Kevät tulee

Meteorologi Markus Mäntykangas vastaa blogissaan enemmän tai vähemmän turhanaikaisille huolille kevään tulon myöhäisyydestä. Hänen mukaansa säät eivät ole sekaisin, vaikka terminen kevät ei vielä alakaan - aurinkoiset päivät saavat korvata sen. Tätä kevään oikukkuutta ihmetellään myös monissa paikoin pitkin Keski-Eurooppa. Siellä säät ovat olleet epätavallisen kylmiä ja luntakin on ollut päinvastoin kuin tämä Etelä-Suomen kylmä maaliskuu ja lumen määrä, jotka mahtuvat normaaliin vuosittaiseen vaihteluun - kirjoittaa meteorologi Mäntykangas. Termistä kevättä - kun vuorokauden keskilämpötila nousee pysyvästi nollan yläpuolelle - saa täällä Lapissa odottaa paljon pitempään kuin etelässä. Sen sijaan meillä on Etelä-Suomen neljän vuodenajan sijaan vuodenaikoja kahdeksan; nyt eletään kevättalvea ja kevään jälkeen, touko-kesäkuun vaihteessa on kevätkesä.

Kevät ei sen sijaan oikein tullut 1690-luvulla, jolloin Suomea koetteli katastrofalinen nälänhätä. Halla ja kovat sateet veivät sadon kahtena peräkkäisenä vuotena ja tästä seurauksena koitti hirvittävä, Euroopan mittakaavassa äärimmäisen kova nälänhätä. Näinä aikoina koko Pohjois-Eurooppaa koetteli kylmä kausi, josta (noin 1450/1550-1850) käytetään nimitystä pikku jääkausi, jolloin oli runsaasti kylmiä tai erittäin kylmiä vuosia. Tällöin ilmasto kylmeni huomattavasti ja tämä vaikutti monin tavoin elämään. Dendroknologiset tutkimukset osoittavat miten tietyt kesät (1695, 1698 ja 1699) olivat poikkeuksellisen kylmiä ja vaikuttivat näin kasvukausiin.  Toisaalta flaamilaiset taiteilijat kuvasivat tauluissaan talven iloja, kuten kanavilla luistelevia ihmisiä.

Tästä suuresta nälänhädästä kertoo historioitsija Mirkka Lappalaisen runsaasti kiittäviä arvosteluja saanut teos Jumalan vihan ruoska. Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697 (Siltala 2012), jonka luin vasta nyt lomalla. Koko Euroopan mittakaavassa tämä Suomen noin puolen miljoonan väestöstä miltei kolmasosan hautaan vienyt nälänhätä on ainutlaatuinen kauheudessaan ja laajuudessaan. Maan pohjoisosissa, Lapissa ja Kainuussa, jopa yli 40 prosenttia väestöstä kuoli. Esimerkiksi Irlannin tunnettu nälänhätä 1800-luvulla surmasi alle 12 prosenttia väestöstä ja Suomen suurina 1860-luvun nälkävuosina menehtyi 8 prosenttia maan väestöstä.Tästä nälänhädästä puolestaa kertoo kirjailija Aki Ollikaisen erinomainen esikoisromaani Nälkävuosi (Siltala 2012). Ollikainen tunnustaa kirjoittavansa myös tästä ajasta, vaikka romaanissa on kaksi vastakkaista näkökulmaa: kerjuulle pakotetut, jotka vaeltavat kylmissään ja nälissään ja Helsingin eliitti, jonka senaattori muistuttaa J.V. Snellmania. Senaattori jää teoillaan historiaan, mutta nälänhätää kärsineet jäävät nimettömiksi uhreiksi.  

Vaikka tuolloin elettiin mitä suuremmassa määrin luonnon - ja ilmaston - armoilla ja Suomessa oltiin maanviljelyn kannalta äärirajoilla, eivät ne olleet ainuita syitä tähän katastrofiin. Lappalaisen tutkimus kertoo ilmaston, itsevaltiaan kuninkaan Kaarle XI:n valtiokoneiston ja maantieteellisten tekijöiden pohdinnan ohella myös nälänhädästä tavallisten ihmisten näkökulmasta. Minkälainen oli nälänhädän arki, mitä selviytymiskeinoja ihmiset pystyivät löytämään ja minkälaisiin epätoivoisiin tekoihin ja kauhuun nälkä vei.  

"Kuolleet oli haudattu, sairaat toipuivat. Katse suunnattiin tulevaisuuteen" (Lappalainen 2012, 222.) Kaiken kauheuden ja lamaannuksen jälkeen alkoi toivon ja toimeliaisuuden aika. Miten valtakunta pysyi koossa kaikki nämä ankarat vuodet ja miten suurvalta-ajasta kovan hinnan maksanut kansa selviytyi ovat keskeisiä kysymyksiä.

Tänä päivänä me emme ole samalla tavalla säiden armoilla kuin Lappalaisen erinomaisesti kuvaamat suurvalta-ajan suomalaiset. Heille sää toi elämän ja kuoleman, sään ennustaminen oli tärkeää ja enteet osattiin, vaikka säähän ei voitu vaikuttaa kuin kääntymällä rukouksin Jumalan puoleen. Erinomaisen taitavasti kirjoitettuja teoksia molemmat; niin Lappalaisen tutkimus kuin Ollikaisen esikoisromaani.