Paikalliskulttuurin päivä Särestössä

Ennen kuluvan kesän helteitä - ne helteet olivat jossain muualla kuin Suomen rajojen sisällä - tein lyhyen työmatkan Kittilään, sillä minut pyydettiin puhumaan museoviikon tapahtumaan Reidar Särestöniemen taidemuseoon. Kevättulva oli juuri taittunut, joten Ounasjoki ei tulvinut aivan museoon asti, vaikka sen keväisen korkea vesi virtasi vauhdilla. Lisää vettä toi myös keväinen sade.  

Museoviikon teemaksi oli valittu kestävä kehitys, jolla tarkoitetaan sellaista kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omia tarpeitaan. Sen peruselementiksi ovat muotoutuneet ekologinen, taloudellinen sekä sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyys. Kestävän kehityksen tavoitteet tähtäävät siihen, että ihmiset oppivat elämään sopusoinnussa luonnon ja toistensa kanssa ja ihmistoiminnan sopeutetaan ympäristön kanto- ja uusiutumiskykyyn. Näitä käsitteitä avasikin museonjohtaja Anne Koskamo tilaisuuden aluksi. Annen ja minun puheen jälkeen – esitelmän nimeksi olin valinnut Paikallisuus ja paikalliset museot asukkaiden voimavarana – ääneen pääsivät Rauni Yrttiahon johdattelemina kittiläläiset kuorot ja Mandoliinimiesten yhtye esittäen paikallista ohjelmaa. Lisäksi osa kävijöistä ehti muistella sekä itse taiteilijaa että omia käyntejään Särestössä. Toki jo ennen tätä museon kahviossa esiteltiin uudet kahvion poppanat, jotka hienosti heijastivat ikkunasta näkyvät joen värejä. 

Tänä vuonna vietetään Särestössä kaksinkertaista juhlavuotta, sillä Reidarin syntymästä tuli 14.5. kuluneeksi 90 vuotta ja Särestöniemi-museon avaamisesta kesällä 30 vuotta. Itse olin säätiön toiminnassa mukana 1980-luvun lopulla ollessani entisessä elämässäni töissä Kittilässä. Särestö oli silloin – heti Reidarin kuoleman jälkeen – kittiläläisille tärkeä paikka, niin tärkeä, että saatiin aikaa museo ja museosäätiö.  Mikä siis on Särestön merkitys paikallisten ihmisten identiteetille? Entä minkälainen rooli on sillä, että Kittilästä on syntynyt niin monta erinomaista kuvataiteilijaa, joiden museoissa ja gallerioissa voi käydä. Onko sen taustalla esimerkin voima; Einari Junttila ja Reidar Särestöniemi etunenässä?

Mielestäni Vanhan Särestön – taiteilijan synnyinkodin – puolella on nähtävissä monia esimerkkejä näistä kestävän kehityksen lajeista. Reidar itsekin toimissaan ja taiteessaan kantoi huolta tästä ja se näkee siinä, mistä ja miten hänen taulunsa kertovat. Reidar tunsi huolta luonnon puolesta, vaikka hänen hiilijalanjälki – nykyajan käsittein mitattuna olikin suuri vapaa-ajan lennoissa, sillä hän tykkäsi matkustaa erityisesti arktisilla alueilla. Reidarin innoittajana toimivat Lapin luonto, mytologia, tarinat ja uskomukset. Luonto oli erittäin tärkeä Reidarille ja hän otti taiteessaan myös kantaa sen puolesta. Hän maalasi niin ahdistusta ja surua luonnon puolesta kuin myös omasta elämästään.

Särestöniemen taidemuseo on taidemuseona myös paikallinen museo, joka on toki tärkeä myös paikan ulkopuolisille henkilöille, sillä Reidar Särestöniemi tunnetaaan Kittilän, Lapin ja Suomen ulkopuolella hyvin. Itse törmäsin häneen viime helmikuussa pitäessäni esitelmää Norrbottenin läänin maaherra Ragnar Lassinantti-päivillä. Lassinantti oli Reidarin hyvä ystävä, hän kävi usein Särestössä, joka ei silloin vielä ollut museo, ja hänen onnittelupuhe Reidarin taiteilijaprofessuurista löytyy mm. museon arkistosta. Särestö on kittiläläisille erilainen paikkana, kuin mitä se oli vaikkapa UKK:lle, sillä presidentti halusi esitellä Särestön vierailleen eksoottisena ja pohjoisena.  

Paikallisena museona Särestölle on tärkeää juuri paikallisuus ja paikallishistoria. Sen taustalla on rakkaus kotiseutuun ja paikkaan. Miksi Reidar palasi tänne Helsingistä ja silloisesta Leningradista sekä matkoilta?  Tämä kotiseuturakkaus on ollut tärkeässä osassa meillä Suomessa aina 1800-luvun lopulta ja sitä täällä Kittilässä eri tavalla tosin edustaa mm. taideseura Staalo ja kuorot.  

Paikallismuseoille kuuluvat samat museolaissa säädetyt perustehtävät kuin muillekin: kulttuuri- ja luonnonperinnön tallentaminen, säilyttäminen ja tutkiminen, opetus, näyttely- ja julkaisutoiminta, tiedottaminen, tuotteistaminen jne. Myös kahvila ja museokauppa on oltava. Museoiden toimintatavat ovat monipuolisia ja erikoistuminen mahdollista, vaikka museon tärkeimpiä ja näkyvämpiä toimintamuotoina ovat tietysti näyttelyt.   

Tärkeä osa paikallismuseoita on tietysti paikallisen historian levittäminen ja tuotteistaminen myös museota laajemmalle, sillä vain pieni vähemmistö käy museossa. Toiseksi myös museon tunnettavuus kasvaa ja sen imago muuttuu positiivisemmaksi. Virtuaalinen saavutettavuus on siis tullut yhä tärkeämmäksi osaksi museon toimintaa. Kuitenkin museoita ajatellessa tulee ensin mieleen museon fyysinen olemus ja näyttelyt; ei netti, vaikka nettinäyttelyt lisääntyvät.  

Ihmiset hakevat ja saavat merkityksiä paikallisuudesta ja paikallishistoriasta. Paikallishistoria on kiinteä osa paikallismuseoiden ja eri yhdistysten työtä ja toiminnan tapoja. Tämän suhteen on hyvä kääntää toisinpäin, sillä paikallishistoria antaa paikallismuseoille ja yhdistyksille merkityksiä ja oikeutuksen olemassaoloon. Miksi paikallismuseo on perustettu? Paikallismuseot ovat itse osa paikallishistoriaa. Tärkeää on se miten ja miksi historiaa käsitellään niin kuin sitä käsitellään ja mitä museot ja yhdistykset saavat siitä itselleen. Museot palvelevat ihmisiä, mutta mitä kävijät, erityisesti eri tavoin olevat paikalliset saavat tästä? Vahvistavatko museot heidän identiteettiä?

Mutta mitä muuta museot ovat? Ne eivät ole vain tiedonvälityskanava, vaan tärkeitä siinä miten ne auttavat ihmisiä kohtaamaan menneen ja suunnittelemaan tulevaisuutta. Kun käy Särestöniemessä, se herättää tunteita ja auttaa ymmärtämään ympäröivää maailmaa. Parhaimmillaan museot ovat kansallinen voimavara ja kollektiivinen muisti. Ne tuovat esille yhteiskunnan arvoja ja rakenteita. Museoihin kerätty ja dokumentoitu perinne on arvokasta ja tämä tieto on nähty niin arvokkaaksi, että se säilytetään. Näin paikallismuseot herättävät vieraissaan paikallisylpeyttä.  (Heinonen & Lahti 2001, 272.) Vieraiden museokäynnit ovat merkityksellisiä kokemuksia, sillä museot tuovat esiin omaa ja paikkakunnan historiaa. Näin kävijöiden identiteetti ja paikkaan kuuluminen saavat vahvistusta entisestään.

Paikallishistorian merkitys museoille voi muodostua pienistäkin asioista. Kyse voi olla rakennuksesta, jossa museo sijaitsee tai vaikka aiheesta, jota museo käsittelee. Museon perustajat ovat kokeneet sen tärkeäksi tavaksi tuoda esimerkiksi kotiseututietoisuutta tai paikallisuutta. Jolleivät he kokisi sitä merkittäväksi, eivät he myöskään tekisi tätä työtä. Miksi tämä museo on niin tärkeä? Kertooko se jostain muustakin kuin Reidar Särestöniemen taiteesta? Mistä?

Museologian professori ja Kotiseutuliiton puheenjohtaja Janne Vilkuna määrittelee paikallismuseon tehtäviksi kerätä ja esitellä niin kaukomenneisyyttä, lähimenneisyyttä kuin nykyaikaakin. Museoiden tehtävänä on myös saada ihmiset ymmärtämään, että ennen heitä ja heidän jälkeensä tulee ihmisiä eikä kukaan elä tyhjiössä. Museon merkityksenä on juuri yhteyden luomisen ihmisten ja nykyajan välille. Museon tulisi antaa juuret paikallisille ihmisille ja saada heidät tuntemaan itsensä osaksi tätä jatkumoa menneestä nykyhetken kautta tulevaan. Tämän Vilkuna kokee onnistuvan, jos museolla on suuri näkyvyys paikallisille. Yhteistyöllä museon ja paikallisten asukkaiden kanssa on merkitystä ja sen on museonjohtaja Anne Koskamo aloittanut uudelleen vahvistaen museon roolia monin tavoin paikallisille asukkaille, avannut ovia monella tavalla. Yhteistoiminta on tässä avainasemassa. (Vilkuna 1995, 10, 14.)

Ilman asiakkaita ei ole toimivia museoita. Nopeutuva globalisaatio, maassamuutto ym. prosessit lisäävät paikallisuuden merkitystä niin yksilöille kuin yhteiskunnassa laajemminkin. Museoilla on merkitystä niin yksilöille kuin yhteiskunnalle. Ne kertovat menneisyydestä, tästä päivästä kuin tulevaisuudestakin monin tavoin. Niiden vaikutusta paikalliselle identiteetille ei saa väheksyä.

Vas. museojohtaja Anne Koskamol, kultturisihteeri Marika Salminen ja taiteilija Reijo Raekallio sekä Lasse Lompolo.

Kittilän tyttäret laulavat.

Tämä tilaisuus pidettiin vaaran päällä sijaitsevassa ateljeessa. Tilaisuuden jälkeen ehdin vielä käydä galleriassa, jossa oli aiemmin tänä vuonna ripustettu 90-vuotisjuhlanäyttely Olen karhu, olen kevään lempeä tuuli, olen pan – Reidar Särestöniemen arktisen maailman ilmestykset. Näyttely loi kuvaa Reidarista taiteilijana, hänen sisimmästään ja vahvasta suhteestaan ympäröivään maailmaan. 

Särestöniemen taidemuseo koostuu sekä traditionaalista peräpohjalaista rakennustyyliä edustavasta vanhasta Särestön tilasta että Raili ja Reima Pietilän eri aikoina suunnittelemista uusista rakennuksista: galleria, ateljee ja kahvio. Ne muodostavat hienon kokonaisuuden yhdessä, sillä niissä sekoittuvat hienosti vanha ja uusi. Kittiläläisten kannattaisi käydä Särestössä useammin ja tuoda sinne vieraitaan. Harvasta kunnasta löytyy tällainen vierailukohde kuin Särestöniemen taidemuseo! Ja sinne pääsee myös museokortilla.

(Ylläoleva on Särestössä pitämäni esitelmän alkuosa. Esitelmässäni hyödynsin tässä myös meidän graduntekijä Anna Vesannon graduesitelmää.)