nähtävästi hylätty ja vähitellen lahonnut paikalleen. Satojen vuosien jälkeen siitä oli jäljellä ainoastaan nimi Ristimäki, kunnes näiden kaivausten avulla löydettiin nimelle selitys sekä tietysti esineitä ja kokonainen kirkon paikka nimen takaa.

Ristimäellä on ollut elämää myös kivikaudella, sillä noin 2000-1500 e.a.a se oli pieni saari, jolta on löytynyt hylkeepyytäjien jälkiä, kuten mm. keramiikan paloja sekä kvartsi- ja pii-iskoksia.  

Tutkimuksia on pystytty tekemään pitkälti ulkopuolisen rahoituksen turvin. Tätä varten on perustettu Suomen muinaistutkimuksen tuki ry, joka myy aiheeseen liittyviä tuotteita ja johon voi liittyä jäseneksi. Kaivauksista ja tutkimuksista löytyy lisätietoa täältä.

Aurajokilaaksossa kulkiessa historia on koko aja läsnä.  Kuppikiviä sekä eri kausille ajoitettuja kalmistoja löytyy läheltä useita.  Ristimäki on kuitenkin ainutlaatuinen muinaisjäännöskohde, jonka selvittäminen on mielenkiintoista ja tärkeää monestakin näkökulmasta. Se kertoo mm.  historian ja Suomen kirkollisen elämän alkulähteistä. Rahoituksen jatkuvuus vain puuttuu…



keskiviikko 3. elokuuta 2016

Maatalouden menestystarina? - Sarka-museon uusi perusnäyttely




Kymmenen vuotta äskettäin täyttänyt Sarka-museo, Loimaalla sijaitseva (suomalaisen) maatalouden erikoismuseo, juhli syntymäpäiviään tekemällä uuden perusnäyttelyn. Oikeastaan on aika mielenkiintoista, että tällainen erikoismuseo – maatalous on vanha ja tärkeä elinkeino Suomessa – on vasta näin nuori, mutta sen paikka Loimaan peltoaukeilla on sijaintinsa puolesta osuva maatalousmuseolle. Päärakennuksen lisäksi museolla on nykyään pihapiirissä mm. muutama lato, joiden takana on kesäisin kanoja, lampaita ja pari sikaa, jotka käyntimme aikana lepäilivät olkien alla. Ladoista löytyi myös lapsia kiinnostavia esineitä, kuten puujalkoja ja säkkihyppelyyn säkkejä.  

Historia on myös tulkintoja ja monenlaisia tulkintoja ja valintoja on pitänyt tehdä uutta perusnäyttelyä tehtäessä.  Näyttely kertoo tarinan maatalouden ajasta.  Miten sen tarinan erilaiset kävijät tulkitsevat, onkin sitten toinen juttu riippuen kävijästä ja katsojasta. Tässä perusnäyttely on sama kaikille ja kaikenikäisille kävijöille, vaikka se kokonaisuutena  vaikuttaakin enemmän koululuokille tehdyltä. Myös pienemmät lapset oli näyttelyssä otettu hyvin huomioon; heille oli mm. siellä täällä omia ”taikapusseja”, joita pääsi kokeilemaan tai  leikkuupuimurin hyttiin ohjailemaan puintia.  Mukanamme olleet lapset (vanhempi juuri 7 täyttänyt) viihtyivät siellä erinomaisesti.

Itse perusnäyttely oli suuri täyttäen ison salin melkein kokonaan; oikealle puolelle oli jäänyt/jätetty tyhjää tilaa ja näyttelyseinäkkeisiin oli kiinnitetty kuvia näyttelyn rakentamisessa. Kuvista näki miten hauskaa näyttelyn rakentajille on ollut ja miten suuri urakka työ on ollut.  

Perusnäyttely oli kronologinen kertomus maatalouden historiasta Suomessa maatalouden alkuvaiheista aina 2000-luvulle. Kronologian lisäksi näyttely oli jaettu aikakausien mukaisiin teemoihin, joita olivat vaikkapa maanjaot, torpparit, lisätyöt, maitotalous, metsätyöt, sota, hevonen ja koneistaminen jne. Näyttelyssä oli hyödynnetty esineiden ja rakennettujen kopioiden (esimerkiksi hieno mylly) lisäksi paljon valokuvia, multimediaa, liikkuvaa kuvaa, ääntä, pienoismalleja ja kerrontaa sekä tietokoneruutuja, joita pääsi itse näppäilemään.  Osat olivat mielenkiintoisia aikamatkoja, ja niihin tutustuessa sai aikaa kulumaan. Viime aikojen kehityksen esilletuonti oli tehty ilman hervottoman suuria maatalouskoneita, jotka kokonsa puolesta olisivat ongelma näyttelyssä. Tekstejä oli suomeksi paljon ja muut kielet eli ruotsi ja englanti oli ratkaistu pienillä irrallisilla läpysköillä.  Miksihän tekstejä oli käytetty niin paljon eikä niitä oltu korvattu tai näyttelyyn ei oltu liitetty lainattavaa audioguidea? Tai  miksei ole tehty kännykkäsovellusta, joita näkee myös museoissa? Näin näyttelyn teemoihin voisi palata vielä kotona, sillä niitä kaikkia ei millään jaksanut katsoa tarkasti eikä tekstejä lukea näyttelyssä. (Enkä itse jaksanut niistä kaikista ottaa kuvia, vaikka se olisikin ollut helppoa.)




Kun miettii näyttelyä ja toisaalta maatalouden historiaa Suomessa, niin näyttely antoi siitä yhtenäisen ja kronologisen kuvan ilman ekologisia tai alueellisia eroja. Sosiaaliset erot olivat hyvin esitetty. Idän ja lännen erot tulivat esille ”sivulauseessa” puhuttaessa lännen kovista leivistä (kuvassa oli leipähäkkejä) ja idän pehmeästä leivästä ja piirakoista. Mutta mistä tämä johtui saattoi jäädä epäselväksi, jos siihen edes kiinnitti huomiota. Etelän ja pohjoisen eroja ei juuri tullut esille kuin pohjoisen osalta tyhjinä karttaruutuina. Sikäläinen maatalous on toki aivan erilaista kuin Loimaan seudun pelloilla tai muualla Etelä-Suomessa.


Toinen maailmansota ja siitä selviäminen ja Karjalan evakoiden asuttaminen maaseudulle tulivat hyvin esille näyttelyssä. Nämä poikkeusajat olivat iso osa näyttelyn kertomaa menestystarinaa, sillä katkaisihan sota myös maatalouden kehittymisen. Se puolestaan lähtee sodan jälkeen uuteen nousuun, mutta katkeaa kun syntyy voivuoria, liikaväestöä jne.  Nainen oli saanut äänen kertoakseen miten ihanaa oli päästä vihdoin omaan taloon. Myös 1950-luvun tyyppikeittiönurkkaus oli näyttelyssä. Kertoiko se siitä, että naisten työpaikka oli siellä vai mistä? Sukupuolten asema maataloudessa olisi viime vuosikymmeniltä kaivannut syvempää näkyvyyttä – näyttelyn lopussahan oli vielä mies puettuna työvaatteisiin.  Näyttelyyn valitut sivuelinkeinot (metsätalous ja hevonen) kuuluivat miehisiin sfääreihin.



Kun ajattelee maataloutta, niin kuluvana vuonna on maatalouden saralla (!) tapahtunut yksi suuri mieliinpainuva tapahtuma eli mielenosoituksenomainen traktorimarssi Senaatintorille, jolla haluttiin kiinnittää huomio maatalouden huonoon taloudelliseen tilanteeseen ja EU-tukien älyttömään myöhästymiseen. Sarka-museon näyttelyssä EU:iin liittyminen ja maatalouden asema siellä oli kuitenkin esitetty osana näyttelyn kertomaa menestystarinaa, jonka rivien välistä ehkä saattoi lukea myös niistä onnettomammista maataloustarinoista, joita on ollut lehdissä tai lähipiirissä. Toki maatalouden keskittyminen ja tilakokojen suurentuminen tulivat näyttelyn lopussa esille, mutta missä olivat esimerkiksi sukupolven vaihdokseen liittyvät ongelmat, vaikeudet löytää nuoria viljelijöitä tai tilojen konkurssit.  Ongelmista huolimatta näyttelyssä aurinko paistoi ja vilja tuleentui.

Näyttely on aina valinta. Yhtä tärkeää kuin mitä on otettu mukaan, on myös se, mitä siitä on jätetty tai mistä näkökulmasta asiat kerrotaan. Ne ovat kompromissien tekoa, mutta myös tietoisia valintoja. Nyt perusnäyttelyn kertoma aikamatka antaa erinomaisen kuvan osasta maatalouden aikaa, mutta osan ja erityisesti jotkut Suomen alueista se jättää tästä pois. Toivottavasti näyttelyä täydennetään pian julkaisuilla tai erikoisnäyttelyillä, jotta perusnäyttelyn antama kuva saisi enemmän sävyjä.  Ehkä seuraavalla kerralla siitä löytääkin ihan eri asioita kuin ensimmäisellä käynnillä, sillä hyvä näyttely kestää useita käyntikertoja.    


Nyt nostalagiaa, mutta aiemmin toisille täyttä työtä ja arkea. 





maanantai 1. elokuuta 2016

EASA Milanossa: perinteitä ja tulevaisuus käsittelyssä

Didier Fassinin juhlaesitelmä. Pöydän takana muut kongressin avaajat. 


Olen käynyt Milanossa kahdesti; vuonna 2006 talvisessa lumipyryssä kaupunki näytti aivan toiselta kuin nyt heinäkuun yli +30 asteisessa helteessä. Pidin enemmän talvisesta Milanosta, vaikka silloin lentokenttä suljettiinkin pariksi päiväksi italialaisittain hirveän lumentulon vuoksi. Nyt olin vajaan viikon EASA:n eli Euroopan sosiaaliantropologien joka toinen vuosi järjestettävässä kongressissa 1700 muun osanottajan kanssa. Kongressi oli tähänastisista EASA:n kongresseista suurin: työryhmiä oli noin 150 ja niissä pidettiin abstraktikirjan mukaan 1300 esitelmää. Lisäksi oli filmejä, laboratorioita, tapaamisia ja verkostokokouksia sekä kirjanäyttelyitä. Paikkana oli Milanon pohjoisosassa, entisen Pirellin tehtaan tiloissa sijaitseva uudehko Milano-Bicoccan yliopisto, jonka tiloihin porukka katosi hyvin täyttäen taas käytävät, aulat ja pihan kahvi- ja lounastauoilla. Alue oli mielenkiintoinen, sillä se on käynyt läpi suuren uudistusprosessin entisestä Pirellistä yliopistoksi ja tietotehtaaksi, tutkimuslaboratorioiksi, taidemuseoksi, kauppakeskuksiksi, uusiksi kerrostaloiksi ja kansainvälisen Pirelli Groupin pääpaikaksi.  Mutta hyvät ravintolat sijaitsivat kaupungin keskustassa ja sen lähistöllä… 


Kongressin teemana oli antropologian perinteet ja tulevaisuudet (Anthropological legacies and human futures) ja tämä teema oli mukana sekä plenumeissa että monissa työryhmissä. Abstraktikirja löytyy täältä ja siitä löytyvät myös plenumien abstraktit, jos joku haluaa niihin tutustua paremmin.  Kongressin avasi juhlaesitelmällään Princetonin yliopistossa työskentelevä Didier Fassin pitkällä luennollaan ”The Endurance of Critique”, jossa hän käsitteli esitelmässään mm. Latourin, Bourdieun, Foucaultin, Saidin, Wolfin Marcusin ja Erikssenin ajatuksia antropologian kritiikistä ja kriittisestä antropologiasta. Ainoa nainen, jonka hän mainitsi esitelmässään oli ei-antropologi Judith Butler, vaikka monet muut (nais)antropologit ovat vieneet tiedettä eteenpäin hänen esitelmänsä näkökulmasta. Todellinen All-Male-Panel, kuten arvion luennosta – ja ennen kaikkea sen naisten näkymättömiksi antropologian kritiikistä tekemisestä kirjoitti kongressin aikana  Miia Halme-Tuomisaari ja sen voitte lukea tästä ja samoin luennon hieman herättämää keskustelua. Ja ennen Fassinia oli ääneen päässyt mm. EASA:n puheenjohtaja, antropologian professori Thomas Hylland Eriksen Oslosta, jonka kirja Overheating. An Anthropology of Accelareted Change julkistettiin perjantaina. Linkistä löytyy Hylland Eriksenin oma esitys teemasta.

Kuuntelin päivien aikana 4-5 työryhmän esitykset ja sekin tuntui tuossa kuumuudessa olevan enemmän kuin tarpeeksi. Jotkut näistä olivat ajankohtaisia, keskustelevia ja yhtenäisempiä ja herättivät keskustelua, toiset taas pitivät sisällään toistensa ohitse puhuvia esitelmiä, jotka käsitteleviä itsestäänselvyyksiä.  ”Öljyn antropologiasta” (Elena Miskova) ja vastaavista aiheista (Stephan Dudeck) olisin mielelläni kuullut enemmänkin esitelmiä.  Torstaina kuuntelin hyvästä yhteiselosta kertovia esitelmiä, kuten mm. Pirjo Virtasen kenttätöihin perustuvan ”Nonhuman agency in health and knowledge production” Amazonasin alueella. Tuossa työryhmässä aiheet todella vaihtelivat mm. Pirjon esitelmästä elefanttien hyvinvointiin, kaupunkimehiläisistä kenttätyöhön delfiinipuistossa ja inuiittien yritystoimintaan.

Oma esitelmäni oli berliiniläisen Michaela Fensken ja Zürichin yliopistossa nykyään työskentelevän Berhard Tshofenin vetämässä ”The return of the wild” -työryhmässä. Kaikki esitelmät käsittelivät – nimensä mukaisesti – pelkoja, toivoa ja erilaisia strategioita ja tapoja  suhtautua ja käsitellä kohtaamisia villieläinten kanssa, jotka ovat tehneet paluun sekä yhteiskuntaan että myös tieteeseen. Eläinten ”tulo” tieteeseen on viime aikoina ollut niin voimakas, että jotkut puhuvat  jopa käsitteestä animal turn.  Aluksi Bernhard kertoi lyhyesti työryhmän ja sen jatkon sisällöstä (mm. yhteinen julkaisu ja tutkimushankkeita). Koska jokaiselle esitelmälle oli varattu 15 minuuttia, niin esitelmät pidettiin kahdessa osassa ja kummankin lopussa kysymyksiä esitettiin kaikille. Työryhmän lopuksi Michaela veti yhteen kaikki esitelmät kommentoiden niitä vielä lyhyesti.  Tämä tapa oli työläs, mutta se oli antoisa tehden vielä työryhmän esitelmille jatkokysymyksiä. 

Onko susi nyt erittäin seksikäs, sillä melkein kaikki esitelmät käsittelivät sutta ja osin suden paluuta eri näkökulmista (Irina Arnold, Laura Siragusa, Niko Heinzer ja Anke Tonnaer)? Sutta tutkitaan myös Suomessa ja siitä on ilmestynyt parin viime vuoden aikana julkaisuja (joita en nyt jaksa tähän linkata). Turun yliopistossa mm. Heta Lähdesmäki tekee kulttuurihistoriaan väitöskirjatutkimustaan sudesta.  Työryhmän esitelmistä tuli mielenkiintoisesti esille se, missä suden paikka on eri maissa ja eri yhteisöissä. Toisille (elinkeinoille) se on vahinkoeläin, joka tuottaa ongelmia sekä herättää pelkoa ja vihaa, kun taas toisissa se herättää kunnioitusta ja ihailua tätä erämaiden villipetoa kohtaan, joka saisi vaeltaa vapaana. Esimerkiksi Hollannin yhtä ainokaista sutta seurannut kiinnostus ja fanittaminen oli Suomen näkökulmasta, sanoisinko, erittäin mielenkiintoista. Sveitsin susipolitiikalla (Niko Heinzer) ja omalla esitelmällä siitä mahtuvatko porot ja pedot samoille laitumille, oli myös paljon yhtymäkohtia. Sveitsissä sudet ja lampaat ovat usein samoilla alueilla, joten kysymys kuuluukin, minkälaista susi- tai villieläinpolitiikkaa halutaan harjoittaa. Thorsten Gieserin esitelmä villieläinten metsästyksessä Saksassa kertoi osaksi autoetnografisesta näkökulmista erilaisista konflikteista metsästäjien ja suojelijoiden välillä.   

Esitelmissä oli paljon yhteistä ja myös paljon eroavaisuuksia. Eläimet näyttäytyivät näissä ehkä enemmän ”takahuoneissa” (back-stage) kuin etualalla. Esitelmien konfliktit toivat erinomaisesti esille sen, kenellä on valta ja missä tilanteissa. Ne myös kertoivat erilaisista yhdessäolon strategioista, jotka ovat tulevaisuudessa yhtä tärkeämpiä ihmisten ja eläinten toimiessa samoilla, yhä ahtaammilla alueilla.  Minkälainen erämaa (wilderness) on esimerkiksi meillä Lapissa ja minkälainen se on Hollannissa tai Saksassa?

Viimeisen päivän työryhmä Green politics ja people living inside European protected areas sopi hyvin yhteen tämän ”oman” työryhmän kanssa ja keskustelussa tulikin esille se,  että nämä työryhmät olisi voinut sitoa vielä paremmin yhteen jo tässä seminaarissa. Näiden esitelmien fokus oli kertoa suojelualueiden sisällä asuvien tai niitä käyttävien ihmisten arjesta ja ristiriidoista suojelupolitiikan ja eri organisaatioiden kanssa. Useissa oli luonnon ”tieteellistäminen” ja byrokratisointi vastaan siellä asuvia tai luontoa hyödyntäviä ihmisiä. Oikeastaan melkein kaikkiin ryhmän esitelmiin sopisi Fabrizio Grascarolin kiteytys: modernity is colonialism at home, colonialism is modernity away from home. Näiden – ja myös oman työryhmän – esitelmissä tuli hyvin esille myös se, miten EU:n luontopolitiikka on osa modernisaatioprosessia ja se perustuu modernisaation ideoihin.

Kun osallistuu valtavaan kongressiin, jossa esitelmöitsijät ovat suurelta osalta outoja jopa nimeltään, on tietysti osaksi sattumaakin mitä esitelmiä menee kuuntelemaan.  Monet kiinnostavista työryhmistä olivat samana päivänä kuin oma työryhmä, mutta tämä on yleinen ”ongelma” kongresseissa. Tässä valtavassa kongressissa oli hyvin järjestetty aikaa myös verkostoitumiselle ja eri ryhmien tapaamisille. (Tulee mieleen toukokuinen Akureyrin pohjoismaisten maaseutututkijoiden kongressi, jossa muutenkin tiukassa aikataulussa kahvitauot olivat 10 minuuttia ja ruokatauko 40 minuuttia. Ehkä jatkossa kannattaisi järjestää pitemmän kuin kaksipäiväisen seminaarin?) Vaikka esimerkiksi työryhmän The Return of the Wild osanottajat edustivat monia eri tieteenaloja (kielitieteestä etnologiaan ja antropologiaan) osoittautui se yhteisellä teemalla erittäin homogeeniseksi ja keskustelevaksi porukaksi ja jatkuu tulevaisuudessa. Muutenkin tämä kongressi jätti hyvän maun eikä vähiten kahvitaukotarjoilujen – kunnon kahvia baristojen tekemänä – vuoksi.



Kiitos Marjalle matkaseurasta ja kuvista!

torstai 14. heinäkuuta 2016

Meänmaan päivä ja meänmaan flaku, lippu




Tornionlaaksossa, vuoden 1809 Haminan rauhan rajan – ja silloin siis rajajoeksi muodostuneen Muonion- ja Tornionjoen - jakamalla seudulla on juhlittu yhteistä historiaa ja kulttuuriperintöä aina 15. heinäkuuta viettämällä meänmaalaisten ja Meänmaan lipun päivää. Juhlapäivän otti Ruotsin akatemia vuonna 2015 myös ruotsalaiseen kalenteriin. Tänä vuonna juhlitaan kymmenennen kerran ja juhlia on eri paikoissa pitkin väylän vartta.

Meänmaalaisten lippu otettiin ensimmäisen kerran käyttöön 15.7.2007, jolloin se nostettiin salkoon Ylitorniolla ja Matarengissa. Tämä Meänmaan lippu on trikolori ja sen ovat suunnitelleet kirjailija Bengt Pohjanen ja Herbert Wirlöf. Lipussa on kolme vaakasuoraa raitaa, joiden värit tulevat aluetta hallinnoivien kansallisvaltioiden, Ruotsin ja Suomen lipuista. Ylin keltainen kuvaa aurinkoa, valkoinen talvista ja jäätynyttä väylää ja alin sininen taivasta.  Täältä, Meänmaan Tiuku-lehdestä löytyy artikkeleja päivän historiasta ja ensimmäisistä juhlinnoista.

Tätä lippua ja viiriä näkyy siellä täällä matkatessa Väylän molemmin puolin; ylin kuva on otettu Ruotsin puolen Pellosta kesällä 2013. Siinä lippu näyttäisi olevan ylösalaisin. Esimerkiksi viime viikolla Meänmaan viiri näkyi liehuvan esimerkiksi Kolarin kirkonkylässä asuinrakennuksen salossa samoin Pajalan markkinoilla liputettiin Meänmaan viirillä (ja Torniolaakson priden kunniaksi myös Pride-lipulla).


Meänmaan lippu yhdistää symbolisesti kahden kansallisvaltion alueelle ulottuvan Tornionlaakson asukkaita. Juhlapäiväksi valittu 15.7. ei liity kuulemma mihinkään historialliseen tapahtumaan, vaan siihen, että tähän aikaan ihmiset palaavat kotiseudulleen loman viettoon. 

Pajalan markkinoilla Meänmaan viiri yhdessä sateenkaarilipun kanssa.


Täältä löytyy kuva lipusta.