Merkkivuosi

Hups, ollaan jo tammikuussa vuonna 2014 ja viimeinen viesti täällä on syksyiseltä Istanbulin matkalta. Loppuvuodesta on nähtävästi tapahtunut paljon asioita, koska en ole ehtinyt täällä käymään. 

Tämä alkanut vuosi on meille lappilaisille merkkivuosi, mutta en sillä suinkaan tarkoita sitä, että  ensimmäisen maailmansodan syttymisestä on kulunut 100 vuotta, vaan luonnollisesti Lapin sodan syttymistä. Siitä on tänä vuonna kulunut 70 vuotta ja jotensakin tuntuu siltä, että se unohtuu helposti Etelä-Suomen perspektiivistä katsottuna. Vink vink vaan sinne Mäntyniemeenkin. Nyt minun on pakko toistaa itseäni ja kertoa taas,  että syksyllä 1944 saksalaisjoukot vetäytyessään tuhosivat lähes koko Lapin infrasturktuurin ja rakennuskannan. Aineellisten tuhojen lisäksi Lappi koki myös mentaalisen ja kulttuurisen katastrofin. Evakosta - joko Ruotsista tai Pohjanmaalta - palanneet joutuivat aloittamaan elämänsä täysin alusta. Sodan jälkeen alkoi niin aineellinen kuin kulttuurinen ja mentaalinen jälleenrakentaminen, jonka massiivisuutta - eikä sen aiheuttamaa traumaa - ole etelässä aina tajuttu. Sodan sotilaisiin jättämiä henkisiä jälkiä käsittelee ansiokkaasti historioitsija Ville Kivimäen teos Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1944, jonka sain joululahjaksi ja joka on vielä hieman kesken. Teos pohjautuu hänen väitöskirjatutkimukseen.

Kaikki Lapin asukkaat, yli 100 000 siviiliä vietiin syksyllä 1944 evakkoon Pohjamaalle ja Pohjois-Ruotsiin. Saksalaisia sotilaita oli Lapissa - tai laajemmin Pohjois-Suomessa - ollut reilusti enemmän kuin asukkaita eli  vajaat 200 000. Ihan asiallinen kysymys onkin ollut, että hylkäsikö vai luopuiko Suomi Lapista? Tätä tarkastelee mm. Maria Lähteenmäki lappilaisten sotakokemuksia käsittelevässä teoksessaan Jänkäjääkäreitä ja parakkipiikoja. (SKS 1999).  Lapin sodan Lapille aiheuttaman "kollektiivisen materiaalisen, mentaalisen ja kulttuurisen katastrofin syksyllä 1944" jättämiä jälkiä tutkitaan mm. Lapin yliopistossa Marja Tuomisen vetämässä projektissa.

Täältä minun kotikylästäni  - ja tietysti myös kotikunnasta - ihmiset pääsivät evakkoon Ruotsiin, suurin osa Dorothean kuntaan. Osa heistä jäikin sinne, sillä kulkutauteihin menehtyi erityisesti lapsia. Kyläläiset saivat palata polttamattomaan kylään, sillä syrjäisesetä sijainnista tiettömän taipaleen takana oli tässä tapauksessa etua. 

Nyt kylä on yhdistetty tie- ja tietoverkkoihin, eikä siitä suinkaan aina ole vain etua. Kun katsoo esimerkiksi tätä Ylen sivulla olevaa karttaa, huomaa miten kylää ympyröivät erilaisten ulkomaisten kaivosyhtiöiden varaukset ja valtaushakemukset. Meidän naapuriin valitettavasti tämä kaivoskiima näyttää tuovan ainakin varauksia ja valtauksia; toivottavasti ei kuitenkaan kaivoksia. Kaivoksen naapurissa ei lomia voi viettää. Toivottavasti tämä alkanut vuosi tuo järkeä näihin järjettömiin ja ylimitotettuihin kaivosunelmiin!