Lukijat

keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Auschwitz - synkkää kulttuuriperintöä ja muistin paikkoja





Keskitysleireistä kuten Auschwitz-Birkenausta on kirjoitettu niin paljon ja niin sattuvasti, että tuntuu siltä, että mitkään sanat eivät riitä kertomaan tästä eikä niiden kaltaisista paikoista. On tärkeää, että nämä keskitysleirit on säilytetty ja osa on rekonstruoitu sen jälkeen kun natsit ehtivät niitä tuhota – esimerkiksi Birkenau on tällainen. 




Mutta miksi tuntuu siltä, että ihminen ei vaan opi? Muistinmenetys käsittää joillakin toisen maailmansodan ja sitä edeltävän ajan.

Vuonna 1947 tänne perustettiin museo, joka koostuu kahdesta leiristä, Auschwitzista ja Birkenausta. Kyseessä on suurin holokaustiin liittynyt leiri ja siitä on paljon säilynyt alkuperäisessä asussaan juuri Auschwitzissa. 




Rakennusten ja ympäristön lisäksi nähtävillä on leireille tulleiden ihmisten esineitä ja esimerkiksi pari tonnia naisuhreilta ajettuja hiuksia (jotka lähetettiin patjojen täytteeksi). Lisäksi näytteillä on piirroksia, jotka kertovat leirin arjesta sekä valokuvia vangituista. Henkilökohtaiset esineet, vankiparakit, vartiotornit, teloituspaikat ja muut kertovat omaa tarinaansa niin vahvasti, että ne tuskin kaipaavat sanoja. 

Vaikka Auschwitz-Birkenau on ainakin nyt sesonkiaikaan hyvin tuotteistettu museoalue, ei se vähennä paikan merkitystä ja sen viestiä. Se on nykyään myös Unescon maailmanperintökohde.

Unkarin juutalaisia saapumassa leirille.   



Ns. Judenrampe, johon nyt on tuotu Unkarin juutalaisia. Tässä tulijat ohjattiin sormella osoittaen kuolemaan tai elämään.   (Wikipedia commons.)

sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Schindlerin lista - ei kun Schindlerin emalitehdas ja museo



Schindlerin lista on vuonna 1993 ensi-iltaan tullut Steven Spielbergin ohjaama elokuva. Se perustuu samannimiseen romaaniin. Elokuva kertoo saksalaisesta yrittäjä Oskar Schindleristä,joka halusi rikastua hyödyntämällä sota-ajan suhdanteita, mutta loppujen lopuksi hän pelastikin yli tuhat puolanjuutalaista holokaustilta ottamalla heidät töihin emalitehtaaseensa. Elokuvassa seurataan koko ajan juutalaisten heikentyvää asemaa holokaustin aikana Puolassa. Elokuvan nimi viittaa listaan, jossa oli niiden juutalaisten nimet, jotka Schindler otti töihin tehtaaseensa. Elokuva sai Oscarin parhaasta ohjauksesta. 



Muutaman vuoden ajan yksi Krakowan juutalaishistorian tärkeitä kohteita on ollut  Oskar Schindlerin emalitehdas, johon on tehty näyttely elokuvankin kertomasta ajasta. Rakennuksesta kolme kerrosta on museonäyttelynä. Näyttelyn alussa kerrotaan tehtaan historiasta. Sitä seuraa toisessa kerroksessa näyttely Krakowasta vuosina 1918-1939. Vanhat valokuvat kertovat arjesta, Krakowasta ja sen asukkaista. Sivuhuoneessa voi myös katsoa filmin, jolla tehtaassa työssä olleet kertovat tuosta ajasta. 
  

Mobilisaatio ja sodan puhkeaminen sekä Puolan miehitys ja natsiterrori olivat tärkeä osa näyttelyä. Minkälaista oli arki natsiterrorin aikana, miten yritettiin elää normaalia elämää ja miten se päättyi ovat näyttelyssä mukana. Näyttelyyn rakennettu rautatieasema kuvaa sitä, miten Krakowa oli tärkeä strateginen paikka Kolmannen valtakunnan ja idän välillä. Myös Krakowan gettoa oli rakennettu näyttelyyn. Samoin näyttely kertoi myös geton ja juutalaisten hävityksestä sekä Plaszowin leiristä, jonne suurin osa, esitteen mukaan 8000 Krakowan juutalaisista vietiin työhön, osa taas Auschwitz-Birkenauhun, tuhoamisleirille.

Autenttisia esineitä näyttelyssä olivat mm. Schindlerin työpöytä ja Euroopan kartta. Lisäksi näytteillä oli tehtaan valmistamia emaliesineitä. Keskeinen osa tätä näyttelyn osaa on läpinäkyvä kuutio, joka oli täynnä tehtaan valmistamia esineitä. Tämä oli Michal Urbanin tekemä installaatio. Ainakin se jäi hyvin mieleen kaiken näyttelyn kuvaaman kauheuden keskeltä.





Näyttelyn päättää Puna-armeijan tulo Krakowaan ja yhteenvedonomainen osa miehitetystä Krakowasta: mitä erilaisia valintoja ihmisten piti tehdä, miten ihmisten käytös saattoi muuttua ja mitä saatettiin tehdä? Tämän tarkoitus oli saada kävijä miettimään omia asenteitaan, joita näyttely herätti: miten olisin itse toiminut tällaisessa tilanteessa? 


Kolmessa kerroksessa olevan näyttelyn tekstit olivat sekä puolaksi että englanniksi. Samoin filmeissä – ainakin osassa – oli tekstitys englanniksi. Kaiken kaikkiaan näyttely antoi hyvän kuvan tuosta natsiajan Krakowasta ja se oli helpommin lähestyttävä ja katsottava kuin Auswitz-Birkenau. Näyttelyä olisi helpompi seurata mikäli siitä saataisiin pian audioguide. 

Entisessä kauppahallissa oleva Krakowan historiallisen museon ”visitor’s center” myy etukäteen lippuja, jos niitä ei ole ostanut netistä. Liput kannattaa hankkia etukäteen ainakin sesonkiaikana, jotta välttyy jonottamiselta tai pääsee näyttelyyn. Nytkin kesäkuun alussa se oli suosittu käyntikohde. 


Schindlerin pelastamien henkilöiden kuvia.


Tämän vieressä oli nykytaiteen museo ja siinä kahvila. Krakowassa on paljon muutakin kuin holokaustin historiaa. Tällä pikareissulla sitä tuli nyt ehkä hieman liikaa, sillä seuraavana päivänä kävin Auscwitz-Birkenaussa. Historiallinen vanha keskusta, Kuninkaanlinna ja Kazimierzin kaupunginosa jäivät nyt liian vähälle.  


P.S. Nämä ovat kännykkäkuvia, sillä kameralla otetut kuvat ovat vielä kamerassa… 



perjantai 21. kesäkuuta 2019

Rajat arjessa



Oulun Historiaseura järjesti mielenkiintoisen ja ajankohtaisen, toisen Ultima Thule- seminaarin Torniossa Aineen taidemuseossa. Aiheena olivat monenlaiset rajat. Yksi oli konkreettinen raja, joka sijaitsikin Rajakartanossa olevasta museosta noin reilun 100 metrin päässä eli Suomen ja Ruotsin valtoiden välinen raja.  En ollut melkein vuoteen käynyt täällä, ja sinä aikana oli kaikenlaista uutta tapahtunut. Itse puhuin juuri tästä konkreettisesta rajasta eli rajan ylityksistä tai oikeastaan rajoista arjessa, niiden näkyvyydestä ja näkymättömyydestä, sillä olimmehan rajalla, jossa paikallisten mielestä juuri se, että raja voidaan ylittää vapaasti on tärkeää. Siihen on totuttu nyt ja siitä halutaan pitää kiinni. 

Hannelen ottama kuva esitelmöitsijöistä loppukeskustelun aikana. 

Suomen ja Ruotsin välisen rajan tekee näkyväksi se, että Tornionjoki on rajajoki lukuun ottamatta Suensaarta. Sitä, että raja voidaan nyt EU:n aikana vapaasti ylittää, auttavat tällä alueella tietysti monet sillat, joista viimeisin, Krannisilta, vihittiin alkuviikosta. Vihkiäisjuhlassa puhuneet poliitikot – molemmista kaupungeista – korostivat yhdessä tekemistä ja sitä, että vaikka raja on ollut vuodesta 1809 asti, niin alueella on tehty töitä sen eteen, että rajaa ei olisi. Osa sekä Tornion että Haaparannan kaupunkien kansanedustajista haluavat pitää rajan auki kuten se on ja mitä myös asukkaat arvostavat. Kunpa kaikki virkamiehet ja myös poliitikot toimisivat yhteistyön ja rajattoman rajan hyväksi. Näin ei oikein aina näytä siltä. Se tulee esille myös kenttätyöaineistossani.

Kaupungit halutaan rakentaa yhteen ja tehdä asioita yhdessä. Raja halutaan pitää auki, vaikka muualla rajoille haluttaisiin rakentaa muureja rajalle, kuten vihkiäispuheissakin on todettu. Tietysti voi myös kysyä, että miksi Victoria-torin takana on yhä edelleen vesikuoppa ikään kuin muistuttamassa toteutumattomista rakennussuunnitelmista ja miksiköhän yhteistä poliisi- tai oikeustaloa ei saatu aikaan, vaikka siihen kai periaatteessa suhtauduttiin myönteisesti? Toki viitisen vuotta sitten saatiin yhteinen Matkakeskus, mutta muutakin voitaisiin rakentaa yhdessä, sillä ne ensimmäiset isot yhteiset hankkeet eli yhteinen vedenpuhdistamo ja jätelaitos olivat kansainvälisestikin suuria asioita ja toivat positiivista mainetta. Jos ajattelee tuota muutaman vuoden vanhaa suunnitelmaa yhteisestä kaupunkien alueesta, jossa olisi erilaisia toimintoja, niin voi sanoa, että toisille se on utopia tai sitten dystopia, toisille taas realistinen tavoite.    

Enpä ollut tätäkään tiennyt, että Ruotsin puolelta rautatiesilta on maalattu niillä väreillä, jotka SJ määrää rautatiesiltojen väreiksi ja vastaavasti taas Suomen puolelta niillä väreillä, joilla meidän kaikki rautatiesillat pitää maalata. Kiitos tiedosta!

Tämä Tornion-Haaparannan kaksoiskaupunki ja arkinen ylirajaisuus ovat monella tavalla kiinnostavia teemoja. Raja on täällä arkinen asia paikallisille ja vähän kauempanakin rajasta asuville.  Moniäänisyys ja toisaalta rajan näkymättömyys tulevat esille aineistossani. Raja on osalle luonnollinen, osalle eli muualta tulleille se on eksotiikkaa ja uutta. Raja on erityisesti aiemmin korostanut taloudellisia, sosiaalisia ja kulttuurisia suhteita Tornionlaaksossa, mutta nyt rajalla voidaan myös leikkiä. Juuri rajan eksotiikka saa ihmisiä myös muuttamaan tänne ja hyödyntämään rajaa. Rajan näkyväksi tekeminen juuri matkailijoille on nähtävästi tärkeää, vaikka asukkaille rajan näkymättömäksi tekeminen on tärkeää. Ja sitä työtä on tehty vuosikymmeniä. Ja se jatkuu.

Nyt sitten matkailijatkin tietävät varmasti, että missä on Suomi ja missä Ruotsi ja voivat kuvauttaa itsensä oikeassa maassa tai rajalla, kun tämä häkkyrä on pystytetty torille.



PS. Hyvää juhannusta! Valoa riittää, samoin sadetta ja lämpötila on nyt +12 astetta. 




tiistai 30. huhtikuuta 2019

Suomi on pitkä maa




Suomi on pitkä maa, sen tuntee taas selkeästi nyt keväällä. Etelä- ja Pohjois-Suomen välinen matka on pitkä, reilut tuhat kilometriä riippuen tietysti myös kohteista. Helsingistä pääsee Kittilään lentäen vajaassa puolessatoista tunnissa; junalla ja bussilla matkaan menee yli puoli vuorokautta. Matkan pituuden huomaa aina omalla kohdalla keväällä, kun parin viikon mittainen hiihto- ja pääsiäisloma pohjoisessa loppuu ja oli palattava etelään ja arkeen. Tämä tarkoitti myös siirtymistä Lapin metrisiltä hangilta siite- ja katupölymaailmaan pärskimään.   

Joka kevät tämä siirtyminen suksilta ja pohjoisen lumilta etelän kevääseen on henkisesti paljon suurempi kuin matka kilometreissä, vaikka molemmat paikat sijaitsevatkin samassa valtiossa. Vaateparren keventäminen – enää ei tarvitsekaan talvitakkia, sukkahousuja eikä kaulaliinaa, villamyssyä ja -lapasia – on joka kerta yhtä vaikeaa, sillä lämpömittarin kertomiin lämpöasteisiin ei millään meinaa uskoa.  

Kun huhtikuu ja vielä toukokuun ensimmäinen puolisko ovat parasta hiihtoaikaa pohjoisessa, sillä t-paitakeli rinteessä tai hiihtäen ei ole ollenkaan Lapin lisällä varustettu juttu, niin etelässä samaan aikaan rapsutetaan veneitä, mietitään kasvihuoneeseen tai puutarhaan istutettavia kasveja tai muita kevättöitä. Jokohan krookukset tai leskenlehdet kukkivat? Etelässä olen myös tutustunut niihin valkovuokkoihin, joista kouluaikana kirjoissa kerrottiin, että ne poimitaan äitienpäivän aikoina kotiin vietäväksi. Meillä oli silloin vielä metriset hanget, joista saattoi ehkä poimia edelliseltä kesältä jääneitä ”talventörröttäjiä”. Nyt minulla on sekä sini- että valkovuokkoja omalla takapihalla. Niiden kukinnasta voi nauttia muutaman päivän ja tänä vuonna niiden kukinta on aikaisessa.

Kevättyöt etelässä ja pohjoisessa ovat täysin erilaisia. Muistan yhden huhtikuun alun, jolloin tein Raattamassa kenttätöitä väitöskirjaani varten. Hiihdin haastattelemaan yhtä poromiestä erääseen kahvioon, jossa hänen kanssaan jutteli Rymättylästä kotoisin oleva pariskunta. He kertoivat edellisellä viikolla istuttaneensa perunat – toki harson alle. Raattamassa satoi sillä viikolla uutta lunta yli 20 senttiä, joten siellä ajatus perunoiden istuttamisesta tuntui aika kornilta. Nytkin ennen huhtikuun puolta väliä on varhaisperunat istutettu täällä Turun seudulla ja uusia kotimaisia perunoita saa sitten kesäkuun alussa.  


Säätiedotuksissa nämä pohjoisen ja etelän säätilojen erot eivät useinkaan tule esille. Usein pääsiäisenä tulee joka tuutista varoituksia pääsiäismaanantain huonosta kelistä ja lumipyrystä; kotimatkalle kehotettiin lähtemään jo sunnuntaina. Esimerkiksi viime vuoden pääsiäismaanantaina me nautimme Lapissa aurinkoisesta hiihtopäivästä – kaikista kelivaroituksista huolimatta. Meitä pohjoisen ihmisiä naurattavat myös jokasyksyiset otsikot siitä, miten lumi taas yllätti autoilijat.   

Kun ikkunasta katsoo ulos, niin en yhtään ihmettele, että kun mielen täyttävät puutarhatyöt, veneen vesillelasku ja terassit, ei enää tajua, että toisessa päässä maata olisi mitä parhain hiihtokeli, ja valoa riittäisi melkein vuorokauden ympäri. Sitten loka-marraskuussa, jolloin Lapissa on pimeää ja kaikin puolin ikävähkö keli, niin ihmiset hinkuvat hiihtämään ja hiihtokeskukset kilpailevat ensilumenladuillaan. Mukavampi hiihtosää olisi huhtikuussa, mutta silloin etelän ihmisten päät täyttävät kevättyöt, ei edes kevätyöt.  
(Tästä osa on ollut kolumnissa Kittilälehdessä vuonna 2018) 




lauantai 27. huhtikuuta 2019

Track Changes - Reflecting on a Transforming World - SIEF Santiago de Compostelassa





Järjestyksessään 14. SIEF:n kongressi on ohi ja seuraava pidetäänkin sitten juhannusviikolla 2021 Helsingissä. Äskeinen pidettiin Santiago de Compostelassa, joka oli oikein mukava paikka kongressille, kunhan sinne vain ensin pääsi. Tiedän yhden osanottajan, joka käveli caminoa, mutta minä kuten monet muutkin matkustimme sinne etupäässä lentäen tai junalla. Kongressin teemana oli Track Changes  - Reflecting on a Transforming World ja muutoksia reflektoitiin niin pääluennoissa kuin lukuisissa työryhmissä. Kuuluisan ja suositun pyhiinvaellusreitin päätepiste on vastaanottanut lukuisia tulijoita, joten meidän noin 800 hengen kongressiosanottajat hajaantuivat eri hotelleihin ja iltaisin kaupungin lukuisiin ravintoloihin. 

Cidade da Cultura de Galicia

Kongressin avajaiset pidettiin Galician Cidade da Cultura-rakennuksessa. Avausluennon piti Barcelonan yliopiston professori Susanna Narotzky, jonka ajankohtainen ja tällä hetkellä erittäin tuttu aihe oli The politics of evidence in an uncertain world: experience, knowledge, social facts and factual truth. Minä – kuten niin monet suomalaiset osanottajat emme kuitenkaan pystyneet keskittymään esitelmään täysin, sillä kiinnostavampi ja meitä yliopistolaisia koskettavampi olivat Suomen eduskuntavaalien tulokset, joita tippui juuri tämän luennon aikana. Tuli mieleen kahdeksan vuotta sitten olleen SIEF:n Lissabonin kongressin avajaiset, jossa me suomalaiset osanottajat seurasimme kauhuissamme persujen ensimmäistä jytkyä. Silloin tieto tuli lähinnä tekstiviestien avulla, mutta nyt tuloksia saattoi seurata suoraan esimerkiksi ylen vaalistudiosta. Narotzkyn kuten muidenkin keynote-luentojen abstraktit löytyvät täältä.



Keynote-luentoja oli kaiken kaikkiaan neljä, joista viimeinen sitten räjäytti pankin – kuten voisi sanoa. Emeritusprofessori Tim Ingoldin luento ei oikein vakuuttanut kaikkia kuulijoita, sillä häneen oli asetettu niin paljon odotuksia. Hän käsitteli miten menneisyyttä voidaan eri tavoin käsitellä ja mitä ne tarkoittavatkaan. Nykyisyyden ja menneisyyden erilaiset kombinaatiot tulivat kyllä esille, samoin tekemiset.

Kolmannen keynotin pitäjä oli Helsingin kansatieteen nykyinen vs. professori Coppéle Cocq, jota ehkä enemmän tunnetaan folkloristiikan alaan kuuluvista saamelaistutkimuksistaan. Tarinat olivat keskeisessä osassa tässä(kin) esitelmässä, jossa käytiin läpi digitaalisia jalanjälkiä ja narratiivien jäljittämistä. Erilaisten digitaalisten tarinointiesimerkkien avulla seurasimme tätä ”valeuutisten” aikaa, kuten Trumpin aloittamaa ”America first”, meidän maa second –keskustelua ja esimerkkejä ja mm. Suohpanterrorin tähän kuuluvaa videota. Mitä varten esimerkiksi nämä on oikeastaan tehty? Digital humanities on näköjään joka paikassa nostettu enemmän tai vähemmän tutkimusstrategiaksi ja tämä esitelmä antoi siitä yhden mielenkiintoisen ja ajakohtaisen näkökulman.

Viimeisen päivän keynotin piti Barbara Kirschenblatt-Gimblett ja pelkästään tämän vuoksi kannatti kuunnella näitä päätöstapahtumia, jotka pidettiin vanhassa kaupungissa olevaan palatsiin rakennetussa auditoriossa. Hän kävi läpi museoiden roolia muuttuvassa maailmassa. Esimerkkinä hänellä oli Varsovassa oleva Puolan juutalaisten museo, Polin, jonka näyttelyn pääkuraattori ja kirjan toimittaja hän on ollut. Paradigman muutos ja muut muutosprosessit ovat vaikuttaneet myös siihen, että museo määritelmää on pitänyt laajentaa vastaamaan paremmin nykypäivän museoita. Mikä on meidän roolimme tässä kehityksessä oli asia, jota esitelmä käsitteli. 


Tätä seurasi pyöreän pöydän keskustelu materiaalisuuden muutoksista, jossa Kirchenblatt-Gimplettin lisäksi Regina Bendix, Dorothy Noyes ja Sharon Roseman kertoivat esimerkein siitä, miten esineet kertovat ja miten niitä tulee tai voi kuunnella. Tietysti saimme nauttia myös säkkipillin ja kampiliiran soitosta ja tanssiesityksestä. Niitä oli myös avajaisissa. 

Yritin etsiä tietoa kuinka monta esitelmää kongressissa oli, mutta sitä en löytänyt kovin helposti. Työryhmiä oli reilut 90 ja niissä oli 4-9 esitelmää. Lisäksi oli postereita, joita myös esiteltiin. Seminaariin kuulutettiin myös muita tapoja esitellä tutkimustaan kun ”perinteisiä” esitelmämuotoja. Niitäkin ohjelman mukaan näkyi olleen. Kuuntelin kaksi työryhmää alusta loppuun ja sen lisäksi yksittäisiä luentoja sekä posteriesityksiä. Ohjelma oli todella tiukka, sillä kahtena päivänä olin vielä lounastauoilla myös kokouksissa. 



Monet mielenkiintoiset työryhmät ja esitelmät olivat samaan aikaan kuin oma työryhmä. Meillä (Maija ja minä) oli matkailuaiheinen työryhmä yhdessä kahden espanjalaisen ja yhden unkarilaisen kanssa. Tämän Traces of tourism: global changes, local impacts? From sustainability to resilience esitelmät käsittelivät matkailua ja sen vaikutuksia monesta näkökulmasta. Alueellisesti liikuttiin Tuorlassa, Färsaarilla, Kiinassa sekä Forksissa, josta siirryttiin Espanjaan sekä Meksikoon. Ongelmat ja kysymykset ovat samankaltaisia erityisesti esitelmissä, joissa käsiteltiin   matkailun merkitystä ja vaikutuksia paikallisyhteisöille. 

Kuuntelin myös raja-alueiden kulttuuriperintöä käsittelevän Heritage practices and management on the borderland-työryhmän esitelmiä, jossa puheenjohtajina toimivat Lászlo Mód ja Tatiana Bajuk. Tässä esitelmät erosivat toisistaan enemmän kuin meidän matkailuaiheisessa työryhmässä, mutta se ei vähentänyt joidenkin esitelmien kiinnostavuutta. Osa esitelmistä oli unkarilais-slovakialaisen (vai slovenialaisen?) projektin tuotantoa ja ne käsittelivätkin näitä eri raja-alueita. Nostan esille näistä vain yhden esitelmän, Ida Hughes Tidlundin Märketin majakkasaarta ja sitä eri tavalla halkaisevan Suomen ja Ruotsin välistä rajaa käsittelevän esitelmän. 

Posterien määrä näköjään lisääntyy seminaareissa. Meidän graduopiskelija Jaana Saarikosken Tuorlaa ja erityisesti Väisälää käsittelevä posteri erosi positiivisesti muista. Elisabet Luggauer Würzburgista esitteli omaa väitöskirjatutkimustaan Podgoricassa, jossa häntä kiinnostaa ihmisten ja kulkukoirien välinen suhde ja mitä se (monilajinen etnologia) voi kertoa europanisaatiosta.  Ja posteri oli myös Eva Costiander- Huldenilla; se käsitteli Johan Gadolinia ja hänen kirjastoaan. 

SIEF:n hallitukseen valittiin Helsingin yliopiston vararehtori Hanna Snellman, joka johtaa paikallista eli Suomen järjestelytoimikuntaa. Helsingin SIEF:n teemaa ei ole vielä päätetty, mutta muuten järjestelyt ovat hyvin käynnissä. 





Pyhän viikon, Semana Santan näytöksiä saattoi iltaisin seurata vanhan kaupungin kapeilla kaduilla. Uskonto ja camino olivat hyvin tuotteistettu ja uskonnollista kitsiä oli myynnissä kaikkialla. 




torstai 11. huhtikuuta 2019

Viiniä ja muita maaseudun tuotteita




Turussa kadut on paikoitellen ehditty siivota ja viime päivinä on satanut räntää. Frankeissa tai tarkemmin Würzburgissa oli viime viikolla jo kevät pitkällä, kun kävin siellä paikallisen yliopiston etnologian laitoksen järjestämässä monipuolista maaseutua ja sen elämää ja elinkeinoja käsittelevässä kongressissa. Monet maaseudun prosesseista ja ongelmista ovat aivan samanlaisia kuin meillä Suomessa, erona tosin on paljon eteläisempi sijainti ja koko. Iltaesitelmäni käsitteli suomalaisen maaseudun moninaisuutta ja minua pyydettiin puhumaan erityisesti myös pedoista ja poronhoidosta. Aika lailla samoja asioita olin käsitellyt kuin aamutelevisiossa tällä viikolla puhunut tutkimusprofessori Hilkka Vihinen Luonnonvarakeskuksesta. 


Laatikkoviljelyä, toisessa kohtaa oli myös säkkiviljelyä. 
Oppilaitoksen tuotteita.

Kongressiin sisältyi myös retki; menimme laivalla Veitshöchheimiin, jossa tutustuimme Baijerin maaseutuoppilaitoksen viininviljelyn ja puutarhanhoidon osastoon. Aika moni kävijöistä haaveili tuon jälkeen ammatinvaihdosta. Opastuksen jälkeen nautimme oppilaitoksen antimista, siis viinistä, ja sitten olikin ohjelmassa panelikeskustelu ilmastonmuutoksesta. Takaisin kaupungissa olimme noin klo 20, jonka jälkeen vielä ruokailu ja dgv-komission “Kulturanalyse des Ländlichen” kokous ja ruokailu. Saksalaista tehokkuutta, sillä kongressi alkoi klo 9.00.



Magnoliat ja kirsikkapuut olivat kukassa, samoin narsissit, hyasintit ja tulppaanit kukkivat. Muutamasta aurinkoisesta päivästä ihmiset ottivat kaiken irti, sillä Mainin rannat olivat heti täynnä väkeä, kun vain aurinko näyttäytyi. Sillalle ei meinannut mahtua, sillä sen täyttivät roseeta tai muuta juomaa nautiskelevat lauantaikävelijät.  Parsaa ei vielä saanut ravintoloista, mutta onneksi torilta ja kaupoista.  Kiitos Elisabethille näistä ja kongressin järjestelyistä erityisesti Michaela Fenskelle ja Arnika Peselmannille! 



Tuotteina mm. viini ja autot.