Palsan Kittilästä

 

 

Viime viikolla juuri Kalervo Palsan syntymäpäivänä pidettiin Kittilässä hänen elämää eri näkökulmista tarkasteleva seminaari.  (Lisäys:) Seminaari houkutteli paljon väkeä, niin paikallisia kuin matkailijoita. Sen yhteydessä myös julkistettiin Juha Eskolan kirjoittama teos Kalervo Palsan Kittilä aikalaisten kuvaamana, joka pohjautuu hänen kesä-heinäkuussa 2011 Kittilässä tekemiin haastatteluihin. Olen kirjoittanut aiemmin Palsan kotitalon ja ateljeen kunnostuksesta sekä hieman hänen vastaanotostaan täällä.

Seminaarissa kuultiin toisaalta henkilökohtaisista kohtaamisista Kallen kanssa - mm. seminaarin puheenjohtaja, Kalevan aiempi kulttuuritoimittaja Kaisu Mikkola, joka tunsi hänet 1970-luvun alusta lähtien sekä keskusteluun osallistuneet paikkakuntalaiset - ja saatiin erinomainen taustoitus 1960-luvun Suomeen ja yhtymäkohtiin Palsaan (Jyrki Siukonen). Lisäksi lopuksi näimme kaksi Erkki Pirtolan Getsemanen (ateljeen) tyhjentämisestä ottamaa videota, sillä Kallen kuoleman jälkeen hänen taulut piti viedä säilytykseen. Hän myös muisteli niitä aikoja, jolloin Kalle asui hänen kämpässään Helsingissä. 

Valitettavasti Atte Oksasen esitelmä peruuntui, mutta sen sijaan kuulimme em. Palsan Kittilästä kirjan tehneen Juha Eskolan kokemuksia ja käsityksiä kenttätöistään. Jotain tästä kertoo seuraava lainaus: "Etnografina kohtasin tutkimuksessa monenlaisia esteitä, esim. pirtin ulko-oven pitäminen lukittuna tai haastatteluun pyydettävä henkilö pyöräili pakoon ja manasi kenttätyöntekijät." (sivu 9) 

Kun Palsa eli hän tarkkaili paikallista elämää ja maailmanmenoa etupäässä Kittilässä. Kotipaikka oli Palsalle tärkeä, vaikka hän koko ajan käsitteli töissään pienen yhteisön ahdistavuutta. Palsan töissä hänen kotipaikkansa Kittilän kirkonkylä tai Narikka oli pienen yhteisön näyttämönä ongelmineen ja värikkäine elämänmenoineen. Tämä yhteisön ahdistavuus on Kittilän kontekstia paljon laajempi ja universaalimpi ilmiö, kuten tutkimuksissa on tuotu esille. Palsalle Kittilä oli kotipaikka, jonne hän palasi, niin Helsingissä vietettyjen opiskeluaikojen jälkeen kuin myöhemmin lukuisilta muilta matkoiltaan. Kallen töissä käsittelemien ilmiöiden paikkana oli Kittilä, jonne hän oli vahvoin tunnesiteisin kiinnitettynä. (Siukonen 2009: 36.)  Sinne, jängän keskelle, hän aina palasi, kuten Paluun kuutamossa lumisateisessa maisemassa, mutta sisällä huoneessa hiihtävä mies. 

Jyrki Siukosen mukaan Palsa maalasi jänkän omana sielunmaisemanaan. Se puhuttelee kauneudessaan ja rumuudessaan ja sinne hän kaikesta huolimatta aina palasi.  Sieltä löytyi suoja ja turva kadonneen ahdistuksen jälkeen. (Siukonen 2009: 45, 62.) Tämä käy hyvin ilmi seuraavista Palsan päiväkirjan lainauksista:

13.3.1968 Maalasin tänäänkin yötä myöten. Kiihkolla! Kuten viime yönä. Hiihdin ja painoin mieleeni lyijyisen taivaan ja kovat maisemat. Helvetin karua! Kittilä muistuttaa jängän kautta Limingan niittyjä – varsinkin talvella. Minä olen jängän maalari. Rannattoman suon maalari. (Pitkänen 1999: 85.)

20.1.1987. Hiihtämisen jälkeen. Kuusta on näkyvissä vielä niin paljon että sen valossa näkee hyvin. Hiihdin jängällä ja nautin siellä hiljaisuudesta ja yksinolosta. (Pitkänen 1999: 355.)

On hienoa, että itsensä toiminnallaan tarpeettomaksi tehnyt Getsemania-yhdistys järjesti tämänkin seminaarin ja on nyt julkaissut aikalaisten tarinoita Palsan Kittilästä. Luin tuoreeltaan tämän julkaisun, joka herätti heti pari tärkeää kysymystä. Miten moniääninen teoksesta on pystytty tekemään tai kenen ääni siinä kuuluu, kun haastateltavien löytäminen tai suostuminen haastatteluun on ollut hankalaa? Toisaalta, minkälaisen vastaanoton julkaisu saa, sillä he, jotka kieltäytyivät haastattelusta - ja johon tietysti jokaisella on täysi oikeus - olisivat voineet tähän ahdistavaan ja tekopyhään kuvaan Kittilästä vaikuttaa? Toisaalta teoksessa oli sellaisia tarinoita, joiden olemassaoloa tässä Palsan ajan Kittilään koskevassa teoksessa en ymmärtänyt. Esimerkiksi täysin irralliseksi jää maininta siitä, miten "muoniolaisia kävi paljon töissä Kittilässä, ja monet naiset tulivat takaisin vatsa pystyssä."  Toisaalta Kittilästä annetaan ahdistava ja ahdasmielinen kuva, mutta toisaalta kuvaus kertoo aivan muusta kuin ahdasmielisestä ja konservatiivisesta paikasta. Kuten me tutkijat olemme monesti korostaneet, paikkoihin liittyviä muistoja tarkasteltaessa on pidettävä mielessä se, että niitä tulkitaan nykyhetkestä. Niiden kokemista muutoksista huolimatta aika kultaa muistot ja paikat saavat erityisen merkityksen eri elämäntilanteiden mukaan, vaihdellen myös iän ja ajan mukaan.

Itse tunnistan kirjan antaman kuvan osittain, mutta vain osittain. Yhteiskunnallinen ja kulttuurihistoriallinen taustoittaminen on tärkeää ja se on tässä teoksessa tehty luvattoman sekavasti. Se Kittilän Narikka, jossa olen käynyt koulun, asunut asuntolassa ja jopa pari kolme vuotta ollut töissäkin oli moniäänisempi kuin mikä tässä tulee esille, mutta ehkä se johtuu siitä, että olin näiden Narikan piirien ulkopuolella kouluaikana? "Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan" -näkemykseen olen kyllä myöhemmin törmännyt. Koulussa oli sekä hyviä että huonoja opettajia, ja opettajien taidot eivät aina riippuneet siitä, oliko hän koululaitoksen kriteerien mukaan pätevä vai ei. Minun aikana koulussa oli useita avarakatseisia ja hyviä pedagogeja, joiden merkitystä ei silloin koulussa vielä osannut niin arvostaa kuin nyt. Silloinen kuvaamataidonopettaja Pekka Kujala myös esitteli meille Kallen töitä. Toivottavasti myös nykyiset koululaiset voisivat tutustua oman kunnan tunnettujen taiteilijoiden töihin ja omaan kulttuuriperintöön. 

Pekka Pitkäsen suunnittelema Palsan hautamuistomerkki Palava pensas.

Minun on hiukan vaikea ymmärtää kirjassa esitettyä väitettä, että "Kittilässä suhtautuminen kulttuuriin on ollut puritaanista." Puritaanista tietysti, mikäli ajattelee Kallen hautamuistomerkin kohtaloa. Sen sijaan miettisin sitä, että miten näinkin pienestä kunnasta on kotoisin näin monta tunnettua ja taitavaa taiteilijaa. Osasyy on varmasti esimerkin voima, kuten esimerkiksi Jyrki Siukonen tuossa seminaarissa kysymykseeni vastasi. 

Ensi kesänä Palsan kotimökki ja ateljee (Getsemane) pitäisi olla auki. Menkää ihmeessä tutustumaan niihin! Getsemanen seinämaalaukset on entisöity, kuva löytyy täältä. Toivottavasti Palsan taiteesta järjestetään uusia näyttelyitä, sillä hänen taiteensa on ajankohtaista ja puhuttelevaa.