Lukijat

tiistai 30. kesäkuuta 2020

Särkitunturi: done!






Vihdoin pääsin Särkitunturin huipulle!

Kun ulkomaanmatkat ovat olleet kiellettyjä jo pitemmän aikaa eikä niitä nyt maiden vähän avautuessa suositellakaan, niin kotimaan matkat ja luontoretket ovat olleet suosittuja. Lähimatkailu ja luontokohteiden suosio näkyvät hyvin täälläkin, sillä kävimme juhannuksen tienoilla kahdessa lähikohteessa. Molemmat olivat helposti saavutettavissa pikitieltä. Ilma juhannuksen tienoilla oli tosi hyvä ja se näkyi myös suosiossa, joka toki meillä oli hyvin tiedossa. Yksin emme siellä olleet, mutta sääskiäkään ei ollut ihan vaivaksi asti.



Olen kerran aiemmin vuosia sitten yrittänyt mennä Särkitunturille, mutta puolivälissä tuli niin armoton ukonilma, että oli parasta kääntyä takaisin autolle. Ehdimme silloin puolivälissä olevalle kodalle, jossa on polttopuita ja wc sekä lampi. Polku sinne – samoin melkein tunturin huipulle – on levä, sora- tai sepelipäällysteinen tie, jota pitkin voi työntää lastenvaunuja tai ehkä myös pyörätuolia. Meitä vastaan tulikin lastenvaunuja työntäviä perheitä ja tulipa myös ainakin yksi hääpari, joka oli nähtävästi tunturin laella vihitty tai kuvattu. Todella helposti saavutettavissa oleva tunturi.





Särkitunturi sijaitsee Muonion kunnassa ja sen korkeus on 492 metriä. Talvella sinne vie hiihtolatu ja myös moottorikelkkareitti.  Taukopaikka laavuineen on noin puolivälissä ja sen jälkeen nousu huipulle on hieman kivikkoisempaa, mutta näkymä laella on hieno. Ei uskoisi, että niin pienen vaivan takaa avautuvat sellaiset maisemat! Sieltä näkyvät Pallakset, Olos ja myös Levi siintää etelämpänä. Ei uskoisi, että ollaan noin kolmen kilometrin päässä tieltä. Huipulla on myös pari lampea, joissa voi uida. Tulenteko siellä on kielletty. Aiemmin ylhäällä oli kota, mutta se poltettiin ja sen jälkeen puuvarasto ja ulkovessa purettiin, kun uusi taukopaikka rakennettiin alas reitin puoleen väliin.  





Särkitunturin kohtaa ei voi ohittaa, sillä siitä kertoo viitta ja parkkipaikka on täynnä melkein aina.  Myös parkkipaikalla on muistettu kulkijoita, sillä siellä on vessa, pöytä ja opastaulu muistuttamaan siitä, että ollaan Pallas-Ylläksen kansallispuiston alueella. Sieltä näkyy myös yksi Suomen kuvatuimmista maisemista tai pikemminkin Pallastunturien kansallismaisema, joka on ikuistettu myös postimerkkiin.



perjantai 22. toukokuuta 2020

Muutto, muistot ja museo




Viime viikot ovat kuluneet muuttotouhussa, sillä oppiaineemme muiden Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen oppiaineiden mukana joutuu jättämään Sirkkalan kasarmin vanhat ja arvokkaat rakennukset muille ja muuttamaan kemisteille alun perin tehtyyn Arcanumiin. Toki Arcanumia on remontoitu meidän tarpeisiin sopivammaksi, mutta koronan vuoksi suurin osa meistä muuttajista ei ole nähnyt valmiita tiloja eikä siis sitä omaa työhuonetta tai osaa työhuoneesta, johon muuttaa. Osa meistä saa oman huoneen, osa jakaa työhuoneen muun tai muiden kanssa. Monitilatoimistot ovat tämän päivän arkea. Miten ne muotoutuvat ylipistotyön vaatimuksiin, sitten nähdään käytössä. Suuri kysymys on myös se, mihin humanistien käyttämät kirjat tulevaisuudessa mahtuvat uusiin tiloihin. Arcanumin toinen osa remontoidaan, kun me jo olemme siellä, joten remontti kuuluu meidän arkeemme lähikuukausien aikana. 

Olimme Sirkkalassa vain kahdeksan vuotta. Sitä ennen kansatieteen oppiaine oli kevääseen 2012 asti Fennicumissa siitä lähtien kun Fennicum rakennettiin. Sirkkalassa HKT-laitoksen oppiaineet olivat – arkeologiaa lukuunottamatta – yhdessä. Kieliaineet ovat hajallaan kampuksen eri osissa, osan piti sijaita Fennicumissa, mutta valitettavasti sen remontoinnit eivät tuottaneet tulosta ja kaunis rakennus on nyt tyhjillään. 

Sirkkala oli kaunis rakennus. Ämmät äänessä -yhtye Ilmar Talve-seminaarissa.
Muuttoa ja siitä johtuvaa kuolinsiivousta tehdessäni – ja aiempien kollegojen jättämiä kansioita tyhjentäessäni – on tullut usein mieleen se, miten monet asiat ja muistot oppiaineista ja lähimenneisyydestä katoavat. Ensimmäisen professorin aikaiset tapahtumat, sen ajan kirjoitukset ja asiapaperit, kirjeenvaihto vanhojen projektien rahoittajien kanssa, kalkkeripaperien avulla kirjoitetut jäljennökset, seminaarikirjat ja monet muut – missä on niille tilaa? Vanhat opinto-oppaat olen heittänyt pois jo 2012, mutta mitä teen näille kaikille muistoja kantaville papereille? Ensimmäisen professorin lahjoittaman kirjaston arvo – kuka sitä käyttää ja kuka sitä arvoa ymmärtää tänä päivänä, kun oppiaineen täyttäessä 50 vuotta se oli suuri asia? Myöskään 1960-luvun alun kirjavaihdolla ei ole merkitystä enää tänä päivänä. 

Hävitettävistä papereista löytyy entisten kollegojen ja työtovereiden jättämiä jälkiä. Jokaisella heistä on omansa: jonkun lukuisat mapit, toisen arkistointapa ja kolmannen järjestelmällinen varastointi tai juuri eläkkeelle jääneen lehtorin esinepoiminnat. Jokaisesta heistä on jäänyt jotain, jota ei ehkä pian enää tunnisteta kuin tehdyistä opinnäytteistä tai arkiston valokuvista. Pyrimme haastattelemaan entisiä työntekijöitä viime syksyn Ilmar Talvea käsittelevään seminaariin, mutta monien jättämiä jälkiä jäi silti käsittelemättä. Toivottavasti seuraavilla on aikaa havaita myös menneisyyden asioita ja pysähtyä niiden äärelle. Huolestuttavaa tässä ajassa on se, että mitään ei oikein haluta säilyttää. Tilan puutteen vuoksi näin on myös usein pakko. Muutos tai joskus paremminkin hävitys ulottuu kaikkialle, myös historiaan ja muistoihin. Muutoksen myötä hävitetään mennyttä ja nykyisyyttä. 

Vieraita ja entistä ja nykyistä henkilökuntaa kahvilla, maaliskuu 2017.
Valintoja tehdään siinä, mitä muistetaan tai katsotaan muistamisen arvoiseksi. Kun papereita ja tavaroita heitetään tarpeettomina tai vanhoina pois, voi käydä niin, että kun tehdään historiallisia näyttelyitä tai kirjoitetaan vaikka yliopiston historiaa – kuten nyt Turun yliopiston täyttäessä 100 vuotta – joidenkin oppiaineiden käytöstä poistettu esineistö oli heitetty pois. Mitä silloin tehdään? 

Kirsi Sonck-Rautio väitteli viimeisenä kansatieteestä Sirkkalassa, seuraava jatko-opiskelija väitteleekin etnologiassa.

Kansatieteen täyttäessä 50 vuotta vanhoja kenttätyövälineitä siirrettiin vitriiniin, joka toivottavasti tulee esille myös uudessa rakennuksessa. Kenttätöistä näkee hyvin sen oppaineen yli 50 vuoden kehityksen: kynästä ja paperista sekä kelanauhureista kännykällä äänittämiseen ja ubs-tikkuihin. Lieriöihin ei meillä sentään ehditty tallentaa puhetta tai musiikkia. Kentän ja kenttätöiden merkitys on vain muuttanut muotoaan ja pikemminkin vahvistunut ja tullut tärkeämmäksi kuin aiemmin. Ne ovat osa etnografiaa, johon me profiloidumme.

Näinä päivinä olemme monesti ajatelleet sitä, miksi Turun yliopistolla ei ole omaa yliopistomuseota? Sellainen on Helsingin yliopistolla ja Jyväskylän yliopistolla. Liedon Vanhalinna ei ole sellainen, mutta voisiko siitä kehittää sellaisen? 

Fennicumista lähdön hetkellä olin kirjoittanut, että viimeinen viikko on ollut kiireinen ja käytävältä on kuulunut erilaisia ääniä ja askeleita. Ei talo hiljene edes silloin kun me tutkijat ja muut työtekijät sen jätämme, joku meitä siellä seuraa ja valvoo. Ettei vain olisi Ilmar Talve, ensimmäinen professori… Ilmar valvoi meitä Fennicumissa, jonka jälkeen hän taisi eksyä matkalla kohti Sirkkalaa, sillä siellä häntä ei koskaan kuulunut. Tuskin löytää tietään Arcanumiinkaan. Arcanumissa oppiaineen nimi on elokuusta lähtien etnologia.



tiistai 5. toukokuuta 2020

Koronan kokoinen raja halkasi kaksoiskaupungin kahtia




Olipa kerran joki. Ei mikään kovin pieni joki, sillä se kasvoi koko ajan mitä lähemmäksi merta se tuli. Kolarissa siihen vielä yhtyi toinen joki, joka tuli ylhäältä Lapista. Joki eli elämäänsä suhteellisen rauhassa vuoteen 1809 asti, jolloin siitä tehtiin – erilaisten kommervenkkien jälkeen – rajajoki Ruotsin ja Venäjän keisarikunnan välillä. Se osa, jota Suomeksi nimitettiin, tuli sotasaaliina Venäjälle, kun entinen suurvalta Ruotsi hävisi sodan. 

Ihmiset jokivarren molemmin puolin jatkoivat arkeaan kuten ennenkin, mitä nyt uusi isäntä joen itäpuolella vaikutti siihen, että länsipuolelle alettiin rakentaa kirkkoja, hautausmaita ja muita vanhan isäntämaan kansallisia symboleja kuten Haaparantaan suuri rautatieasema läntisimmäksi rautatieasemaksi. Itäpuolella uusi isäntä rakensi myös omia symbolejaan kuten ortodoksikirkon.  





Ihmiset elivät omaa elämäänsä kuten ennen, kävivät ristiin joen molemmilla puolilla, sillä uusi raja oli katkaissut niin talot ja suvut, tilat ja kylät kahtia. Myös töitä ja puolisoita haettiin toiselta puolta, puhuttiinhan molemmilla puolilla samaa kieltä ja tunnustettiin monesti samaa lestadiolaisuutta. 

Ensimmäinen maailmansota vaikutti myös täällä arkeen, sillä joki tarkoitti myös kahden rintaman yhtymäkohtaa, niinpä siellä vaihdettiin sotavankeja. Haaparanta oli yksi lännen solmukohtia, joten siellä vilisi kaiken maailman väkeä, lehtimiehiä, vakoojia, sotaherroja, joppareita ja muita. Salakuljetus kukoisti ja tällöin tavaraa virtasi paljon idästä länteen, toisen maailmansodan jälkeen suuntana oli usein lännestä itään. Rajan yli kulki monenlaista väkeä jääkäreistä karkulaisiin ja jopa Lenin käytti tätä reittiä. 


Joen idänpuoleinen alue itsenäistyi ja elämä joen molemmilla rannoilla jatkoi samaan tahtiin. Aiemminhan idän puolen isäntä oli yrittänyt mahtikäskyillään määrätä ihmisten kulkua joen yli, mutta siitä paikalliset eivät juuri piitanneet. 

Tuli toinen maailmansota ja jatkosodan jälkeen vielä Lapin sota, joka vaikutti elämään joen rannoilla. Syksyllä 1944 Ruotsi avasi ovensa lappilaisten evakkojen tulla. Evakkoja ennen jo sotalapset olivat kulkeneet täältä joen yli länteen. Evakkoja varten järjestettiin ripeästi vastaanottopaikkoja, joissa oli tarjolla ruokaa ja täisauna, asia joka on jäänyt monen evakon mieliin epämiellyttävä asiana. Asuinpaikat niin evakoille kuin heidän lehmille löytyivät täältä seuraavaksi talveksi. Osa evakoista sai yöpaikan sukulaisten ja tuttavien luona, osa joutui vieraskielisille seuduille. 

Keväällä alkoi paluumuutto joen itärannalle, josta kaikki oli poltettu. Tavaraa sai kuitenkin lännestä, joka ei ollut kärsinyt sodasta. Näin Lappi nostettiin jaloilleen nopeammin kuin muu Suomi ja tästä on kiitettävä ahkeria joppareita, jotka toki ansaitsivat myös itse samalla muutaman lantin kuljettaessaan niin Gevaliaa kuin vaikka kirkon lattialaudat ja polkupyörät lännestä itään; tavaroita, joita ei idässä ollut saatavilla, mutta jotka olivat melkein elintärkeitä. Joppaus oli välttämätön asia rajaseudulla erityisesti sodan jälkeen ja siitä on tullut vähitellen myös tärkeä osa paikallista kulttuuriperintöä, aivan kuten myös Lapin sodasta ja evakosta. 


Pitkään viime vuosisadalle asti joki oli taloudellinen raja, sillä 50-luvun lopulta 70-luvulle asti lännen puolen maa oli vastaanottavana työmuutossa, sillä erityisesti sen teollisuus tarvitsi työntekijöitä. Idän puolen ihmiset ovat olleet mukana kansankodin rakentamisessa nostaen lännen elintasoa työskentelemällä mm. tehtaissa ja teollisuuslaitoksissa ja sen jälkeen muuttaneet pohjoiseen, joen länsipuolelle nauttimaan omalla äidinkielellään erilaisista palveluista. Joki ei ole ollut rajoittavana tekijänä, vaan se on aina yhdistänyt molempia rantoja. 


Myös joen molemmilla rannoilla olevat kaupungit huomasivat yhteistyön voiman, niinpä niillä on mm. yhteinen jätevedenpuhdistamo ja kielikoulu sekä matkahuolto. Molempien, idän ja lännen valtioiden jäsenyys Euroopan Unionissa on vaikuttanut rakennushankkeisiin. Suunnitelmissa oli rakentaa kansallisvaltioiden väliselle rajallekin jotain, mutta lännen bisnekset eivät vielä oikein ole siinä onnistuneet Nyt kahta paikkaa yhdistää kuninkaallisilta nimen saanut tori, joka siis on myös tasavallan puolen tori. 

 

2020 talvella tuli korona, joka teki tähän asti näkymättömän rajan näkyväksi, sillä idänpuolen valtio aloitti sisärajavalvonnan ja kielsi muun kuin ehdottomasti tärkeän työmatkaliikenteen ja tavarankuljetuksen. Raja tehtiin näkyväksi rakentamalla raja-aitoja mellakka-aidoista, ja rajaa vartioivat rajavartiostolaiset, "kurvarit". Välillä paikalliset saattoivat vaihtaa tavaroitaan, kuten mökin avaimia, vaatteita tai polkupyöriä torilla, mutta nyt se on kielletty. 
 
Paikallisille ihmisille ei ole olemassa rajaa, vaan se on näkymätön. Sen huomaa vasta kun siitä ei pääse yli. Näin arkinen raja on Tornionlaaksossa. Rajan toisella puolella asuu perheenjäseniä, vanhempia, isovanhempia, lapsia tai muita sukulaisia ja ystäviä. Siellä on totuttu käymään töissä tai harrastuksissa, ostoksilla tai lenkillä. Monilla on mökki rajan toisella puolella ja sinne ei pääse edes tarkistamaan lumi- tai tulvatilannetta, mikä on kyllä aika elintärkeä asia. Tämä uusi tilanne masentaa monella tavalla paikallisia ihmisiä. Merkittyä rajaa verrataankin nyt jopa Berliinin muuriin ja ihmiset sanovat, että ei ole olemassa Torniota ilman Haaparantaa tai Haaparantaa ilman Torniota. Kaksoiskaupunkia ei ole ilman toista puoliskoa. 

Tornio sanoin ja kuvin -sivulla oli gallup-tyyppinen kysely siitä, mitä torniolaiset kaipaavat Haaparannalta ja päinvastoin.  Vastaukset – yli 300 –  saattoi karkeasti jakaa kolmeen osaan: 1) perheenjäsenet, sukulaiset ja ystävät. 2) tietyt ruuat ja nuuska ja 3) vapaata liikkumista rajan yli, sillä Tornio ei ole mitään ilman Haaparantaa ja päinvastoin. Se, että monet kaipasivat nimenomaan tillisipsejä, kertoo tietysti siitä, miten arkipäiväinen raja on eli sitä ei edes huomata kuin vasta, kun sitä ei voi ylittää.