Akateemisia rituaaleja

Olen osallistunut tähänastisen yliopistourani varrella yhteen jos toiseenkin akateemiseen rituaaliin. Niillä voidaan tarkoittaa yliopistoissa noudatettavia perinteisiä tapoja, joista osa on hyvin institutionalisoituneita, osa taas voi olla hyvinkin erilaisia johtuen esimerkiksi rituaalin osanottajista. Näitä ovat esimerkiksi väitökset, karonkat, publiikit, lukukausien avajaiset ja promootiot. Myös virkaanastujaiset ovat olleet perinteisiä rituaaleja, mutta yliopistolakiuudistuksen myötä ne ovat jääneet historiaan 1.1.2010. Professoreita ei nimittäin enää nimitetä virkaan, vaan heidät otetaan hoitamaan professorin tehtäviä.

Turun yliopistossa professoriluennot jatkavat osaltaan tätä akateemista virkaanastujaisperinnettä. Professorin tehtäviä hoitamaan valitun henkilön tulee pitää noin 15 minuutin mittainen esitelmä, jonka avulla voi suunnata omaa tieteenalaansa tulevaisuuteen tai tarkastella ajankohtaisia kysymyksiä. Erityisen juhlavaksi tämän tilaisuuden tekee niiden pitopaikka, Turun Akatemiatalon juhlasali.  Akatemiatalo valmistui vuonn 1815 ja siinä Turun Akatemia toimi vuoteen 1827, jolloin Akatemia siirrettiin Helsinkiin. Juhlasalissa pidetään muun muassa konsertteja. Salin akustiikka aiheuttaakin puhujalle haasteita, sillä liian nopea puhe puuroutuu. Onneksi ennen tilaisuutta puhujille järjestetään tilaisuus harjoitella etukäteen.  

Kun luennot – kuulijoiden onneksi niiden pituus on vain 15 minuuttia – on pidetty, yliopisto tarjoaa aulassa kuohuviinimaljat, jonka jälkeen itse kukin voi pitää jatkot haluamassa paikassaan haluamalleen kombinaatiolle. Tämän juhlan kustannukset voi muuten vähentää verotuksessa. 

Aleksis Kiven päivänä eli 10. lokakuuta osallistuin itse tähän arvokkaaseen akateemiseen rituaaliin. Päivämäärä on helppo muistaa. Samoin minun on helppo muistaa päivä, jolloin sain maisterin paperit ja väitöspäivä, sillä molemmat tapahtuivat 9.11., toki välissä oli erinäisiä vuosia. Maisteriksivalmistumispäivän tekee erikoiseksi se, että samalla kun olin opiskelukavereideni kanssa juhlimassa, niin muualla maailmalla tehtiin politiikkaa, sillä Berliinin muuri murtui. Vuosi oli 1989. 

Professoriluennon jatkoilla keskustelimme muutaman kollegan kanssa siitä, miten meidän oma sukupolvemme ei ole innokkaasti ollut akateemisia rituaaleja noudattamassa. Vain harva meistä oli osallistunut promootioon eikä kaikilla ollut omaa tohtorinhattua, jota useissa työtehtävissä tarvitaan – ei suinkaan päässä, vaan väitöstilaisuuksissa pöydällä tai kulkueissa kädessä. Tämä tiettyjen juhlatraditioiden vältteleminen varmaan kuvastaa meidän opiskeluajan aikakauden henkeä, sillä nykyään meitä nuoremmat osallistuvat paljon innokkaammin vaikkapa promootioon. Meidän aikanahan ei esimerkiksi maisteripromootioita publiikkia pidetty ja itse sain maisterinpaperit postitse tiedekunnan kansliasta. Eräs kollegani ihmettelikin minulle, että minunhan kansatieteilijänä pitäisi osallistua innokkaasti tällaisiin traditioihin.

Rituaaleja voi vierastaa ja silti tunnistaa ja tunnustaa niiden voiman ja niillä olevan tärkeän tehtävän. Jokapäiväisestä arjesta poikkeavat rituaalit – kuten juuri äskeinen professoriluento – uusintavat sosiaalista järjestystä, vahvistavat yhteisöllisyyttä ja auttavat luomaan kollektiivisuutta. Samalla ne myös tarjoavat oivan tilaisuuden juhlia ja iloita ystävien kanssa. Sellaisia tilaisuuksia ei ole koskaan liikaa. Kiitos ystäville ja kollegoille sekä tietysti myös sukulaisille, jotka teitte päivästä ja illasta mieliinpainuvan!

Päivän havainto: turkulaiset taksikuskit eivät avaa ovea, vaikka taksiin astuminen pitkässä hameessa on tosi hankalaa.