Lukijat

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Palsan Kittilästä


 



 

Viime viikolla juuri Kalervo Palsan syntymäpäivänä pidettiin Kittilässä hänen elämää eri näkökulmista tarkasteleva seminaari.  (Lisäys:) Seminaari houkutteli paljon väkeä, niin paikallisia kuin matkailijoita. Sen yhteydessä myös julkistettiin Juha Eskolan kirjoittama teos Kalervo Palsan Kittilä aikalaisten kuvaamana, joka pohjautuu hänen kesä-heinäkuussa 2011 Kittilässä tekemiin haastatteluihin. Olen kirjoittanut aiemmin Palsan kotitalon ja ateljeen kunnostuksesta sekä hieman hänen vastaanotostaan täällä.

Seminaarissa kuultiin toisaalta henkilökohtaisista kohtaamisista Kallen kanssa - mm. seminaarin puheenjohtaja, Kalevan aiempi kulttuuritoimittaja Kaisu Mikkola, joka tunsi hänet 1970-luvun alusta lähtien sekä keskusteluun osallistuneet paikkakuntalaiset - ja saatiin erinomainen taustoitus 1960-luvun Suomeen ja yhtymäkohtiin Palsaan (Jyrki Siukonen). Lisäksi lopuksi näimme kaksi Erkki Pirtolan Getsemanen (ateljeen) tyhjentämisestä ottamaa videota, sillä Kallen kuoleman jälkeen hänen taulut piti viedä säilytykseen. Hän myös muisteli niitä aikoja, jolloin Kalle asui hänen kämpässään Helsingissä. 

Valitettavasti Atte Oksasen esitelmä peruuntui, mutta sen sijaan kuulimme em. Palsan Kittilästä kirjan tehneen Juha Eskolan kokemuksia ja käsityksiä kenttätöistään. Jotain tästä kertoo seuraava lainaus: "Etnografina kohtasin tutkimuksessa monenlaisia esteitä, esim. pirtin ulko-oven pitäminen lukittuna tai haastatteluun pyydettävä henkilö pyöräili pakoon ja manasi kenttätyöntekijät." (sivu 9) 

Kun Palsa eli hän tarkkaili paikallista elämää ja maailmanmenoa etupäässä Kittilässä. Kotipaikka oli Palsalle tärkeä, vaikka hän koko ajan käsitteli töissään pienen yhteisön ahdistavuutta. Palsan töissä hänen kotipaikkansa Kittilän kirkonkylä tai Narikka oli pienen yhteisön näyttämönä ongelmineen ja värikkäine elämänmenoineen. Tämä yhteisön ahdistavuus on Kittilän kontekstia paljon laajempi ja universaalimpi ilmiö, kuten tutkimuksissa on tuotu esille. Palsalle Kittilä oli kotipaikka, jonne hän palasi, niin Helsingissä vietettyjen opiskeluaikojen jälkeen kuin myöhemmin lukuisilta muilta matkoiltaan. Kallen töissä käsittelemien ilmiöiden paikkana oli Kittilä, jonne hän oli vahvoin tunnesiteisin kiinnitettynä. (Siukonen 2009: 36.)  Sinne, jängän keskelle, hän aina palasi, kuten Paluun kuutamossa lumisateisessa maisemassa, mutta sisällä huoneessa hiihtävä mies. 


Jyrki Siukosen mukaan Palsa maalasi jänkän omana sielunmaisemanaan. Se puhuttelee kauneudessaan ja rumuudessaan ja sinne hän kaikesta huolimatta aina palasi.  Sieltä löytyi suoja ja turva kadonneen ahdistuksen jälkeen. (Siukonen 2009: 45, 62.) Tämä käy hyvin ilmi seuraavista Palsan päiväkirjan lainauksista:
13.3.1968 Maalasin tänäänkin yötä myöten. Kiihkolla! Kuten viime yönä. Hiihdin ja painoin mieleeni lyijyisen taivaan ja kovat maisemat. Helvetin karua! Kittilä muistuttaa jängän kautta Limingan niittyjä – varsinkin talvella. Minä olen jängän maalari. Rannattoman suon maalari. (Pitkänen 1999: 85.)
20.1.1987. Hiihtämisen jälkeen. Kuusta on näkyvissä vielä niin paljon että sen valossa näkee hyvin. Hiihdin jängällä ja nautin siellä hiljaisuudesta ja yksinolosta. (Pitkänen 1999: 355.)
On hienoa, että itsensä toiminnallaan tarpeettomaksi tehnyt Getsemania-yhdistys järjesti tämänkin seminaarin ja on nyt julkaissut aikalaisten tarinoita Palsan Kittilästä. Luin tuoreeltaan tämän julkaisun, joka herätti heti pari tärkeää kysymystä. Miten moniääninen teoksesta on pystytty tekemään tai kenen ääni siinä kuuluu, kun haastateltavien löytäminen tai suostuminen haastatteluun on ollut hankalaa? Toisaalta, minkälaisen vastaanoton julkaisu saa, sillä he, jotka kieltäytyivät haastattelusta - ja johon tietysti jokaisella on täysi oikeus - olisivat voineet tähän ahdistavaan ja tekopyhään kuvaan Kittilästä vaikuttaa? Toisaalta teoksessa oli sellaisia tarinoita, joiden olemassaoloa tässä Palsan ajan Kittilään koskevassa teoksessa en ymmärtänyt. Esimerkiksi täysin irralliseksi jää maininta siitä, miten "muoniolaisia kävi paljon töissä Kittilässä, ja monet naiset tulivat takaisin vatsa pystyssä."  Toisaalta Kittilästä annetaan ahdistava ja ahdasmielinen kuva, mutta toisaalta kuvaus kertoo aivan muusta kuin ahdasmielisestä ja konservatiivisesta paikasta. Kuten me tutkijat olemme monesti korostaneet, paikkoihin liittyviä muistoja tarkasteltaessa on pidettävä mielessä se, että niitä tulkitaan nykyhetkestä. Niiden kokemista muutoksista huolimatta aika kultaa muistot ja paikat saavat erityisen merkityksen eri elämäntilanteiden mukaan, vaihdellen myös iän ja ajan mukaan.

Itse tunnistan kirjan antaman kuvan osittain, mutta vain osittain. Yhteiskunnallinen ja kulttuurihistoriallinen taustoittaminen on tärkeää ja se on tässä teoksessa tehty luvattoman sekavasti. Se Kittilän Narikka, jossa olen käynyt koulun, asunut asuntolassa ja jopa pari kolme vuotta ollut töissäkin oli moniäänisempi kuin mikä tässä tulee esille, mutta ehkä se johtuu siitä, että olin näiden Narikan piirien ulkopuolella kouluaikana? "Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan" -näkemykseen olen kyllä myöhemmin törmännyt. Koulussa oli sekä hyviä että huonoja opettajia, ja opettajien taidot eivät aina riippuneet siitä, oliko hän koululaitoksen kriteerien mukaan pätevä vai ei. Minun aikana koulussa oli useita avarakatseisia ja hyviä pedagogeja, joiden merkitystä ei silloin koulussa vielä osannut niin arvostaa kuin nyt. Silloinen kuvaamataidonopettaja Pekka Kujala myös esitteli meille Kallen töitä. Toivottavasti myös nykyiset koululaiset voisivat tutustua oman kunnan tunnettujen taiteilijoiden töihin ja omaan kulttuuriperintöön. 

Pekka Pitkäsen suunnittelema Palsan hautamuistomerkki Palava pensas.
Minun on hiukan vaikea ymmärtää kirjassa esitettyä väitettä, että "Kittilässä suhtautuminen kulttuuriin on ollut puritaanista." Puritaanista tietysti, mikäli ajattelee Kallen hautamuistomerkin kohtaloa. Sen sijaan miettisin sitä, että miten näinkin pienestä kunnasta on kotoisin näin monta tunnettua ja taitavaa taiteilijaa. Osasyy on varmasti esimerkin voima, kuten esimerkiksi Jyrki Siukonen tuossa seminaarissa kysymykseeni vastasi. 

Ensi kesänä Palsan kotimökki ja ateljee (Getsemane) pitäisi olla auki. Menkää ihmeessä tutustumaan niihin! Getsemanen seinämaalaukset on entisöity, kuva löytyy täältä. Toivottavasti Palsan taiteesta järjestetään uusia näyttelyitä, sillä hänen taiteensa on ajankohtaista ja puhuttelevaa. 

4 kommenttia:

  1. Miten värikkäitä persoonallisuuksia sieltä pohjoisesta tuleekaan, kuten tässä nyt Palsa. Timo K. Mukka, Särestöniemi, Rosa Liksom, Merja Aletta Ranttilakin on kuvistaan tuttu, samoin Helena Junttila – kaikki vahvoja tunteiden tulkitsijoita.
    Tuskin Palsa eläessään arvasi, että hänestä seminaareja tullaan pitämään. Vai eivät kaikki häntä siellä Kittilässä tunne. Vaikea ymmärtää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä Palsa arvasi tai tiesi. Hän kirjoitti päiväkirjansakin siitä lähtökohdasta, että ne julkaistaan. Valitettavasti hän ei eläissään tehnyt varsinaista läpimurtoa, vasta kuoleman jälkeen.

      Osa tuntee hänet kyllä Kittilässä, mutta nähtävästi nuoriso ei oikein. Ja hänen on suhtauduttu kahtalaisesti, mutta kyllä hänellä oli eläissäänkin niitä, jotka näkivät taiteen merkityksen.

      Poista
  2. Kyllähän se niin on, jos on ongelmainen taitelija kuten nyt tässä tapauksessa Palsa, siihen ei kosketa tikullakaan, kun hän elää, mutta kun kuolemasta on kulunut muutama vuosi, kulttuurieliitti ja kunta alkaa esittää jotain suurta pelastajaa.

    Itse muistan mielisaaralavuosiltani, meillä oli pitkäaikaispotilaana eräs taidemaalari, joka maalasi huoneensa seiniinkin tunturimaisemia ja henkilökunta osti alehintaan hänen taulujaan, jotta tämä pysyi sätkätupakeissa.

    Kas kummaa hän sitten kuolla kupsahti ja hänen mökistään löytyi kymmeniä tauluja ja hänestä oli aukeaman juttu Lapin Kansassa ja näyttelyitä on koottu hänen teoksistaan ihan viime vuosinakin.

    Kittilän kunnan on vaikea pestä kasvojaan,jollain 10 000 euron lahjoituksella,rahastukseltahan se vaikuttaa, kun Pekka Lehdon Palsa-elokuvaan kun pyydettiin kunnan tukea,lähinnä näytettiin keskisormea.

    Suurkiitoshan Getsemanesta menee Reijo Raekalliolle, joka ehdotti paikan pelastamista aiheeksi tv-ohjelmaan ja loppuvaiheessa taidemesenaatti Sormusen rahoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mielestäni etelän kultturieliitti oli se, joka kävi haaskalla. Ei tietysti kunnan suhtautumisessa ole paljon puolesteltavaa, mutta ei se niin musta-valkoinen ole ollut kuin julkisuudessa on annettu ymmärtää. Ongelmallista tuossa oli myös se, että Kalle testamenttasi paikan ystävälleen, jolla ei ollut taloudellisia resursseja hoitaa taloa, vaikka tahtoa olisi varmaan ollut.

      Poista