Lukijat

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Saunaa kerrakseen




”Sauna paikkana ja siellä koettu kehollisuus on monisyinen kudelma fyysistä paikassa oloa, aisteja ja tunteita, menneisyyden läsnäoloa, muistoja, symboleja, omaa kokemusta ja kulttuuria”. Näin kirjoittaa 8.6. väitellyt Laura Seesmeri, joka tarkastelee väitöskirjassaan saunomista kerrottujen kokemusten ja esitettyjen kokemisen mahdollisuuksien kautta. Kokemusten kehollisuus on osoittautunut monisyiseksi kulttuuriseksi tapahtumaksi, jossa oma keho ja oma menneisyys liitetään yhteisesti jaettuna kulttuuriseen kokemukseen ja paikkaan, joka on toisaalta riisuttu toisaalta ladattu. 

Sauna on juuri tällä viikolla monella muullakin tavalla ajankohtainen, sillä – kuten väittelijäkin lektiossaan totesi – Suomi aikoo esittää saunaaUnescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon ensimmäisenä ehdotuksista. Sauna valittiin yhteensä 52 ehdotuksen joukosta. Saunan jälkeen toinen ehdotus on kaustislainen viulunsoitto. Suomihan hyväksyi Unescon yleissopimuksen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseksi vasta vuonna 2013.

Kesäkuun toisena lauantaina vietetään saunapäivää ja tänä viikonloppuna kokoontuu Kukkolankoskella Haaparannalla ja Torniossa Suomen puolella maailman saunakongressi. Sen puhujat näyttivät ainakin yhden ohjelman mukaan olevan miltei yksinomaan miesoletettuja. Mielenkiintoinen kysymys tuo saunan sukupuolittuminen, joka tuli esille väitöksessäkin.

Saunominen on osa ihmisten arkea, vaikka sauna ja saunominen työnä ja tehtävinä (esim. synnyttäminen, kuoleminen saunassa, puhdistautuminen) on muuttunut pelkästään nautinnoksi. Nyt tarkastetun Seesmeren väitöskirjan mukaan saunominen muodostaa vahvan yhteyden menneisyyteen ja luontoon – jopa kerrostalossa. Saunalla on hänen mukaansa tunteikkaan nostalgian tai myyttisen menneisyyden rooli, saunassa on hänen mukaansa luonto voimakkaasti läsnä, myös kun on saunottu kaupungeissa olevissa kerrostalosaunoissa.


Kehollisuus on osa muisteltua saunakokemusta ja se tulee hyvin esille, kun muistelen käyntejäni saunoissa Marinmaalla, viimeksi Nadjan perheen marilaisessa monchassa. Untshossa. Minulle sauna kuuluu olennaisena osana kokemuksiini Marinmaasta. Sauna oli lämmitetty molemmilla kerroilla odottamaan minua. Sauna sijaitsi suhteellisen ahtaasti rakennetulla sisäpihalla, talon ja talousrakennuksen välissä ja sen edessä oli kaivo, josta haettiin talous- ja pesuvesi. Juomavesi haettiin lähteestä noin parin sadan metrin päästä. 



Tämä – kuten saunakokemukset yleensäkin – vaikutti moniin aisteihin ja vieläkin saunan vieno savun tuoksu palaa mieleeni kun ajattelen saunaa. Tätä Nadjan perheen saunaa en edes osaa kuvailla sanoin kattavasti. Se tuoksui savulle ja puhtaalle, kuten saunat ennen Suomessa. Kuuma tai kipakka se oli myös ja emäntä heitti minua varten löylyn valmiiksi, joten saatoin vain istua lauteilla ja nauttia saunan kuumuudesta. Vihta oli laitettu veteen odottamaan. 

Lämpö saunassa säilyi seuraavaan päivään asti. Eteisessä saattoi vilvoitella ja sen jälkeen peseytyä saunapadasta otetulla kuumalla vedellä. Saunan tuoksu tuli vielä paremmin esille seuraavana päivänä käydessäni siellä pesulla. Silloin vieno ja puhdas savun tuoksu erottui paremmin kuin kuumassa saunassa. Tätä tuoksua en osaa edes kuvailla, sillä sille ei löydä sanoja. Se on oikeastaan tuoksu lapsuudestani; muistan, että kävin ämmini kanssa jostain syystä erään talon silloisessa savusaunassa. Sauna oli musta ja muistan siitä vain tuon vienon savun hajun. 


Kenttätyöperiodien – siis aiemmin 2000-luvun alkupuolella – kävin useissa kylän saunoissa saunomassa, sillä lastentarhan takapihalle rakennettu iso sauna oli valmis vasta kesällä 2003. Ensimmäisenä kesänä myös Anisina tutustutti minut heidän saunassa olevaan pontikantislauslaitteistoon. Saunoja käytettiin vielä eri tehtäviin ja saunojen ylisillä kuivattiin esimerkiksi yrttejä ja vihtoja. 



Marilaisessa saunassa käynti vaati vielä sauna jälkeen teen ja blinien nauttimisen. Jura tau надежда!





lauantai 28. huhtikuuta 2018

Piikkilanka-aidan takana – Turun vankileiri ja pakkotyölaitos 1918–1923 – näyttely Sirkkalassa




Sirkkalan kampuksella, nykyisellä työpaikallani on monikerroksinen ja värikäs menneisyys, jonka kaikista vaiheista eivät välttämättä tiedä kaikki Sirkkalan kampuksen kolmessa eri talossa opiskelevat tai siellä työskentelevät muista turkulaisista puhumattakaan. Sirkkala on yksi Museoviraston määrittelemistä valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä. Vanhin rakennuksista toimi alun perin köyhäintalona ja vuodesta 1846 se toimi suomalaisen Krenatööritarkk’ampujapataljoonan käytössä, jonka jälkeen se siirtyikin venäläisten sotilaiden haltuun. Minervaksi nykyään nimitetty rakennus, jossa mm. oppiaineemme nyt sijaitsee, valmistui 1875 ja se on Suomen ensimmäinen kasarmirakennukseksi tehty. Kasarmina tämä Sirkkalan kompleksi ehkä parhaiten tunnetaan, mutta sillä on raskas historia, sillä sisällissodan jälkeen täällä toimi Turun vankileiri syyskuulle 1918 asti. Sen jälkeen täällä sijaitsi Turun pakkotyölaitos. 1990-luvun lopulle asti Sirkkala kuului Turun ja Porin sotilasläänin esikunnalle, kunnes 2004 se siirtyi Turun yliopistolle. Sirkkala on ollut projektityön kohteena ja itse projektista, joka kerää turkulaisten muistoja vuoden 1918 tapahtumista, löytyy lisätietoja täältä

Aiemmasta historiasta muistuttaa mm. Minervan upea portaikko. Toisenlaisesta historiasta eli Turun vankileiristä muistuttaa Ismo Kajanderin suunnittelema Turun punavankileirin muistomerkki ”535” aivan Kurjenkaivonkentän reunassa. Kesäkuussa 1918 leirillä oli vangittuna yli 3000 punavankia. Muistomerkistä on enemmän tietoa tässä Maria Hurskaisen tekemässä tutkielmassa.
Museologian opiskelijat ovat opettajansa Sirkku Pihlmanin johdolla tuottaneet näyttelyn ”Piikkilanka-aidan takana – Turun vankileiri ja pakkotyölaitos 1918-1923”. Näyttely on avoinna ainakin toukokuun loppuun asti Sirkkalan kampuksella. Se alkaa Minervan ja valkoisen talon yhdistävän nivelosan aulasta ja jatkuu Minervan toisessa kerroksessa. Näyttelystä on järjestetty muutama performanssi ja opastus eri tilaisuuksissa; opastukset jatkuvat myös myöhemmin. Performanssissa opiskelijat kertoivat draaman keinoin vankileiriajasta.



Sekä performanssissa että näyttelyssä on nähtävillä piikkilangoin erotettu leirialue, leiriläisten kohtaloja sekä elämää leirin ahtaudessa ja ruokapulassa. Suhteellisen keskustassa sijainneen leirin asukkaat eivät usein saaneet vastaanottaa kirjeitä eikä paketteja – toki näitä yritettiin saada vangeille kaikesta huolimatta. Ruuasta haaveiltiin ja se ja ruuan puute on kuvattu myös näyttelyssä. Leirillä oli myös mm. pakaritupa ja sauna, joka monilta leireiltä puuttui. Vankien takkien selkä oli merkitty, jotta heidät erottaisi ja se estäisi pakoja. Siltikin vankeja karkasi ja onpa yhden vangin karkaamisessa auttanut vartijalta saatu avain tullut vastikään takaisin Amerikasta. Vanki nimittäin karkasi Amerikkaan ja vaihtoi nimensä siellä. Tästäkin tapauksesta ja sen eri episodeista – ja kuva avaimista – on näyttelyssä enemmän.


Tämä opiskelijatyönä tehty näyttely on mielenkiintoinen kertoen tärkeästä ja  synkästä ajasta. Näyttely on tehty jokseenkin nollabudjetilla hyödyntäen eri museoiden kokoelmia ja kuvia. Monisäikeinen teema ja ajanjakso, mielenkiinto ja taito sekä kyky eläytyä asioihin saavat joskus aikaan paljon enemmän kuin viimeisin digitekniikka ja suuri budjetti. 









sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Lainion lumilinna





Tervetuloa Game of Thronesin fantasiamaailmaan Kittilän Lainioon lumilinnaan! 

Lappiin on useina vuosina rakennettu lumilinnoja ja -hotelleja, joita ovat inspiroineet eri teemat, usein Lapin luonto ja satumaailma, sisustuksessa ja kuvituksessa. Kemin lumilinnat ja muut ovat tuttuja vain lehtikuvista, mutta nyt jo 17. kerran rakennetun Kittilän Lainiossa olevan lumihotellin teema oli niin kova, että sinne oli mentävä, vaikka en itse tämän televisiosarjan suurimpia faneja olekaan.  


Lumilinnan sisustamisessa inspiroinut Game of Thronesin teema näkyi lumilinnan käytävillä, auloissa, ravintoloissa, baareissa ja hotellin sviiteissä. Myös jääkappeli ja elokuvateatteri – jossa näkyi sarja – olivat osa tätä kokonaisuutta. Siellä näkyi mm. Westerosin seinäkartta, Rautavaltaistuin ja Valkoinen Kulkija, White Walker. Sviittien jääovien veistokset olivat todella upeita, samoin kuin kokonaisuutena koko lumilinna. Yöpymiseen tarkoitettuja huoneita ja sviittejä oli varmaan yli 20.
  





Kävin Lainion lumilinnassa pääsiäisen jälkeisellä viikolla ja samaan aikaan siellä kuului olevan sekä suomalaisia että saksalaisia vieraita. Linnaan sattumalta esitellyt tekijäporukan edustaja kertoi julkisuuspiikin olleen valtava – linnasta kertoneiden lehtien ja sivustojen levikin olleen muistaakseni jo seitsemän miljardia lukijaa – ja siellä oli tähän mennessä käynyt 75 000 vierasta linnan ollessa auki vielä kaksi viikkoa. Viime vuonna kävijöitä oli ollut 50 000. Kannattaa käydä; linna on vielä avoinna pari viikkoa. Mistähän ensi vuoden lumilinnan teema? 











tiistai 13. maaliskuuta 2018

Arktinen kiima 2.0 alias Jäämeren rata





Ne tekivät sen taas. Ottamatta huomioon alueen asukkaita, kuuntelematta heidän  mielipiteitään  tai välittämättä alueen eri kulttuurien käytännöistä, kuten elinkeinoista ja luonnon käytöstä. Oletteko kuulleet EU:n ainoasta alkuperäiskansasta tai monista laeista, joiden tulisi suojata esimerkiksi pohjoisen asukkaiden elämää ja elinkeinoja? Kyse on tietysti Suomen ja Norjan yhteisestä uudesta lempilapsesta, Jäämeren radasta ja sen erilaisista malleista.  

En tiedä mitä sanoja käyttäisi tästä isolla rahalla teetetystä mielikuvamarkkinointivideosta, jossa kerrotaan ympäristön raiskaamisesta, ympäristöongelmista joita tämä ns. rata tuo tullessaan ja kovasta, arktiseen ympäristöön sopimattomasta tekniikasta. Poissa ovat ihmiset ja pohjoiset kulttuurit, kuvassa tekniikkaa, investointeja ja kausityöläisiä. Ei pohjoinen ole tätä varten. Se on meitä ja meidän elämää varten. Ja kaiken lisäksi tämä on taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti täysin kannattamaton hanke, joka tuhoaa poronhoidon ja uhkaa paikallisia kulttuureja.   

Tulee mieleen Jokkmokin Gállokin kaivoshanke, jossa kaivosyhtiön toimitusjohtaja käytti eräässä yhteydessä muka humoristisena heittona ”What local people?” kysymystä yrittäen kertoa, ettei siellä kaivokselle suunnitellulla alueella asu ketään. Tämä heitto otettiin luonnon puolustajien käyttöön näyttämällä keitä nämä paikalliset ovat ja mitä he tekevät. Mikä arktinen kiima vai Kiina-kiimako teidän kaikki on vallannut – niin suunnitelman tekijät, virkamiehet, poliitikot? Arktinen luonto ei kestä teidän toiveajattelua.   

Viime viikolla lanseerattu ylioptimistinen Jäämerenratahanke on siis niin taloudellisesti, sosiaalisesti, kulttuurisesti kuin eettisesti ja poliittisestikin täysin kannattamaton. Kolonialismia? Kyllä ja 2000-luvulla Suomessa. 



lauantai 27. tammikuuta 2018

Arktisia unelmia Arkkitehtuurimuseossa



Vanha Pallaksen hotelli, 1938. Museoviraston kuvakokoelmat (HK19731119:2105), Pietinen, Vähäkallio, Hämäläinen.

Kävin ensimmäisen kerran Arkkitehtuurimuseossa, ja syynä tähän oli oli Harri Hautajärven (ilm. 2014) väitöskirjaan perustuva Lapin varhaisesta matkailurakentamisesta kertova näyttely Arktisia unelmia. Väitöskirjan nimi on kuvaava: Autiotuvista lomakaupunkeihin. Lapin matkailun arkkitehtuurihistoria. Lapissa ei juuri ole oikeita kaupunkeja (Rovaniemeä, Kemijärveä, Kemi ja Torniota lukuun ottamatta) vaan kaupunkimaisia lomakeskuksia, joista yksi esimerkki on Sirkan kylässä sijaitseva Levi. Levihän on jo nyt näkyvissä opasteissa, sillä muuten matkailijat eivät kuulemma osaisi tulla Sirkassa olevalle Leville. 


Näyttelyn voi kronologisesti jakaa kahteen osaan, joista ensimmäinen kertaa viime vuosisadan alun ensiaskeleitaan ottavasta Lapin matkailusta aikana. jolloin oikeastaan liikenneyhteyksiä vasta rakennettiin eikä kaikkiin näyttelyssä esitettyihin hotelleihin ollut edes tieyhteyksiä. Toinen maailmansota katkaisi matkailun kehityksen ja se näkyy selkeästi tässä näyttelyssä. Toinen osa kertoo jälleenrakennusajasta matkailussa ja 1960-luvun jälkeen alkaneesta massaturismista eli siitä, miten matkailukeskuksista syntyi vähitellen lomakaupunkeja ja oikeastaan viihdekeskuksia hiihtoturisteille. Näyttelyssä on paljon kuvia, tekstejä, piirroksia sekä myös elävää kuvaa, joka on tehokas tässäkin näyttelyssä. Esimerkiksi filmi tuhotusta Rovaniemestä kertoo Lapin sodan tuhot paremmin kuin kuvat tai kirjoitukset. Paljon tilaa – ja todella aiheesta – sai Pallastunturin Matkailuhotelli, jonka historia kertoo matkailun historian lisäksi myös Lapin historiasta.

Näyttely alkoi kertomalla lavastetuista saamelaisista eli siitä, miten saamelaiskulttuuria on käytetty matkailun rekvisiittana hyväksi. Kuvaava esimerkki tästä piittaamattomuudesta alueen asukkaita kohtaan oli Petsamon Kolttaköngäs, jonne keskelle kolttasaamelaiskylää rakennettiin matkailuhotelli. Matkailu muutti kyläläisten elämää monella tavalla nopeasti ja monissa lähteissä on mainittu esimerkkejä siitä miten paikallinen kolttasaamelaiskulttuuri törmäsi matkailuun. Sekä täällä että muualla Lapissa saamelaiset olivat matkailun rekvisiittaa jo 1900-luvun alusta lähtien. Näyttelyssä esillä olleista korteista ja kirjoista käy hyvin ilmi, miten saamelaiskulttuuri tyydytti matkailijoiden nälkää muullakin tavalla, sillä kaiken näköisiin lapinpukuihin pukeutuneet tarjoilijat ja muut esittivät saamelaisia. Esimerkiksi 1940-luvulla uudelleen rakennetun Pallastunturin matkailuhotellin ns. Lapin tupaa esiteltiin joissakin kirjoissa saamelaisten asuntona!  

Näyttelyssä esillä sekä "vanha" Pallaksen hotelli että nykyinen hirsihotelli.

Vuonna 1938 avattiin Pallastunturille puurajan yläpuolelle upea funkishotelli varakkaita, etupäässä hiihtoturisteja varten. Hotelli oli osaksi omavarainen, sillä vajaat 10 kilometrin matka lähimmältä maantieltä hoidettiin lumen aikaan pororaidoilla. Siellä oli mm. oma sähkölaitos ja lehmiä, kanoja ja porsaita. Kyseessä oli ensimmäinen hiihtourheilua varten rakennettu matkailurakennus eikä sen rakentamisessa ja varustamisessa markkoja säästetty. Tämä valkoiseksi rapattu funkishotelli muodosti näyttävän kontrastin puuttomassa tunturimaastossa.  Hotellin suunnittelivat Väinö Vähäkallio ja Aulis Hämäläinen. Myös sisätiloihin ja sisustukseen satsattiin; mm. Artekin kalusteet, Aino Aallon kankaat ja Paavo Tynellin valaisimet. Jatkosodan aikana saksalaiset sotilaat lomailivat täällä ja Lapin sodan loppuvaiheissa hotelli räjäytettiin. Sitä todistivat mm. pari läheisen paliskunnan poromiestä, joiden tehtävänä oli vahtia poroja tunturissa.

Sota katkaisi myös hyvin alkaneen matkailubuumin. Jälleenrakennusaika näkyy hyvin matkailurakentamisessa. Pallakselle rakennettiin uusi hotelli alemmas puurajalle vuonna 1948.  Hotellin suunnitteli omistajansa Suomen Matkailijayhdistyksen arkkitehti Jouko Ylihannu. Hirsiseinäisenä ja uudessa paikassa se ei pistänyt samalla tavalla silmään kuin edellinen, modernilta näyttänyt funkishotelli. Tässä hirsihotellissa on nähtävänä kansallisromantiikkaa ja viittauksia saamelaiskulttuuriin, joka on näkynyt erityisesti hotellin ja ravintolan sisustuksessa sekä mm. tarjoilijoiden asuissa.



Kaj Franckin suunnittelema verhokangas. 

Hotellissa on nähtävillä myös valokuvia vanhasta funkishotellista ja sen sisustuksesta. Monet vieraat ovat kertoneet, että kyllä tämä nykyinen hirsihotelli on paljon sopivampi tuntureiden keskelle kansallispuistoon kuin Lapin sodassa räjäytetty.  Itse olen ollut muutamana kesänä ja keväänä töissä Pallashotellilla sen vielä kuuluessa Suomen Matkailijaliitolle.

Pallashotellin ja Kolttakönkään  lisäksi näyttelyssä esiteltiin mm.  Inarin ja Kilpisjärven matkailuhotellit sekä Pohjanhovi, mikä on tärkeä Lapin matkailun ikoni. Lappi on ollut mukana rakentamassa virallista Suomi-kuvaa ja se näkyy selkeästi myös tänään.

Näyttely sopii loistavasti kiertämään erityisesti lappilaisissa museoissa, sillä se kertoo erittäin tärkeästä ja näkyvästä asiasta. Matkailu muutti osaltaan Lappia ja se on tärkeä elinkeino tänä päivänä. Hautajärven mukaan hyvä arkkitehtuuri on kadonnut matkailurakentamisesta ja kestävän kulttuurin sijaan se suosii Lappi-kliseitä ja lavastuksia, kuten näkyy hyvin tässä näyttelyssäkin.  Kun katsoo nykyisiä matkailurakentamisen tuloksia Lapissa, on pakko kysyä, että mikseivät parhaimmat arkkitehdit ole suunnittelemassa eettisesti ja ekologisesti kestävää ja näyttävää matkailurakentamista? Ihailen mielelläni alppitaloja Alpeilla, mutta Lapissa muunlaiset rakennukset olisivat ympäristöön sopivampia.

Menkää katsomaan näyttely!