Ruotsinsuomalaisten päivä 24.2.

Ruotsinsuomalaiset ovat suuri - ja enemmän ja vähemmän tunnistettu - vähemmistö Ruotsissa. Tutkimuskohteessani Haaparannalla ruotsinsuomalaiset ovat myös suuri vähemmistö paikallisten tornionlaakson suomalaisten kanssa. Molemmat - tai paremminkin molempien isovanhemmat  tai vanhemmat - ovat puhuneet suomea. Tornionlaaksosssa suomi on vaihtunut meänkieleksi, mutta nyt sekä suomi että meänkieli ovat vuodesta 2000 olleet Ruotsissa lain tunnistamia vähemmistökieliä, joskin niiden asemassa ei ole aina paljon kehumista. 
 
Itse ruotsinsuomalaisten päivää on vietetty ensimmäistä kertaa vasta 2011. Tämä ruotsinsuomalaisten juhlapäiväksi on valittu kansanrunouden keräilijä Carl Axel Gottlundin syntymäpäivä, joka on 24.2. Päivän tarkoituksena on juhlistaa ruotsinsuomalaisen vähemmistön olemassaoloa sekä herättää valtaväestön kiinnostusta ruotsinsuomalaisia kohtaan. Myös Ruotsin Akatemian päätöksellä päivä näkyy ruotsalaisissa kalentereissa virallisena merkkipäivänä. (Gottlund itse teki aikoinaan parikin tutkimusmatkaa metsäsuomalaisten pariin. Mm. hänen päiväkirjojaan näiltä seuduilta on julkaistu. Feministin tai nykytutkijan silmälasein niitä ei todellakaan kannata lukea.)

Ruotsinsuomalaisten päivää juhlitaan monin eri tavoin niillä paikkakunnilla, joilla ruotsinsuomalaisia asuu. Haaparannalla Svefissä eli ruotsinsuomalaisessa kansankorkeakoulussa järjestetään mm. Sisu-radion kanssa yhteistyössä seminaari  Ragnar Lassinantin merkeissä. Tällöin muistoja ja kuvaa Lassinantista avaavat hänen ystävät, työtoverit tai tutkijat. Päivän ohjelma löytyy täältä. Lassinantti oli "niin toppi äijä", että hän vaatii myöhemmin aivan oman postauksen.




 

Viimeinen ilta Lena-joella - Sahan museoista

Saamelaisten kansallispäivän kunniaksi ehkä vihoviimeinen kirjoitus kesäiseltä Lena-joen risteilyltä, tällä kertaa museoista. Aihe sopii päivään monella tavalla, sillä niin Sahan asukkaat kuin saamelaiset ovat suhteellisen tuntemattomia kunkin alueen valtaväestölle. Kulttuurin - tässä Sahan alueen kansojen - esittäminen preesensissä, ilman mitään muutoksia ja museoituna tuli selväksi ainakin tuolla kesäisellä retkellä. Tässä yläkuvassa ei kuitenkaan ole sahalaisia, vaan kahden viikon matkan ajan ahkeroineet matruusit, joille joen vesi ei ollut milloinkaan liian kylmä, jokivarren mäkärälaumat liian ahneita eikä mikään ongelma ohittamaton! 

Kävimme matkan aikana muutamassa museossa; Jakutiassa kävimme ensimmäisenä päivänä maakuntamuseossa sekä ihailemassa kivi- ja jalometallikokoelmia. Munniharppu- sekä mammuttimuseot jäivät seuraavaksi kerraksi. Lisäksi Zhiganskissa meillä oli aikaa tutustua paikalliseen museoon noin vartti, jonka jälkeen vaihdoimme paikkaa toisen ryhmän kanssa ja tutustuimme museon ulkorakennuksiin ja paikalliseen kirkkoon. Museota ennen ihailimme varmaan puoli tuntia paikallisia tansseja museon pihalla. Tanssit olivat hienoja, mutta musiikki tuli kyllä nauhalta. Tansseja esittivät niin nuoret pojat kuin vanhat naiset. 

 

Paikallismuseo oli pieni ja se koostui parista-kolmesta näyttelyhuoneesta, joista kahdessa oli diodraama ja eteisessä oli valokuvasuurennoksia seinällä. Kuvien lisäksi käsitöitä myyvät naiset olivat kansoittaneet pari huonetta. Ehkä ne oli tarkoitettu museon työntekijöille. Museo oli ammattimaisesti tehty ja johdettu. Ilman tekstejä oleva museonäyttely kertoi alueen historiasta, kulttuurista, elinkeinoista ja eläimistä. Meille kerrottujen tietojen mukaan suurin osa asukkaista oli evenkejä, joskin tansseista vain osa oli evenkitansseja. 

 

 

Matkan viimeisenä päivänä oli miltei koko päivä aikaa käydä ulkoilmamuseo Druzhbassa    (Ystävyys). Museo sijaitsee kauniilla paikalla Sottintsyssa Lena-joen lähellä, paikassa, jossa sijaitsi ensimäinen puulinnoitus, joka on nykyisen Jakutskin kaupungin alku. Tämä arkeologis-historiallinen museo koostuu tänne siirretyistä tai täällä rakennetuista puisista rakennuksista ja rakennelmista. Rakennukset oli sijoitettu siten, että ne kertoisivat myös normaaleista etäisyyksistä, jotka sijaitsivat rakennusten välillä. Esimerkiksi kesä- ja talvitalot sijaitsivat pienen matkan päässä toisistaan. Niitylle sijaitsevien rakennuksia voi ihailla myös läheiseltä mäeltä, jossa oli hieman ränsistynyt näköalatorni, jonne ei nyt voinut kiivetä sekä sinne pystytettyjä puisia hautamuistomerkkejä.

Itse museo koostuu vastaanottotilasta, sahalaisten kesä- ja talvitalosta, kirkosta vahti- ja kellotorneineen, tuulimyllystä sekä venäläisen (?) kauppiaan tms. rikkaan talosta, josta suurin osa oli museonäyttelytiloina. Lisäksi alueella oli kahvilarakennus ja vessat, mutta valitettavasti tämä rakennus oli kiinni. Lisäksi siellä oli pari puista latoa tai varastorakennusta, joita saattoi ihailla ikkunoista tai luvalla tai luvatta avattavista ovista. Lisäksi museoalueella oli laiva, joka kertoi alueen valloittaneiden kasakoiden saapuneen tämänkaltaisella laivalla. Museon nimen Drushba, Ystävyys sanotaan tulevan siitä, että se kuvastaa Sahan eri asukkaiden välistä ystävyyttä. 

 

Meidän pieni suomalaisryhmä sai onneksi oppaakseen paikkakuntalaisen toimittajan, Alexandr Dyakonovin. Hän on tutkinut Sahan historiaa ja kiinnostunut alueen asukkaista ja historiasta. Alexandr myös kertoi siitä, miten sahalaiset perheet voivat kesämaan aikana tulla viikonlopuksi tai päiviksi museoalueelle, sillä museon lähellä voi telttailla eikä Lena-joellekaan ole pitkä matka.  

Tässä sisä- ja ulkokuvat talvitalosta. Mm. naisten makuusijat olivat paremmin koristeltuja kuin miehille tarkoitetut.  

 

 

 

Kesällä Sahan tasavallassa asuttiin tällaisissa: 

Venäläistä asumiskulttuuria edusti iso puutalo, jonka monia huoneita (ainakin kuusi huonetta ja iso eteinen) käytettiin näyttelytilana: 

 

 

Kirkko kello- ja vahtitorneineen sijaitsi niityn toisella puolella. Kirkko oli kunnostettu ja siellä myytin kirjoja, ikoneja ja vahakynttilöitä - aivan samoin kuin aiemmin Zhiganskissa käymässämme Pyhälle Nikolaille pyhityssä kirkossa. 

 

Tämä Sottintsyn kirkko on kopio Zashiverskun linnoituksen kirkosta. Sinne tänne museoalueelle oli siroteltu varastotiloja, mutta niistä puuttuivat tekstit eikä kaikkiin päässyt edes kurkistamaan sisälle. Heinä oli myös korjattu, joten niityltä ei löytynyt esitteiden lupaamia Edelweissin kukkia...

Vaikka kahvila ei ollut avoinna ja vastaanotossa oli myytävänä vain muutama artikkeli (lähinnä jääkaappimagneetteja) kului museossa monta tuntia. Kerrankin rakennuksia ja niissä sijainneita esineitä ja näyttelyä saattoi katsoa rauhassa, vaikka kirkkossa ei olisikaan halunnut vietää niin pitkää aikaa. Täytyi vain pitää huolta, että ehti saksalaisten ja ruotsalaisten alta pois... 

Museokäynnin jälkeen laivalla vietettin viimeistä iltaa, jossa laivan artistien lisäksi matkustajat esittivät ohjelmaa (tansseja ja laulua) ja saivat myös kapteenilta "yllätyspalkintoja". Palkintoja jaettiin mm. ahkerimmalle (nähnyt eniten eri maita) matkustajalle, parhaimmalle näyttelijälle, ahkerimmalle käsityöntekijälle, sekä nuorimalle että vanhimmalle osallistujalle, perheelle, joka ajoi pisimmän matkan Jakutskiin, eniten (määrällisesti) kieliä osaavalle sekä henkilölle, joka oli osoittanut suurta kiinnostusta Sahan tasavaltaan esittämällä eniten positiivisa kysymyksiä. Sain lahjaksi sahalaista pariskuntaa esittävän kellon.

Tästä näkee, että kuvia ei ole paranneltu. Kuvassa sahalaisen Dimitrin (vas.) ohjaama munniharppuyhtye. Neljäs oikealta oli meidän sahankielen opettaja Raisa.

Pakkosiirrettyjä Kysyriin ja muuallekin Sahaan

Edellistä, Tiksistä kertovaa tekstiä ovat kollegat faceookissa kommentoineet. Meillehän ei kerrottu mitään Tiksissä olleista kalastuskolhooseista tai muista vastaavista. Sain kuulla, että meidän arkistossa oli mm. haastattelu Tiksissä kalanpyyntiin osallistuneesta   inkerinsuomalaisesta. Tämä haastattelu täytyy nyt Tiksissä käynnin jälkeen hakea luettavaksi. 

Sahan alue oli osa vankileirin saaristoa ja tuntien alueen ekologiset olot, se on erittäin ymmärrettävää. Sinne karkotetut ihmiset eivät edes tarvinneet kaltereita tai vanginvartijoita, sillä Sahan sijainti kaukana kaikesta ja sen kylmä ja pitkä talvi sekä kesän hyttyset pitivät huolen, että paikalla pysyttiin. Meille suomalaisille matkalaisille kerrottiin usein siitä, miten suomalaisetkin olivat osa tätä vankileirien saaristoa, jonka läpi nyt laivalla matkasimme. Itse asiassa kyseessä olivat - ainakin useimmiten - inkerinsuomalaiset. Inkerinsuomalaisten lisäksi Sahaan kyydittiin myös ainakin baltteja, puolalaisia ja ukrainalaisia muilta alueilta tuotujen sahalaisten lisäksi. 

Pakkosiirretyistä meille piti luennon toimittaja Alexandr Dyakonov, joka oli itsekin erittäin kiinnostunut heistä. Osa inkerinsuomalaisista oli jäänyt asumaan Jakutsin lähelle ja Alexandr oli itse käynnyt koulua heidän lastenlasten kanssa. Heistä on voinut julkisesti puhua vain lyhyen ajan 1990-luvulla ja esimerkiksi tällä hetkellä pakkosiirretyjen julkinen tutkiminen ei ole kannatettavaa. Tieto heistä on hajallaan mm. erilaisissa arkistoissa, joista Alexand on sitä koonnnut.

Yksi käyntikohteistamme eli Kysyrin kylä Lena-joen varrella on ollut yksi pakkosiirrettyjen kohde. Se sijaitsee Napapiirin takana miltei puurajalla. Kyläläisten, joista suuri osa oli evenkkejä, pääelinkeinoja ovat olleet poronhoito ja kalastus. Stalinin aikana kylään siirrettiin mm. baltteja, inkerinsuomalaisia ja Sahan muilta alueilta evenkkejä. Kaikki pakkosiirretyt tuotiin kylään ilman, että heille olisi kerrottu tai opetettu miten uudella alueella voi tulla toimeen. He eivät tunteneet alueen kaloja tai eläimiä eivätkä osanneet kalastaa tai metsästää. Niinpä ne, jotka ensimmäisestä talvesta selvisivät, saavat kiittää siitä muita kylässä asuneita sahalaisia. Ankaraa luontoa ja kovia oloja kunnioittaakseen kosyrilaiset ovat myöhemmin pystyttäneet kuolleiden pakkosiirrettyjen kunniaksi muistomerkin. Rikollisinahan heitä ei kukaan pitänyt. Vuonna 1948 he saivat muuttaa vapaasti Sahan alueella töiden perässä, mutta passissa oli merkintä "pakkosiirretty".

Kysyriin karkotettu inkerinsuomalaispoika kertoo ensimmäisestä Kysyrin talvestaan seuraavasti Carelia 3-2008 lehdessä: 

Ensimmäisen talven olimme eläneet kiljuvassa puutteessa. Ei ollut vaatteita eikä jalkineita. Eikä myytävänäkään ollut paljon mitään. Äiti osti minulle tyttöjen päällystakin: napitus oli vasemmalle puolen ja kaulus muistutti enemmänkin kaulaliinaa. Kauluksen äiti ompeli uudelleen, joten siitä tuli mukiinmenevä. Poron säärinahasta ompelemat ja hirven nahalla pohjatut jalkineet eli torbasat olivat kalliit. Siksi turkissukat eli käntšit äiti päällysti vanhan manttelin verkakankaalla. Näiden jalkineiden päälle vedin keväällä ikäloput kalossit. Vaatetus oli lämmin, mutta ei se hääppöiseltä näyttänyt. Ensi alkuun tuo hassunkurinen ulkomuotoni hävetti, mutta sitten totuin.

Kesäisin maleksin lasten kanssa Lenan rannalla, tavallisesti kotini lähettyvillä. Jopa heinäkuussa vain harvoin saattoi uida. Melkein koko kesäkauden rantatörmällä sulivat sinne kevättulvien mukana ajautuneet valtavat jäälautat. Keväisin jääpatojen aikana vesi kohosi jopa törmän vierinkivikerrostuman yli ja valtavia jäälauttoja ajautui melkein Kysyrin talojen liepeille. Sulavaa jäätä halottiin vaaleansinisiksi pylvään muotoisiksi kristalleiksi. Se oli ihmeellisen puhdasta juomavettä. Rannoilla oli paljon polttopuita, joten nuotioita viritimme usein

Alexandrin mukaan pakkosiirretyt ja heidän lapsensa ovat myöhemmin jääneet töihin Sahan alueelle, on solmittu paljon seka-avioliittoja ja kieleksi on vaihtunut venäjä tai saha. Hänen mukaansa suuri osa heidän jälkeläisistä tuntee itsensä tänään venäläisiksi eikä osa edes tunne tai halua tietää suvun lähihistoriaa, sillä "kaikkihan täällä ovat kärsineet". Baltian maiden itsenäistymisen jälkeen Lena-joella on tehty muutamia ekskursioita, kun heidän jälkeläisensä ovat halunneet tutustua paikkkoihin. Pakkosiirrettyjen selviytymisessä on auttanut toisten auttaminen, se, että ovat olleet henkisesti vahvoja sekä paikallisten tuki.

Meille Kysyr näyttäytyi paikkana, jonka taloista ei näytetty pidettävän huolta. Kylässä on pari kauppaa, kulttuuritalo, posti ja koulu asuntoloineen. Tai tällä hetkellä ei ollut koulua, vaan sitä rakennettiin talvella palaneen tilalle. Lisäksi kylään on pystytetty sen historiaa kuvaavia muistomerkkejä. Joen rannassa on useita vajoja, jotka kesällä olivat käytössä kalavarastoina, ja tietysti veneitä.

'

Tiksi

Yksi matkan kohokohtia oli Laptevinmeren rannalla sijaitseva satamakaupunki ja entinen sotilastukikohta Tiksi (ven. Тикси, jak. Тиксии, Tiksii), jonne on Jakutskista Lenaa pitkin matkaa 1270 km.  Vuonna 1933 perustettu Tiksi on yksi Laptevinmeren tärkeimpiä satamia, joka on avoinna toistaiseksi vain kesäaikaan. Satama on jään peitossa lokakuusta kesäkuuhun. Meillekin sanottiin, että kaupunkiin pääsy on epävarma, mikäli sää on huono. (Epävarma se olikin, mutta nyt toisesta syystä: ruotsalainen matkaopas pölli meidän bussin ja jouduimme odottamaan kuljetusta tiellä.) Lahdesta, johon laiva ankkuroitui, on itse kaupunkiin matkaa noin 7 km. Lahti sijaitsi lentokentän takana sijaiten keskellä sotilasaluetta mikä iheuttikin matkanjärjestäjille hieman ylimääräistä toimintaa. Mm. mekään emme saaneet jäädä rannalle ”oleilemaan”, koska se oli keskellä sotilasaluetta. 

 

 Kaupungissa asuu tällä hetkellä noin 5 000 asukasta (2010) väkiluvun ollessa Neuvostoliiton aikana vielä yli 11 600 (1989). Kaupungin loiston päivistä on selvästi muutama vuosi aikaa. Esimerkiksi keskustassa on selkeästi muutama täysin autio kerrostalo, mutta joissakin sentään asuttiin vielä. Meille kerrottiin myös, että armeijan lähtiessä Tiksistä ja lentokentältä vuonna 2012 tietyt lentokentän strategiset välineet otettiin mukaan ja tiukoissa neuvotteluissa ne myöhemmin palautettiin. Näin lentokenttäkin on taas auki, kun noin vuoden ajan sinne pääsi vain kesäaikaan ja helikopterilla.

 

 

 

 

Rakennuksista ja ympäristöstä voi kesäaikana vain aavistaa sen, miten ihmiset asuvat täällä talvella. Kaikki on tuotava kesäaikaan tai lentoteitse. Kuulimme talvisista lumimyrskyistä, jotka sulkevat ihmiset päiväkausiksi sisään ja tuulen voimasta, joka ylittää kaiken mielikuvituksen. Rakennukset on tehty pilareille, jotta ne kestävät ikijään. Kaupungissa on pari vuotta vanha kulttuuritalo, joka on rakennettu nykyisen presidentin käskystä tämän käytyä täällä – näin meille kerrottiin – sillä täytyyhän kaikilla tämän kokoisilla kaupungeilla nyt kulttuuritalo olla! (Tästä ei ole kuvaa.)

  

Kaupungissa on yksi hotelli, joka sijaitsee tavallisessa kerrostalossa. Talossa sijaitsi myös pieni kulttuurihistoriallinen museo, mutta valitettavasti emme päässeet sinne. Olisin mielelläni katsonut miten kaupungin tarina kerrotaan. Pääsin sen sijaan käymään pienessä, rakentamisen alla olevassa kirkossa. Ennen paluuta laivalle meille oli myös järjestetty yksi viidestä folklore-esityksestä, josta tällä kertaa huolehtivat Tiksissä asuvat evenkit. Saimme myös maistaa keitettyä kalaa ja porokeittoa näissä kesällä niin mahtavissa maisemissa.

 

 

”Jäämeri 30 päivässä” -ohjelman päätähti, näyttelijä Ville Haapasalokin on käynyt Tiksissä, jonka hän sanoi sijaitsevan kaukana kaikesta: ”Sanotaan nyt niin, että maailman rumimpien kaupunkien listalla aika kärjessä on sellainen paikka kuin Tiksi. Kannattaa käydä kurkkaamassa, jos sattuu niille kulmille. Se voi hiukan yllättää, ei ole ihan niitä peruspaikkoja.”  Tiksi näyti meille tulloin heinäkuussa kauniit kasvonsa, vaikka käyntipäiväksi sattunut sää olikin kylmä, mutta kaunis. Mutta millä tiksiläiset elävät, ei oikein tullut meille selväksi tämän päivän aikana...