Museo(i)ssa Istanbulissa (+ lisäys)

Istanbulin kulttuurihistoriallisissa nähtävyyksisssä on totisesti valinnan varaa. Koko kaupunkia ei millään tavalla voi museoksi luonnehtia, mutta joka puolella törmää sen eri historiallisista kerrostumista kertoviin nähtävyyksiin. Kaupungin historiasta kiinnostunut  - tai pikemminkin hurmioitunut - kävijä voi jopa olla vaarassa sairastua ns. Stendhalin syndroomaan, jolla tarkoitetaan taideteoksesta - tai myös luonnon kauneudesta - koettua niin voimakasta vaikuttumista ja hurmioitumista, että se aiheuttaa psykosomaattisia oireita kuten sekavuutta, heikotusta tai paniikkia. Tämä on tietysti henkilökohtaista eivätkä kaikki siihen sairastu. 

Otin riskin enkä vältellyt Stendhalin syndrooman vuoksi Istanbulin nähtävyyksiä ja ehdin käydä muutamassa ns. päänähtävyydessä. Valitettavasti esimerkiksi monet museoista,  Konstantinopolin muurit ja Horan kirkko jäivät toiseen kertaan. Yksi tärkeimmistä museoista on yläkuvassa oleva, joulukuussa 537 kirkoksi avattu Hagia Sofia, jossa kävijä mykistyy ja tuntee itsensä todella pieneksi seisoessaan 56 metriä korkean ja 31 metriä leveän kupolin alla. Sen rakennuttaja keisari Justinus I onnistui halutessaan tehdä siitä aikanaan maailman mahtavimman kirkon. Konstantinopolin valloituksen (1435) jälkeen Hagia Sofian kirkko muutettiin moskeijaksi ja sen ulkopuolelle lisättiin minareetit ja sisälle kupolikattoon suuret kalligrafiataulut, joissa lukee mm. Allahin ja profeetta Muhammedin lastenlasten nimet sekä alhaalle mm. minbar-saarnatuolin ja mihrab-rukoussyvennyksen, joka sijaitsee Mekan puoleisella seinällä. Turkin tasavallan perustamisen jälkeen Hagia Sofia muutettiin museoksi ja tuolloin sen bysanttilaiset freskot ja mosaiikit kaivettiin esiin. Kuulemma ajoittain yhä edelleen jotkut muslimit haluaisivat paikan muutettavan moskeijaksi ja toisaalta jotkut kristityt haluaisivat palauttaa sen ennalleen ja ainakin poistaa sen moskeijan aikaiset merkit. Ne ovat kuitenkin tärkeä osa rakennuksen (ja kaupungin) historiaa ja sen eri kerrostumia, joten niiden poistaminen ei tule kysymykseen. Nytkin käynnissä olevan uuden restauroinnin tavoitteena on säilyttää sekä Bysantin että osmanien ajan kulttuurikerrostumat.

 

Hagia Sofian vieressä sijaitsevaan Topkapin palatsiin tutustumisen jätin toiseen päivään ja hyvä niin, sillä sitä kierrellessä vierähti yli kolme tuntia (Hagia Sofiassa hieman vähemmän aikaa). Haaremia ja monia muita tiloja saattoi ihailla melko rauhassa, mutta aarrekammioihin ja Pyhäinjäännösten huoneisiin piti jonottaa ja kulkea jonossa, mikäli halusi nähdä edes vilahduksen Topkapin tikarista, kullatusta kehdosta, Lusikantekijän ja kaikista muista timanteista, kulta- ja jadeaarteista, Mooksesen sauvasta, profeetan jalanjäljestä tai viiksikarvoista (joita en kyllä nähnyt) tai muista kallisarvoisista aarteista. Se oli siis samalla myös tärkeä pyhiinvaelluskohde muslimeille. 

Istanbulissa korjataan ja rakennetaan - ja samalla tuhotaan ja raivataan vanhaa pois koko ajan. Mm. Unesco on kiinnittänyt huomiota Istanbulin historiallisia nähtävyyksiä koskeviin vaaroihin eli ilmansaasteisiin, kontrolloimattomaan kaupunkirakentamiseen ja väestöpaineeseen - ja myös suuriin matkailijamääriin. Esimerkiksi Sinisen moskeijan viereisestä Hippodromista ei ole paljoa nähtävissää - ja sekin vähä eli pylväät olivat nyt korjaustelineiden tai korealaisten "kisojen" vuoksi piilossa. Topkapin lähellä olevan puutalokadun talot on puolestaan restautoitu niin hienoiksi, että ne ovat menettäneet luonteensa.

Yksi Istanbulin uusimmista museoista on keväällä 2012 avattu Viattomuuden museo, joka oikeastaan on kirjailija Orhan Pamukin samannimisen romaanin sivutuote. Pieneen, sata vuotta vanhaan taloon perustettu museo kertoo 1950-luvun jälkeisestä (fokus ehkä 1970-luvulla) Istanbulista ja sen länsimaistuneen keskiluokan elämästä. Näyttelyn 83 "vitriiniä" (yhtä monta kuin kirjassa on lukuja) kertovat romaanin päähenkilöiden, rakastuneen Kemalin ja rakkauden kohteen Füsunin ja hänen perheensä elämästä. Kuten kaikki kirjan lukeneet muistavat, Füsunin ollessa saavuttamattomissa, varasti Kemal tämän kotoa erilaisia esineitä päästäkseen häntä lähelle. Esimerkiksi museon sisääntuloaulan seinällä on teos, joka on täynnä tupakantumppeja, jotka kertovat kunkin päivän tapahtumasta monien vuosien ajalta. Ne myös kertovat silloisesta Istanbulista; esimerkiksi sinä vuonna jolloin ulkonaliikkumiskielto oli voimassa, tupakantumppeja oli vähän, koska Kemalin oli kiiruhdettava kotiin ajoissa. Viereisellä seinällä oli myös videoita näiden tupakoiden polttamisesta. Koko näyttely ei ole vielä valmis, sillä muutama vitriinikaappi oli verhon takana ja museo-oppaan mukaan Pamuk työskentelee vielä niiden parissa. Osassa näyttelyä oli mukana myös ääni.

Pamukin mukaan museosta voi nauttia, vaikka kirjaa ei olisi lukenut. Museokäynnille osallistuneet kirjaa lukemattomat kollegat olivat toista mieltä. Näyttelystä saa paljon enemmän irti, kun tietää romaanin tapahtumista. Onneksi luin sen monisataasivuisen järkäleen joululomalla ja näin sain siitä paljon enemmän irti, kun muistin, että mitä kaappia vastaavassa kirjan luvassa tapahtuikaan. Toisaalta keskusteluissa nousi esille myös se, että mikä tämän fiktiivisen museon tarkoitus oikein on? Toki se kertoo länsimaistuneen keskiluokkaisen istanbulilaisperheen arjesta 1950-luvun jälkeen. Mitä narratiiveja tämä näyttely kertoo ja miksi? Onko se vain uusi tapa tuotteistaa romaani ja kerätä rahaa, kuten kyynisimmät meistä kävijöistä sanoivat. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä museologit tästä sanovat. Romaanin takasivulla on lippu museoon; ilman sitä sisäänpääsy maksaa noin 10 euroa.

Lyhyellä videolla Pamuk kertoo museosta ja paljastaa tämän fiktiivisen museon olevan hänelle tapa ilmaista itseään visuaalisesti. Filmiltä näkee myös minkälainen museo ja sen lähiympäristö olivat Pamukin hankkiessa sen omistukseensa 1999. Täältä löytyy Ylen uutinen ja kuvaa museon avaamisesta.

 
Törmäsin muuten Istanbulissa oloaikana kahteen paikalliseen henkilöön, jotka kritisoivat Pamukia ja sanoivat, että häntä parempia Istanbulin kuvaajia on. Valitettavasti unohdin sen englanninkielisen kirjakaupan myyjän suositteleman kirjailijan nimen. Mennessäni Viattomuuden museolle varmistin olevani oikealla kadulla nuorelta naiselta. Hän oli menossa samaan suuntaan ja kertoi ihmettelevänsä Pamukin suurta suosiota ulkomailla. Hänen mielestään tämä ei ole hyvä kirjailija eikä missään tapauksessa hyvä Istanbulin kuvaaja. 

Lisäys:  On vielä pakko lisätä, ettei vain tule väärää käsitystä: olen pitänyt todella paljon lukemistani Pamukin teoksista: Lumi, Viattomuuden museo ja Istanbul. Muistot ja kaupunki. Viimeksi mainittu oli mitä oivallisinta matkaseuraa Istanbulissa. 
                                                ----

Luin ennen matkaa myös toimittaja Reeta Paakkisen Kotona Istanbulissa. Tositarinoita Turkista (2013). Se kertoo hänen omista kokemuksista ja arjesta, mutta samalla se avaa mukavasti Istanbulin ja Turkin värikästä historiaa. Sujuvasti kirjoitettu ja kiinnostava teos; eikä vähiten kirjoittajan oman henkilökohtaisen näkökulman, tietopohjan ja työnkokemuksen vuoksi.