Metsäsuomalaiset (Forest Finns/Finnskogar) -näyttely

Suomen museoliiton blogissa P.S. on pohdittu museoiden vaikuttavuutta, roolia ja sanomaa, osaksi lainaten museon määritelmää:

Museo- ja historiaopinnot läpikäyneiden ja alalla työskentelevien perimään on kirjoitettu vaatimus ja oletus, että meidän tehtävämme on kertoa totuus ja vain objektiivinen, puolueeton totuus. Sen rakennamme käyttäen monipuolista lähdemateriaalia kriittisesti tulkiten sekä välttämällä viimeiseen asti adjektiivien käyttöä. Olemme toki valmiita myöntämään, että emme pysty tuottamaan lopullista totuutta. Mutta vankka usko on, että totuutemme kestää ainakin sukupolven tai perusnäyttelyn mittaisen aikajänteen. Tämän perimän tuloksena useimpien museoiden missiomäärittelyssä painottuvat tekeminen ja oleminen. Näin myös museolain museomääritelmässä: 

Museotoiminnan tavoitteena on ylläpitää ja vahvistaa väestön ymmärrystä kulttuuristaan, historiastaan ja ympäristöstään. Museoiden tulee edistää kulttuuri- ja luonnonperintöä koskevan tiedon saatavuutta tallentamalla ja säilyttämällä aineellista ja visuaalista kulttuuriperintöä tuleville sukupolville, harjoittamalla siihen liittyvää tutkimusta, opetusta ja tiedonvälitystä sekä näyttely- ja julkaisutoimintaa.

Aika on aktiivisemmalle otteelle. Tämä on pääteltävissä ainakin kansainvälisestä museoalan keskustelusta. Tekemisen ja olemisen tilalle tarjotaan kannanottamista ja vaikuttamista.

Luin tämän sopivasta käytyäni - vihdoin - katsomassa Kansallismuseossaa tehtyä metsäsuomalaisista kertovaa näyttelyä. Näyttely herätti paljonkin ajatuksia, mutta ehkä se herätti enemmän tunteita.  Näyttely on saanut jatkoaikaa marraskuulle asti, mikä on tietysti hieno juttu, sillä ehdin katsomaan sen kiireettä. Näyttely kertoo nimensä mukaan niistä suomalaisista (tai oikeastaan savolaisista), jotka siirtyivät kuninkaan kutsusta  Ruotsin ja Norjan rajaseudulle, tuohon asti asumattomiin korpiin 1500- ja 1600-luvulla mukanaan mm. omat tavat, kansanusko ja kieli sekä kaskiviljelyelinkeino. Sinne he rakensivat naapureita ihmetyttävät saunat ja riihet sekä savutuvat. He säilyttävät kielensä, omia elämäntapojaan, mutta sulautuivat myöhemmin valtaväestöön sekä elinkeinoiltaan että kieleltään. Näyttelyn tarkoitus on kertoa näistä suurimmaksi osaksi Värmlannin suomalaismetsien asukkaista eli metsäsuomalaisista ja siitä miksi he lähtivät sinne ja minkälaista elämä oli suomalaismetsissä. Metsäsuomalaiset asuttivat muitakin alueita kuin vain Värmlantia. Näyttelyn aineisto perustuu pitkälti kansatieteilijä Astrid Reposen sanastonkeruumatkallaan vuonna 1932 hankkimiin esineisiin, jotka eivät aiemmin ole olleet näytteillä. Näyttelyssä tuli esille se mielenkiintoinen asia (verrattuna esimerkiksi tähän päivään), että aikoinaan Reponen-Juva välirauhanehdot kuultuaan ampui itsensä eduskuntatalon eteisessä osoittaakseen vastalauseensa niille. Tämä episodi on aikoinaan pidetty salassa eikä siitä kansatieteenkään oppikirjoissa ole mitään mainintaa.

Yleiskuva Kansallismuseon näyttelystä. Näyttely oli kaunis, mutta....

Ruotsin ja Norjan rajaseudulla olevan järven rantaa vuonna 1970 pystytetty muistokivi, jossa ovat kaikkiaan 431 metsäsuomalaista sukunimeä lähtöpaikkoineen.

Näyttelyllä on ollut suuri joukko käsikirjoittajia ja asiantuntijoita apuna, joten tästä näkökulmasta olin hieman pettynyt itse näyttelyyn, joka keskittyi miltei kokonaan tarkastelemaan metsäsuomalaisia historiallisena ilmiönä ja heidän puhumaansa suomea jo kuolleena kielenä. Näyttelyssä suuri osa käsitteli joko vanhoja käytössä olleita esineitä ja metsäsuomalaisten kieltä, josta oli näytteitä. Tämä johtuu ehkä myös siitä, että kielitieteilijät olivat tarmokkaasti keräämässä aineistoa metsäsuomalaisista ja heidän käyttämästään puheesta; ennustettiinhan heidän puhuvan kielen kuolevan monta kertaa ennen kuin se puhuttuna onkin kadonnut. Ehkä viimeisimpinä näistä oli Pertti Virtaranta. Näyttelyn käsikirjoittajatiimissäkin on ollut kaksi kielitieteilijää, ja se näkyy - valitettavasti - näyttelyssä. Olisin toivonut, että juuri metsäsuomalaisten asema ja merkitys tämän päivän Ruotsissa ja Norjassa olisi nostettu enemmän esille. Kansatieteilijät tutkivat tänä päivänä muutakin kuin vanhoja, puisia esineitä, joista lukuisia kehloja, pyttyjä, tuohikontteja, peltotyökaluja ja muita astioita oli näytteillä. Mikä merkitys on metsäsuomalaisten juurien omistamisella, mikä merkitys sillä on identiteetille ja miten metsäsuomalaistan historiaa kaivetaan omista juurista tällä hetkellä? Tämä tieto löytyy kyllä - kun sitä kaivaa - näyttelyn kaksikielisestä oheisteoksesta Finnskogar - Metsäsuomalaiset, joka sisältää johdantolukujen lisäksi esitykset metsäsuomalaisista sekä heidän parissa liikkuneista tutkijoita (FM Antti Metsänkylä), metsäsuomesta kielenä (FK Paula Andersson), suomalaisista paikannimistä (FT Tuula Eskeland) ja metsäsuomalaisten kansanuskosta (FT Marja-Liisa Keinänen). Keinäsen valaisevan artikkelin lopussa oli myös käsitelty niitä asioita, joita kaipasin näyttelyyn eli metsäsuomalaisen kulttuurin renesanssia ja sen merkitystä tänä päivänä. 

Karhunkallo Torsbyn metsäsuomalaiskeskuksessa.

Kuvat Torsbyn näyttelystä.

Metsäsuomalaiset sulautuivat siis vähitellen - pakosta ja omasta halustaankin - valtaväestöön, osaksi koska kaskeaminen kummastutti ja se kiellettiin metsiä tuhlaavan tavan vuoksi, sillä niitä tarvittiin muualle. Vielä viime vuosisadan puolessa välissä saattoi tavata vanhaa metsäsuomea puhuvia ihmisiä tai ainakin niitä, jotka osasivat runoja tai pystyivät loitsimaan suomeksi. Tänä päivänä mm. suomalaisperäiset paikannimet ovat jääneet kertomaan heistä ja osaltaan kertovat paikan ja siellä asujien identiteetistä. Monet metsäsuomalaistalot ovat olleet tunnettuja tutkijoiden majapaikkoja ja joitakin vuokrataan tänäänkin vieraille tai niitä on rauhoitettu, kuten mm. kielentutkija Lauri Kettusen yöpymispaikkanakin palvellut Juhoilan tila, joka on nyt suojeltu.

Juhoilan tila, joka nykyään on suojeltu suvun toiveesta.

Lauri Kettunen yöpyi Juhoilassa.

Metsäsuomalaisuus on elänyt tietyllä tavalla renesanssia. Vaikka kieli on kuollut, se elää vielä Ruotsin ja Norjan paikannimissä kertoen alueen entisistä asukkaista. Museossa - kuten tässä alhaalla Norjan metsäsuomalaismuseossa on viljelty kaskiruista, joka oli yksi metsäsuomalaisten mukanaan tuoma uutuus. Norjassa metsäsuomalaiset ovat vuodesta 1999 lähtien yksi kansallinen vähemmistö. Ruotsissa sijaitsee mm. metsäsuomalaisten kulttuurikeskus. Metsäsuomalaisten historiaa ja kulttuuriperintöä suojellaan ja kerätään. Heidän kansanuskoa, skandinaavien tavoista ja mytologiasta poikkeavia piirteitä halutaan korostaa yhä edelleen. Viime vuosina myös oman taustan löytäminen metsäsuomalaisista on tullut "helpommaksi" tunnustaa jopa Ruotsissa, sillä esimerkiksi kruununprinsessa Victorian apen sukujuuret ovat metsäsuomalaisia  ja hän (Olle Westling) avasikin tämän näyttelyn. Kun aiemmin metsäsuomalaisuus eräällä tavalla kulminoitui miehiin, niin yksi tunnettu - tai nyt ehkä kaikkein tunnetuin - metsäsuomalainen on Kaisa Vilhuinen, Jussin Kaisa eli Karin Henriksson (1855-1941), joka tunnetaan suomalaisten kielentutkijoiden ja kansanperinteen kerääjien aineistoista sekä kansanparannuksen taidoistaan. Häneen yhdistyy tänään pitkälti metsäsuomalaiskulttuuri ja sen renesanssi. Kaisan sanotaan osanneen mm. seisauttaa veren, tietäneen paljon taikoja, loitsuja ja runoja. Kaisa VIlhuinen muistetaan tänä päivänäkin, sillä Ruotsinsuomalaisten Kirjoittajien Yhdistys on vuodesta 2005 alkaen jakanut joka toinen vuosi ruotsinsuomalaisten omaa palkintoa, joka on nimetty Kaisa Vilhuisen mukaan. Palkinto jaetaan suomen kielen päivänä 9. huhtikuuta.

Kaskiruista kasvamassa, Norjan metsäsuomalaismuseo.

                                  

Savupirtti, Norjan metsäsuomalaismuseo.

Metsäsuomalaisrenesanssia.

Metsäsuomalaisista kertova näyttely oli lukuisine esineineen ja valoineen kaunis, mutta pysytteli valitettavasti menneessä ajassa. Se olisi voinut vaikuttaa enemmän jonkun muun näkökulman valitsemisella. Vitriinien lisäksi kävijän huomion kiinnitti Ateneumista lainassa ollut Eero Järnefeltin kaskimaan raatajia kuvaava Raatajat rahanalaiset (Kaski) -taulu. Mitähän se kertoi näyttelyn ulkomaisille kävijöille? Näyttely kertoi yhdestä siirtolaisryhmästä - tai maahanmuuttajista - jotka lähtivät etsimään parempia elinmahdollisuuksia, mutta kohtasivat paikanpäällä monenlaista epäluuloa. Osa metsäsuomalaissuvuista jatkoi myöhemmin matkaansa Pohjois-Amerikkaan, kuten esimerkiksi John Morton, jonka nimeä kantava keskus on avattu Turun yliopistossa. 

Mutti on ollut yksinkertainen ja täyttävä jauhoruoka, jota metsäsuomalaisseutujen asukkaat ovat syöneet. Sitä tarjottiin ainakin metsäsuomalaisseuduilla Mattilassa, jossa olin muutama vuosi sitten retkellä. Siellä sitä tarjottiin yhtenä metsäsuomalaisena perinneruokana.

                                 

Ja tällaista elämä on ollut suomalaismetsissä Metro-Tyttöjen esittämänä. Muunkinlaista musiikkia sieltä toki löytyy.

                                

P.S. #Museokortilla pääsin tännekin näyttelyyn.

P.S.  Astrid Reposesta kertovaa kirjaa Vapauden taju löytyy Kansallismuseon kirjakaupasta. Kirjan on kirjoittanut hänen tyttärensä Meri-Helga Mantere ja se kertoo enemmän reposen filosofiasta ja työstä aineiston kerääjänä. Kiitos kommentoijille tästä tiedosta (en huomannut tätä kirjakaupassa).