"Onko Mikkeliin mänijöitä? Juna män justiinsa" - Kulttuuriperintöä tuotteistettuna tai ilman

Itä-Suomen kohdalla minun kartalla on ollut paljon valkoisia läikkiä, mutta nyt elokuun alussa olen ehtinyt käydä pikaisesti työmatkalla sekä Mikkelissä että Lappeenrannassa. Mikkelissä pidettiin Kotiseutuliiton järjestämät Kotiseutupäivät elokuun ensimmäisellä viikolla.

Kotiseutupäivien seminaarin aiheeksi oli valittu ajankohtaisesti Mikkelin kulttuuriperintö, sillä kaupungissa on aloitettu kulttuuriperinnön järjestelmällinen kartoittaminen. Tämän Mikkelin seudun kulttuuriperintöohjelma -hankkeen taustalla on kaupungin strategia, jonka mukaan vetovoimainen kaupunki hyödyntää kulttuuriperintöään. Huomionarvoista ja tärkeää on mm. se, että kaupunkilaisia kutsuttiin mukaan kulttuuriperinnön kartoittamiseen sekä netissä olevan kyselyn että erilaisten yleisötilaisuuksien kautta. Projektipäällikkö Pia Puntanen esitteli seminaarissa tähän astisia tuloksia eli sitä, mitä teemoja sekä kaupunkilaiset että projektin työntekijät ovat nostaneet esille Mikkelin alueen kulttuuriperintönä. Osasta näistä teemoista voi myös lukea projektilaisten blogista. 

Porin kaupungin kulttuurituottaja Emma Susi piti kommenttipuheenvuoron tuotteistetusta kulttuuriperinnöstä ja hän esitteli siinä yhden konkreettisen esimerkin, Juureva-malliston avulla miten Porin seudulla kulttuuriperintöä on tuotteistettu. Hankkeeseen voi tutustua tarkemmin Emma Suden kirjoittaman raportin avulla. Itse pidin toisen kommenttipuheenvuoron, jossa yritin tarkastella miten kulttuuriperintö tarjoaa meille keinoja ja symboleja, joiden avulla voimme tuntea kuuluvamme jonnekin, jotta emme tuntisi itseämme epävarmoiksi, irrallisiksi, juurettomiksi tässä monien muutosprosessien alaisessa maailmassa. Yksi tällainenhan on lähitulevaisuudessa "uhkaava" kuntarakenteen muutos, jossa kuntia on tarkoitus yhdistää raskaalla kädellä. Tämä puhutti paljon myös Kotiseutupäivien osanottajia.

Onko Mikkeliin mänijöitä? Juna män justiinsa.  Mikkelin seudun kulttuuriperintö on paljon enemmän kuin tämä Matti Jurvan ja Esa Pakarisen savon murteella esittämä lupsakka tokaisu, joka monille tulee ensimmäisenä Mikkelistä mieleen. Se on sekä aineellista että aineetonta, selkeästi tunnistettavaa että hieman piilossa olevaa eikä se sisältänyt kuulijoille suuria yllätyksiä. Koska kulttuuriperintö antaa meille mahdollisuuden paikantaa itsemme ajallisesti, paikallisesti ja sosiaalisesti, niin Mikkelin kulttuuriperinnön tarkoitus on kertoa Mikkelin ja sen seudun asukkaiden historiasta, perinteestä ja kulttuurista, luoda näin jatkumo kaukaa historiasta tämän päivän kautta tulevaisuuteen. Aika suuri osa siinä oli sotahistorialla ja ennen kaikkea Mannerheimilla - tässä näkyykin Mikkelin historia päämajakaupunkina sekä tietysti myös sen sijainti rajalla. Mannerheimilta ei voi välttyä Mikkelissä, sillä muutama vuosi sitten torille siirretty Mannerheimin patsas osuu pakostakin siellä satunnaisen matkailijan silmiin - halusi hän sitä tai ei. ** Marskin ryyppyä voi ostaa, rautatieasemalla on museoitu Marskin salonkivaunu ja tietysti museoista löytyy lisää tarinoita ja esineitä, joita tähän osaltaan myös ristiriitaiseen hahmoon liittyy. Kuva Mannerheimista jää näin suppeaksi ja yksipuoliseksi. Ehkä jotain muutakin tästä sotaherrasta voisi kertoa? Kulttuuriperintöblogin mukaan vastaajat toivoivat, että muitakin alueen merkkihenkilöitä käytettäisiin markkinoinnissa. Sotahistorian tai sotaisan Mikkelin lisäksi on hyvä löytää myös sellaista, jonka tuntevat omakseen ne henkilöt, jotka kokevat itsensä vieraaksi tässä runsaan sotahistorian kulttuuriperinnössä. 

Kulttuuriperintö on ollut käsite joka on viime vuosina tullut tutuksi monenlaisena ja monista, usein virallisluontoisista yhteyksistä tai silloin kun on ollut kyse kulttuurin hyödyntämisestä eri tavoin. Niissä se on otettu annettuna eikä sen sisältöön ole juuri puututtu. Mutta esimerkiksi Euroopan neuvoston Kulttuuriperinnön yhteiskunnallista merkitystä koskevassa puitesopimuksessa (2005, Framework Convention on the Role of Heritage in Society) kulttuuriperintö määritellään seuraavasti: kulttuuriperintö on joukko menneisyydestä periytyneitä resursseja, jotka ihmiset tunnistavat jatkuvasti kehittyvien arvojensa, uskomustensa, tietonsa ja perinteidensä heijastumaksi ja ilmaisuksi niiden omistuksesta riippumatta. Siihen [kulttuuriperintöön] kuuluvat kaikki ne ympäristön ominaisuudet, jotka johtuvat ihmisten ja paikkojen historiallisesta vuorovaikutuksesta.

Kulttuuri ja kulttuuriperintö eivät ole sama asia. Kulttuuri ei ole selkeärajaista, homogeenista ja staattista vaan muuttuva, globaali ja vuorovaikutteinen prosessi, kuten Pia Puntasen esitelmän mukaan se on myös tässä kulttuuriperintöhankkeessa ymmärretty. Kulttuuriperintöä ei sellaisenaan ole, vaan se luodaan, tehdään, konstruoidaan ja valitaan. Kulttuuriperinnölle ei myöskään sallita kulttuurille niin välttämätöntä muutosta, vaan se jähmetetään paikoilleen. 

Tärkeä kysymys tässä on, että keitä ovat nämä ihmiset, keiden kulttuuriperinnöstä on kyse ja ketkä tekevät valinnat. Ihan viatonta kulttuuriperinnön luominen ei siis ole, mutta kulttuuriperinnöksi valikoituu laajasta kulttuurin kirjosta eri alueilla eri asiat. Keskeistä tässäkin kuitenkin on oman historian ja menneisyyden tunteminen. Tärkeää on,  että ihmiset itse tunnistavat sen kulttuuriperinnöksi. Tärkeää on myös pitää silmällä sitä, että kulttuuriperinnöstä on tullut kulttuuripolitiikan tai matkailun keskeinen käsite, jota ei kyseenalaisteta ja johon liittyy paljon institutionaalista valtaa. Ja sitä valtaa käytetään. 

Mikkelissä on osattu jo tuotteistaa seudun kulttuuriperintöä ihan kiitetettävästi. Marski esiintyi juhlagaalassa - ja esittihän hän jopa kutsun Mikkeliin viime kesänä Turun kotiseutupäivillä - ja Astuvansalmen Amatsonit esiintyivät avajaisjuhlassa Mikkelin kehutulla torilla. Heitä ennen puhui tämän hetken maailmalla tunnetuin mikkeliläinen, EU:n talouskomissaari Olli Rehn ja puhui hyvin. Hän puhui hyvin henkilökohtaisesta näkökulmasta, kotiseudun tärkeydestä ja siitä, mitä Mikkeli hänelle merkitsee ja että miten, kotiseudun merkitys lisääntyy "maailmalla" ollessa.  

Tässä kuvassa ovat Astuvansalmen Amatsoonit, mutta ei kai kukaan sekoittanut Olli Rehniä heihin.

Kotiseutupäivien retkivalikoima oli monipuolinen ja yksi suosituimmista retkistä suuntautui Jaarli-laivalla pitkin Saimaata kohti Astuvansalmen kalliomaalauksia. Puolipilvisessä säässä kuviot erottuivat melko selvästi kalliosta. Vuonna 1968 "löydetyt" punamullalla tehdyt maalaukset sisältävät useita, melkein 20 hirveä, suunnillen yhtä monta ihmisihahmoa sekä kämmenien ja tassujen jälkiä ja veneitä ja geometrisia kuvioita. Mielenkiintoisia tietysti ovat naishahmot, joista toinen pitelee kädessään jousta. Me saimmekin oppaalta tehtäväksi löytää tämän naishahmon, ja hän onneksi erottuikin selkeästi kalliosta. 

Tätä Astuvansalmen retkeä täydensi omalta osaltani myöhempi käynti Lappeenrannassa, jossa minulla oli aikaa käydä Etelä-Karjan taidemuseossa  ja tutustua sen hienoon näyttelyyn Maisema rajan takana. Erityisesti minua kiinnosti sen osa Myyttinen viiva, jonka aiheena oli Äänisen ja Vienanmeren kalliopiirrokset, joita taiteilijaprofessori Marjukka Vainio on kuvannut yhdessä  Riitta Virtasen ja  Erkki Murtosen kanssa. Heidän tutkimusmatkojen tuloksena on valokuvia, videoita ja hankauspiirroksia eli frottaaseja, jotka esittävät kallioiden viivastoja ja taivaan, veden ja maan muodostamia luonnon pyhättöjä eri vuoden ja vuorokauden aikana.

Tärkeä osa alueen kulttuuriperintöä on Saimaa huviloineen ja hörylaivoineen: 

E.N. Setälän huvila Kalliomäki, jossa söimme lounasta. Suojeltu huvila kaipaisi pientä remonttia.

Mutta osaavat ne mikkeliläiset myös pilata omaa kulttuuriperintöään. Olin sikäläisten kollegojeni kanssa syömässä eräässä torin varren ravintolassa paistettuja muikkuja  (annos 19 euroa!!!), ja ne olivat niin suolattuja, että tönkkösuolattu olisi ollut oikea termi kuvaamaan suolan määrää. Kun siitä tarjoilijalle mainitsimme, niin hän asettui vastahankaan väittäen, että kalassa pitää olla suolaa, jotta se maistuu kalalle. Niinkuin me emme sitä tietäisi! Sydän-Savossa ei  nähtävästi asiakas ole oikeassa tai sitten savolainen ei näytä kestävän  edes rakentavaa palautetta. Mitäs tarjoilija meni itse kysymään, että maistuiko ruoka! Tämä olikin ainut kerta, jolloin ruuasta oli jotain huomautettavaa, sillä niin retkillä kuin iltajuhlassa ja muissa ravintoloissa ruokaa saattoi vilpittömästi kehua. Tai pitääkö puutteeksi laskea sen, että Marskin ryyppyä ei meille tarjottu.

Päivän havainto (Mikkelissä): torin pinta on kaunis, ja ainakin kesäisin tori on elävä, mutta mitä onkaan torin alla? Toriparkki, jota kuulemma eivät paikkakuntalaiset käytä.

PS. Ärsyttää, sillä en pysty poistamaan edellisen postauksen yhtä kopioitua linkkiä, vaan se häiritsee tätäkin kirjoitusta.  

** Lisäys: Unohdin mainita, että tästä patsaan siirrosta on Eeva Uusitalo kirjoittanut artikkelin (valitettavasti en pysty sen bibl. tietoja nyt etsimään). Artikkelissa mainitaan myös mielenkiintoinen Mannerheimin tyttäret -seura, jonka tavoitteena on matkustaa Marskin jalanjäljissä.