"Laulu koti-ikävästä" - "Ingen riktig finne" + lisäys

Katsoin pari viikkoa sitten tämän Mika Ronkaisen ohjaaman dokumentin, joka kertoi entisen Aknestikin muusikon Kai Latvalehdon ja hänen isänsä matkasta Oulusta Göteborgiin, jonne perhe muutti Kain ollessa lapsi. Pojan ollessa teini-iässä perhe palasi takasin Suomeen ja tämä paluu jätti jäljet Kaihin; isä ei pojan kapinointia edes muistanut. ”Road-moviemainen” dokumentti lähti liikkeelle Kain tuntemasta tyhjyydestä tai ulkopuolisuudesta, joka häntä kiusasi yhä enemmän perheen perustamisen ja lapsen syntymän jälkeen. Hän koki olevansa juureton ja eikä oikein tiennyt kuka hän on; vastaavanlaisia identiteettiongelmia kokevat monet toisen polven maahan- tai paluumuuttajat. (Toisen polven maahanmuuttajien identiteettikamppailusta meillä teki gradun jo silloin Ruotsissa asunut Anu Tolonen vuonna 2003.) Göteborgissa Latvalehto koki olevansa ulkopuolinen, mutta ulkopuolisuus jatkui myös "kotiinpaluun" jälkeen.   

Filmissä saattoi nähdä kaikkien road movie-genren perinteisten tekijöiden olevan läsnä: lähtö, kapina ja ajatus vapaudesta suhteessa sisäiseen lähtemisen pakkoon. Kain ja hänen isän ajomatkan voi nähdä olevan samalla matka Kain lapsuuden Göteborgiin, sen muistoihin ja myös eräällä tavalla ruotsinsuomalaisten maahanmuuttajien elämään Ruotsissa. Minulle itse elokuvasta jäi hieman hämmentynyt olo, ehkä siksi, että kyseessä oli niin selkeästi sukupuolittunut tarina, jossa sinällään ei ollut mitään vikaa. Minua ei myöskään häirinnyt ystävieni huomauttama musiikin ja tarinan irrallisuus, sillä filmin nostalginen musiikkiosuus peilasi 60- ja 80-lukujen ensimmäisen ruotsinsuomalaispolven (katkeria) kokemuksia eikä oikein sopinut toisen polven juurettomuuden ja identiteetin etsinnän - tai hapuilun -  kuvaukseen. Mutta yllätys minulle oli, että siitä puuttui jokseenkin kokonaan luokka-aspekti, josta olemme lukeneet erityisesti ruotsinsuomalaisten nuoremman polven kirjailijoiden teoksista. Koulukokemuksissa luokkaerot tai sen kokeminen tulivat filmissä esille, mutta ehkä enemmän rivien välissä. Filmissä oli monia mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten se, miten päähenkilön ruotsin puhuminen lisääntyi matkan edetessä; ensin vain tack och hej ja sitten pitempiä ja pitempiä lauseita ja dialogia. Ehkä näin vähitellen myös ruotsin ja göteborginmurteen löydyttyä löytyi myös se pääosanesittäjän etsimä Kai.

Tämä luokkaretki (klassresa) on aihe, josta toiset suomalaiset/ruotsinsuomalaiset ovat kyllästymiseen asti lukeneet. ”Helena, juuri se että siitä puuttui lähes kokonaan (olisi voinut puuttua kokonan) se luokka-ajattelu, oli yksi filmin suurista ansioista. Olen oksennukseen asti kyllästynyt Alakosken etcetera luokkahöpötykseen ja luokkareissuun. Sinne meni Ruotsiin lääkäreitä, maistereita ynnä muita hamppareita. Ja moni sinne mennyt on lähtenyt opiskelemaan, kun ei Suomen tiukat yliopistot kaikkia huolineet.” Näin napakasti minulle vastasi eräs tuttavani ja oli myös oikeassa siinä, että valitettavan usein Ruotsissa ruotsinsuomalaisista on annettu yksipuolinen, häviäjien ja ressukoiden kuva, vaikka sinne lähti nimenomaan myös rohkeita, jotka uskalsivat kokea uutta ja lähtivät sitä etsimään. Tosin tuossa filmissäkin käytiin vielä Slussenin siltojen alla.  

Ei välttämättä juurettomuus ja irrallisuus, vaan eräänlainen kahden maan välillä oleminen on useille ulkomaansuomalaisille tuttu tila. Monille heistä on selvää missä koti ja juuret ovat, joko Suomessa tai uudessa kotimaassa - tai koti voi olla molemmissa -  mutta usein kaipuu kohdistuu sinne, missä ei juuri sillä hetkellä olla. Ehkä parhaiten "kotona" ollaankin matkalla näiden kahden paikan välillä? Tämä ilmiö on tuttu kirjallisuuden, musiikin ja esimerkiksi tämän elokuvan lisäksi myös useista ulkosuomalaisten kirjoittamista blogeista. Esimerkiksi ruotsinsuomalaisista paluumuuttajista tehdyn tutkielman (Marjukka Saarivuori 2006) perusteella Haaparannalle Suomen rajan läheisyyteen Etelä-Ruotsista muuttaneiden eläkeläisten tärkeinä motiiveine taloudellisten seikkojen kuten eläkkeen verotuksen lisäksi oli kaipuu kotiseudulle tai sen läheisyyteen. Nostalgia on vahva tekijä...

Elokuva ja ennen kaikkea sen kaihoisa, Suomi-nostalgiaa tihkuva musiikki, tuli mieleeni ollessani äsken käymässä Tukholmassa asuvan kummitätini luona. Hän on muuttanut Ruotsiin jo vuonna 1957, opiskellut siellä ammatin, edennyt urallaan ja tehnyt elämätyön kahdessa suuressa tukholmalaissairaalassa. Kaksikymppisenä ulkomaille töihin ja opiskelemaan lähtö on ollut rohkea teko, mutta hän oli jo tätä ennen ollut töissä vuoden Pariisissa diplomaattiperheessä juoksutyttönä. Erilaisia ruotsinsuomalaisten tai maahanmuuttajien tarinoita on jo paljon kirjoitettu ja julkaistu sekä fiktiivisiä, muisteluja että tutkimuksia;  niin yllä olevassa Hannelen kommentissa hänen kritisoimia surkeudella mässäileviä luokkaretkikertomuksia kuin myös toisenlaisia tarinoita. Kummitätini kantaa yhä Suomen passia, kaipaa kesäisin mökille entiseen kotikylään, mutta Suomeen hän ei palaa, sillä koti ja elämä ovat Ruotsissa. 

Kesämökillä ollessa liputetaan sekä Suomen että Ruotsin pienoislipuilla.

 Erityiskiitos Hannelelle ja Mikolle ajatustenvaihdosta elokuvan jälkeen!

Lisäys:  Ruotsin Studio Sisun ohjelma 40 vuotta laulua koti-ikävästä löytyy täältä.