Luin kirjan: "Do wor jo ka Grenz..."

Pohjoisen kirjastoissa on loistava palvelu. Niin on toki täällä etelässäkin, mutta nyt on kyse Kolarin kunnankirjastosta, kiitos Kyösti, josta sain ohikulkumatkalla lainaksi itävaltalaisen Thomas Brunnsteinerin kirjoittaman Bis ins Eismeer. Zwölf Reportagen von den Einwohnern der Welt zwischen Polarkreis und Kaukasus (Wieser Verlag, 2007) sekä alkukielellä että suomennoksena Jäämerelle saakka. Kaksitoista matkakertomusta (Absurdia, 2010). Brunnsteiner on kirjailija ja freelance-toimittaja, joka on aiemmin työskennellyt (kirjan esittelyn mukaan) myös mm. yöportieerina, kääntäjänä, eräoppaana ja poronhoitajana (?). Vuonna 2000 hän muutti perheineen Suomeen Kolarin Vaatojärven kylään. Vaattojärvi on yksi näitä Lapin harmaantuvia ja autioituvia kyliä, joita Lapissa ja muuallakin maaseudulla riittää.

Brunnsteinerin matkakertomusten kohteena ovat ihmiset, jotka edustavat hänelle katoamassa olevaa elämäntapaa tai asuvat Euroopan reunalla. Monissa kertomuksissa peilataan kansojen ja niiden yksilöiden kohtaloita joko sodan tai toimeentulon arkisissa kamppailuissa. Maantieteellisesti kuljetaan, kuten kirjan nimestäkin tulee esille, Jäämereltä Kaukasukselle. Välillä poiketaan Ahvenanmaalla, Ruotsin laivalla, Moskovassa tai saksalaisen rekkakuskin kanssa Keski-Euroopan autobahnoilla. 

Kirjan avauskertomus "Im blutroten Dorf", "Verenpunainen kylä" sijoittuu Kolariin ja Venejärvelle, kirjailijan asuinpaikkaan. Siinä hän tarkastelee, mitä jäi perinnöksi metsäkaartilaisilta, jotka kuolivat vakaumuksensa puolesta ja tässä tapauksessa vielä omien sukulaisten luoteihin tai ilmiantoon. Tämä kertomus sai minut miettimään sitä, että mitähän kyläläiset ajattelevat tästä teoksesta ja sen kirjoittajasta, sillä ulkopuolisena tarkkailijana ja kuvaajana Brunnsteinerin luonnehdinnat ja kuvaukset nimellä mainituista henkilöistä ovat joskus hieman julmia. Varmaan ovat sattuvia, mutta ne voivat myös satuttaa. Tämä tuli nyt  mieleeni, kun viime päivinä on keskusteltu Riikka Ala-Harjan romaanista Maihinnousu ja siitä, miten se on loukannut hänen lähipiiriään. Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Variksen mukaan - lainaus on Hesarin uutisesta:

Varis tähdentää, että kirjailija ei ole vastuussa siitä miten lukija suhtautuu hänen kirjaansa. "Kuka tahansa saa vihata kirjaa, repiä sen ja vaikka polttaa. Mutta kirjailijaa ei voi vaatia tilille siitä, mitä lukija tuntee. Se on lukijan vastuulla."

Tämä teos ei kuitenkaan ole fiktiivinen teos, vaan matkakirja, joka on luokiteltu maantieteeseen. Ehkä minun mietteet ovat tässä ihan turhia, ylireagointia, ehkä ihmisten ulkonäön ja tekemisten kuvaukset eivät heitä itseään ole häirinneet. Tässä tulee kieltämättä mieleen myös sveitsiläisen Hans Ulrich Schwaarin teokset Enontekiöltä ja se miten hän esimerkiksi yhdessä teoksessaan nimeltä mainiten luokitteli tiettyjä henkilöitä mm. juopoiksi tai juoruakoiksi. Meitä tutkijoita sen sijaan koskevat eettiset säännöt, joiden mukaan meidän tulee kohdella tutkimuskohteena olevia henkilöitä.

Kirjan ovat kääntäneet Helsingin yliopiston saksan kääntämisen opiskelijat. Luin osan artikkeleista sekä saksaksi että suomeksi, loput suomeksi. Hyvä ratkaisu mielestäni oli, että Anton Neumeierin (tirolilainen, joka tuli jo 1930-luvulla Suomeen ja asui viimeiset vuosikymmenensä Enontekiön Nunnasessa) (itävallan)saksan sitaatit oli käännetty kirja- tai yleiskielelle, jota hän käytti.

Besserwisserinä en ole kirjaa lukenut, mutta esimerkiksi puhuttaessa lestadiolaisuuden kiihkomielisistä saarnaajista, jotka kulkivat ympäri maata, kyseessä ehkä kuitenkin oli ns. korpelalaisuus, uskonnollinen hurmosliike, joka syntyi Pohjois-Ruotsissa 1920-30-luvulla ja sai nimensä saarnaaja Toivo Korpelan mukaan.

Minua ei häirinnyt, vaikka joidenkin artikkelien kirjoitusajankohdan jälkeen on tapahtunut suuria muutoksia maailman kartalle; niissä pääosassa oli Brunnsternin ja ihmisten kohtaaminen ja hänen tekemät havainnot ja kysymykset, silloin kun hän rohkeni niitä alkaa kysyä. Erittäin sopiva kirja lukea vaikka matkalla Kittilästä Turkuun, saksankielinen teos on vielä erittäin kaunis ja "käteen sopiva".

Päivän havainto:  työhuoneessani on kaksi vaatekaappia, edellisessä ei ollut yhtään, joten kai tämä on tasapainoa.