Kalotin kummisetä ja regionautti - Ragnar Lassinantti

 

Ragnar Lassinantin omistuskirjoitus.

 
 

  Olin Haaparannalla ruotsinsuomalaisten päivässä pitämässä esitelmää Ragnar Lassinantista, sillä hänen syntymästään tulee tänä vuonna 100 vuotta ja hänet oli - ihan aiheesta - valittu päivien päätähdeksi. Yllä oleva omistuskirjoitus on hänen puheita ja kirjoituksia sisältävästä S’oon valehtelmaton tosi- teoksesta, jonka otin käyttööni sisaren kirjahyllystä. En kyllä tiedä, mistä antikvariaatista hän on sen kirjan hankkinut.  

Vaikka en ole koskaan tavannut Lassinanttia, olen lappilaisena luonnollisesti aina tiennyt kuka hän on ollut ja mitä kaikkea hän on tehnyt. Tunsin hänet nimeltä, tiesin urasta, erityisesti ajasta Norrbottenin maaherrana tai Kalottiyhteistyön kummisetänä, kuten hänestä kertova omaelämänkertakin sanoo. Mutta sitä en tiennyt mistä hänet myös täällä Haaparannalla tunnetaan ennen kuin viime syksynä, jolloin Sisuradion toimittaja Juha Tainion kehotti minua kuuntelemaan tiettyjä nauhoja. Nauhat olivat runsaat 50 vuotta vanhoja ja niillä puhui mies, joka puhui miltei parempaa suomea kuin mie itse. Puhuja oli itse Ragnar Lassinantti, joka tuolloin toimi radiotoimittajana. Ihmettelin tuolloin, kuinka silloiset kielikeskustelut ovat edelleen niin samanlaisia kuin nyt. Jos en olisi etukäteen tiennyt, että ohjelma on 50 vuoden takaa, niin olisin voinut luulla, että se on tehty äsken, sillä ongelmat ja kielten välinen tilanne olivat niin samankaltaisia kuin ne ovat tänään.  

Ragnarin merkityksestä koko Pohjoiskalotille kertovat heti ensimmäiset kenttätyöni, sillä törmäsin Ragnariin ja Särestöniemeen jo heti ensimmäisessä haastattelussani muutama vuosi sitten tuolla toisella puolella nykyistä valtakunnan rajaa. Haastattelin noin 80-vuotiasta leskirouvaa, joka kertoi kahvikutsuista ja yhteisistä matkoista Särestöniemeen Lassinanttien kanssa. Muutenkin Lassinantit olivat olleet perhetuttuja, mikä johtui rouvan aviomiehen roolista – molemmat olivat suomalaisia, toki mies oli ruotsinkielinen, mutta kielenä tässä yhdistelmässä oli useimmiten suomi – tai meänkieli.

Toinen asia, miten törmäsin Lassianttiin, oli kun avauduin Facebookissa siitä, että teen esitelmää Ragnarista. Mietin, että kukahan tänään tuntee Lassinantin paitsi tietysti nämä Väylän vartiset tai ne, jotka ovat ajaneet hänelle nimettyä tietä tuolla Pellon tienoilla. Lassinantti sai kuitenkin muutaman ystäväni kommentoimaan heti asiaa. Eräs väylän vartinen sanoi, että soli toppi äijä tuo Ragnar Lassinantti. Hän ei tuntenut henkilökohtaisesti Ragnaria, mutta muistikuvat olivat selkeät miehen merkityksestä: Mie en tuntenu Rangnaria sen kummemmin, mutta kuuntelin hänen puhheita, tuo vertaus on kyllä hyvä, että Rangnari oli täälä rajala niinko Kekkonen.  Kittiläläinen ystäväni kertoi puolestaan äidistään: Äitini, joka oli syntynyt vuonna -25, oli Ragnar Lassinantin vankkumaton ihailija. Siksipä on minullakin perintönä hyllyssä "S'oon valehtelematon tosi!" vuodelta 1979.   

Lassinantilla poliisina, kansanedustajana ja Norrbottenin läänin maaherrana oli suuri merkitys tälle alueelle ja koko Väylän varrelle. Hänet tunnettiin hyvin myös Suomen puolella ja useissa yhteyksissä häntä verrattiin Lapissa jopa Kekkoseen. Olen itse Torniota ja Haaparantaa koskevassa tutkimuksessani monesti käyttänyt (ruotsalaisilta etnologeilta lainaamaani) nimitystä regionautti, jolla tarkoitan sitä, että regionautti on ihminen, joka käyttää ja kehittää tietojaan ja taitojaan hyödyntääkseen koko alueen, tässä siis rajan molempien puolien resursseja – niin hyvässä kuin pahassa. Regionautit ovat oppineet käyttämään ja soveltamaan sellaista alueellista ja paikallista tietoa, joka perustuu täällä rajan läheisyyteen ja kahden eri kansallisvaltion alueille sijoittuvan alueen yhteiseen historiaan, kulttuuriin, kieleen ja verkostoihin. Liikkuvuus, migraatio ja ylirajaisuus, transnationalismi eivät ole vain nykyajan ilmiöitä, sillä ihmiset ovat kautta aikain muuttaneet rajan yli tai käyneet siellä töissä tai koulussa tai muuten eläneet ylirajaista elämää. Tähän ovat vaikuttaneet laajemmat yhteiskunnalliset ja taloudelliset prosessit, jotka ovat siirtäneet ihmisiä paikasta toiseen eri aikoina eri tavoin. Tornion ja Haaparannan asukkaille spatiaalinen eli tilallinen ulottuvuus on aina läsnä juuri tuon rajan vuoksi. Työ ja opiskelu, ostoksilla käynti sekä Tornionlaaksossa erityisesti poikkinainti, aviopuolison löytäminen valtion rajan toiselta puolelta ovat juuri näitä esimerkkejä. Regionauttien ylirajaista arkea muovaavat yhtäältä rutiinit ja toisaalta mobiliteetti, liikkuvuus, sillä rajan yli on ollut helppo mennä ja tulla, vaikka joskus on pitänyt toimia myös salaa.  Tästähän on myös Lassinantti kirjoittanut ja kuuluisa on hänen sanomanaan todenperäinen ja tänne hyvin sopiva virke, että joppaus ei haisekhaan synniltä.

Ragnar Lassiantti jos kuka oli todellinen regionautti, vaikka häntä ei sillä nimellä vielä kutsuttu, vaan esimerkiksi kalotin kummisedäksi tai alueelliseksi ja pohjoismaalaiseksi visionääriksi, väylän varren ystäväksi tms. Jälkeenpäin kun hänen elämänuraansa on tarkasteltu, on sanottu, että Lassinantin ura rajayhteistyössä alkoi oikeastaan jo hänen syntymästään ja taustasta. Eli niillä oli suuri merkitys tuon alueen kehitykselle ja niiden takia hän oli niin tunnettu myös Suomen puolella. 

Lassiantti luovutti kuvan Rajaleikki -patsaan Norbottenin läänin lahjana Tornion täyttäessä 350 vuotta.

Lukijoista suurin osa tietää tarinan Lassinantin syntymästä ja hän on itsekin sitä monissa eri yhteyksissä kertonut. Me kuulimme sen seminaarissa Bengt Wessmanin kertomana. Ragnar syntyi Pellon Ruotsin puolella Neistenkankaalla kotiin, johon äiti oli poikkinaitu Suomen puolelta ja isä oli sikäläisiä. Hän kasvoi suomeksi oppien ruotsin myöhemmin; silloinhan koulussa ei saanut puhua suomea, vaan siitä rangaistiin. Silloinhan myös puhuttiin suomesta eikä meänkielestä. Ruotsi opittiin yleensä vasta koulussa. Ragnarin äiti ei ruotsia oikein oppinut, vaikka hän halusi lukea ja tätä varten Ragnar joutui useita kertoja Suomen puolen kirjastoon hakemaan kotiin ja itselle suomenkielistä lukemista, koska sitä ei saanut eikä sallittu Ruotsin puolelta. 

Tällä – aivan kuten tarinat kertovat – oli se merkitys, että Lassinantista tuli myöhemmin se suomen tai nykyisen meänkielen taistelija, joka toimi kaksikielisyyden ja suomen hyväksi. Ragnarin mukaan kielen merkitys ihmisen identiteetille oli suuri. Pystyessään käyttämään niin vapaa-ajalla kuin työssä ja erityisesti Pohjoiskalotti-yhteyksissä kolmea kieltä, suomea, sen paikallista murretta tai meänkieltä ja ruotsia, hän ei käyttänyt ollenkaan tulkkia. Aikalaisten mukaan Lassinantti käytti mielellään suomea tai meänkieltä, koska hänen mukaansa ne olivat sisältörikkaampia ja maalailevampia kuin ruotsi. Mutta Lassinantti korosti kielitaitoa ja myös ruotsin osaamista suomalaisille.

Ragnarin sanoin ”Tornionlaakso on kotiseutu”. Tällä hetkellä Lassinantin rooli näkyy erityisesti siinä, miten hän aikoinaan antoi paikallisen leiman yhteistyölle yli rajan. Työssään ja toimissaan Lassinantti korosti aina sitä, miten taloudellinen yhteistyö on kautta aikojen lyönyt leimansa ihmisten kanssakäymiselle välittämättä joesta muodostuneesta rajasta. Hänelle tämä Tornionjokilaakso oli vanhaa yhteistä kulttuuriseutua, ja ihmisillä on ollut tarve olla vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin. Siitä on sanottu muodostuneen nykyisen pohjoismaisen yhteistyön perusta. Rajajoeksi tulleesta joesta syntyneet ongelmat pyrittiin välttämään ja vältettiin. Esimerkiksi ei välitetty etelän herrojen ja rouvien puuhista, joita kyllä on riittänyt. Asiat pyrittiin tekemään, kuten ne ovat tänne aina sopineet.

Lumiraja Victoria-torilla Tornio-Haaparannalla, helmikuu 2015.

Aitona tornionlaaksolaisena, väylän varren miehenä ja monissa luottamustehtävissä ja viroissa keitettynä hän joutui pohtimaan rajan arkea ja olemusta ja oivalsi siinä monia asioita. Sanoiksi hän puki ajatuksensa näin: Ei Jumala antanut meille rajaa ja laitkin ovat ihmisten tekemiä. Tätä on useissa yhteyksissä lainattu. Kun kansalaisille demokratian laajetessa annettiin valtaa ja oikeutta päättää, rajaa tuli silloinkin erityisesti kunnioittaa. Lassinantin aikana kyettiin taas puhumaan Tornionlaakson yhtenäiskulttuurista ja kielestä. Tämä Lassinantin oivallus rajan rajattomuudesta sai aikaan sen, että monet – myös viranomaiset – alkoivat uskoa siihen ja ajatella samalla tavalla. Käytännössä rajan ulottuvuuksia alettiin kokeilla ja siinä on myös onnistuttu.

Ragnar Lassinantti vihittiin kunniatohtoriksi kolmeen yliopistoon: Luulajaan,  Ouluun ja Uumajaan. Hänen työnsä yliopiston saamisella Luulajaan oli merkittävä. Lassinantin täyttäessä 60 vuotta vuonna 1975 perustettiin Suomen Kulttuurirahaston Lapin maakuntarahaston yhteyteen Ragnar Lassinantin rahasto, joka perustuu yksityisten ja yhteisöjen lahjoituksiin ja on merkittävä symboliselta arvoltaankin.  

Lassinantti oli todellinen monikulttuurin edistäjä, joka toimi ja eli kuten hän saarnasi. Sitä toivoisi tänäänkin, jotta suomenkieli tai meänkieli pelastuisivat tällä rajan tällä puolella. 

Kuluvana vuonna Lassinanttia juhlitaan monin eri tavoin eri paikkakunnille. Tästä miehestä kyllä riittää juhlittavaa. Seminaarissa kuulimme myös hänen ystävien ja tuttavien mukavia muisteluja Lassinantista. Lassiantin elämänuraa radiotoimittajana esittelevä museonurkkaus avattiin Haaparannalla Svefin tiloissa ja hänen toimittamiaan ohjelmia on kuultavana Sisuradiossa. Lassinantin elämäntyöhön voi tutustua muun muassa hänestä tehdyillä sivuilla.   Kuvia Lassinantista löytyy mm. täältä. 

Ragnar Lassinantti on nykyään myös monien idoli, sillä esimerkiksi Vistot nakut ja kolot knapsut -facebookryhmän sääntöjen ensimmäinen sääntö kuuluu seuraavasti: Met äänestämmä aina kaikissa vaaleissa Ragnar Lassinanttia. Se on pääsääntö. 

Aikoinaan Ragnarilla olikin hyvä mainos, sillä hänen pystyi kertomaan radion välityksellä omista (poliittisista) saavutuksista ja vielä kansan kielellä. Eivät tainneet muut pystyä silloin samaan? 

(Kirjoitus perustuu Haaparannalla 25.2.2015 pitämääni esitelmään.)

Ruotsinsuomalaisten päivä 24.2.

Ruotsinsuomalaiset ovat suuri - ja enemmän ja vähemmän tunnistettu - vähemmistö Ruotsissa. Tutkimuskohteessani Haaparannalla ruotsinsuomalaiset ovat myös suuri vähemmistö paikallisten tornionlaakson suomalaisten kanssa. Molemmat - tai paremminkin molempien isovanhemmat  tai vanhemmat - ovat puhuneet suomea. Tornionlaaksosssa suomi on vaihtunut meänkieleksi, mutta nyt sekä suomi että meänkieli ovat vuodesta 2000 olleet Ruotsissa lain tunnistamia vähemmistökieliä, joskin niiden asemassa ei ole aina paljon kehumista. 
 
Itse ruotsinsuomalaisten päivää on vietetty ensimmäistä kertaa vasta 2011. Tämä ruotsinsuomalaisten juhlapäiväksi on valittu kansanrunouden keräilijä Carl Axel Gottlundin syntymäpäivä, joka on 24.2. Päivän tarkoituksena on juhlistaa ruotsinsuomalaisen vähemmistön olemassaoloa sekä herättää valtaväestön kiinnostusta ruotsinsuomalaisia kohtaan. Myös Ruotsin Akatemian päätöksellä päivä näkyy ruotsalaisissa kalentereissa virallisena merkkipäivänä. (Gottlund itse teki aikoinaan parikin tutkimusmatkaa metsäsuomalaisten pariin. Mm. hänen päiväkirjojaan näiltä seuduilta on julkaistu. Feministin tai nykytutkijan silmälasein niitä ei todellakaan kannata lukea.)

Ruotsinsuomalaisten päivää juhlitaan monin eri tavoin niillä paikkakunnilla, joilla ruotsinsuomalaisia asuu. Haaparannalla Svefissä eli ruotsinsuomalaisessa kansankorkeakoulussa järjestetään mm. Sisu-radion kanssa yhteistyössä seminaari  Ragnar Lassinantin merkeissä. Tällöin muistoja ja kuvaa Lassinantista avaavat hänen ystävät, työtoverit tai tutkijat. Päivän ohjelma löytyy täältä. Lassinantti oli "niin toppi äijä", että hän vaatii myöhemmin aivan oman postauksen.




 

Viimeinen ilta Lena-joella - Sahan museoista

Saamelaisten kansallispäivän kunniaksi ehkä vihoviimeinen kirjoitus kesäiseltä Lena-joen risteilyltä, tällä kertaa museoista. Aihe sopii päivään monella tavalla, sillä niin Sahan asukkaat kuin saamelaiset ovat suhteellisen tuntemattomia kunkin alueen valtaväestölle. Kulttuurin - tässä Sahan alueen kansojen - esittäminen preesensissä, ilman mitään muutoksia ja museoituna tuli selväksi ainakin tuolla kesäisellä retkellä. Tässä yläkuvassa ei kuitenkaan ole sahalaisia, vaan kahden viikon matkan ajan ahkeroineet matruusit, joille joen vesi ei ollut milloinkaan liian kylmä, jokivarren mäkärälaumat liian ahneita eikä mikään ongelma ohittamaton! 

Kävimme matkan aikana muutamassa museossa; Jakutiassa kävimme ensimmäisenä päivänä maakuntamuseossa sekä ihailemassa kivi- ja jalometallikokoelmia. Munniharppu- sekä mammuttimuseot jäivät seuraavaksi kerraksi. Lisäksi Zhiganskissa meillä oli aikaa tutustua paikalliseen museoon noin vartti, jonka jälkeen vaihdoimme paikkaa toisen ryhmän kanssa ja tutustuimme museon ulkorakennuksiin ja paikalliseen kirkkoon. Museota ennen ihailimme varmaan puoli tuntia paikallisia tansseja museon pihalla. Tanssit olivat hienoja, mutta musiikki tuli kyllä nauhalta. Tansseja esittivät niin nuoret pojat kuin vanhat naiset. 

 

Paikallismuseo oli pieni ja se koostui parista-kolmesta näyttelyhuoneesta, joista kahdessa oli diodraama ja eteisessä oli valokuvasuurennoksia seinällä. Kuvien lisäksi käsitöitä myyvät naiset olivat kansoittaneet pari huonetta. Ehkä ne oli tarkoitettu museon työntekijöille. Museo oli ammattimaisesti tehty ja johdettu. Ilman tekstejä oleva museonäyttely kertoi alueen historiasta, kulttuurista, elinkeinoista ja eläimistä. Meille kerrottujen tietojen mukaan suurin osa asukkaista oli evenkejä, joskin tansseista vain osa oli evenkitansseja. 

 

 

Matkan viimeisenä päivänä oli miltei koko päivä aikaa käydä ulkoilmamuseo Druzhbassa    (Ystävyys). Museo sijaitsee kauniilla paikalla Sottintsyssa Lena-joen lähellä, paikassa, jossa sijaitsi ensimäinen puulinnoitus, joka on nykyisen Jakutskin kaupungin alku. Tämä arkeologis-historiallinen museo koostuu tänne siirretyistä tai täällä rakennetuista puisista rakennuksista ja rakennelmista. Rakennukset oli sijoitettu siten, että ne kertoisivat myös normaaleista etäisyyksistä, jotka sijaitsivat rakennusten välillä. Esimerkiksi kesä- ja talvitalot sijaitsivat pienen matkan päässä toisistaan. Niitylle sijaitsevien rakennuksia voi ihailla myös läheiseltä mäeltä, jossa oli hieman ränsistynyt näköalatorni, jonne ei nyt voinut kiivetä sekä sinne pystytettyjä puisia hautamuistomerkkejä.

Itse museo koostuu vastaanottotilasta, sahalaisten kesä- ja talvitalosta, kirkosta vahti- ja kellotorneineen, tuulimyllystä sekä venäläisen (?) kauppiaan tms. rikkaan talosta, josta suurin osa oli museonäyttelytiloina. Lisäksi alueella oli kahvilarakennus ja vessat, mutta valitettavasti tämä rakennus oli kiinni. Lisäksi siellä oli pari puista latoa tai varastorakennusta, joita saattoi ihailla ikkunoista tai luvalla tai luvatta avattavista ovista. Lisäksi museoalueella oli laiva, joka kertoi alueen valloittaneiden kasakoiden saapuneen tämänkaltaisella laivalla. Museon nimen Drushba, Ystävyys sanotaan tulevan siitä, että se kuvastaa Sahan eri asukkaiden välistä ystävyyttä. 

 

Meidän pieni suomalaisryhmä sai onneksi oppaakseen paikkakuntalaisen toimittajan, Alexandr Dyakonovin. Hän on tutkinut Sahan historiaa ja kiinnostunut alueen asukkaista ja historiasta. Alexandr myös kertoi siitä, miten sahalaiset perheet voivat kesämaan aikana tulla viikonlopuksi tai päiviksi museoalueelle, sillä museon lähellä voi telttailla eikä Lena-joellekaan ole pitkä matka.  

Tässä sisä- ja ulkokuvat talvitalosta. Mm. naisten makuusijat olivat paremmin koristeltuja kuin miehille tarkoitetut.  

 

 

 

Kesällä Sahan tasavallassa asuttiin tällaisissa: 

Venäläistä asumiskulttuuria edusti iso puutalo, jonka monia huoneita (ainakin kuusi huonetta ja iso eteinen) käytettiin näyttelytilana: 

 

 

Kirkko kello- ja vahtitorneineen sijaitsi niityn toisella puolella. Kirkko oli kunnostettu ja siellä myytin kirjoja, ikoneja ja vahakynttilöitä - aivan samoin kuin aiemmin Zhiganskissa käymässämme Pyhälle Nikolaille pyhityssä kirkossa. 

 

Tämä Sottintsyn kirkko on kopio Zashiverskun linnoituksen kirkosta. Sinne tänne museoalueelle oli siroteltu varastotiloja, mutta niistä puuttuivat tekstit eikä kaikkiin päässyt edes kurkistamaan sisälle. Heinä oli myös korjattu, joten niityltä ei löytynyt esitteiden lupaamia Edelweissin kukkia...

Vaikka kahvila ei ollut avoinna ja vastaanotossa oli myytävänä vain muutama artikkeli (lähinnä jääkaappimagneetteja) kului museossa monta tuntia. Kerrankin rakennuksia ja niissä sijainneita esineitä ja näyttelyä saattoi katsoa rauhassa, vaikka kirkkossa ei olisikaan halunnut vietää niin pitkää aikaa. Täytyi vain pitää huolta, että ehti saksalaisten ja ruotsalaisten alta pois... 

Museokäynnin jälkeen laivalla vietettin viimeistä iltaa, jossa laivan artistien lisäksi matkustajat esittivät ohjelmaa (tansseja ja laulua) ja saivat myös kapteenilta "yllätyspalkintoja". Palkintoja jaettiin mm. ahkerimmalle (nähnyt eniten eri maita) matkustajalle, parhaimmalle näyttelijälle, ahkerimmalle käsityöntekijälle, sekä nuorimalle että vanhimmalle osallistujalle, perheelle, joka ajoi pisimmän matkan Jakutskiin, eniten (määrällisesti) kieliä osaavalle sekä henkilölle, joka oli osoittanut suurta kiinnostusta Sahan tasavaltaan esittämällä eniten positiivisa kysymyksiä. Sain lahjaksi sahalaista pariskuntaa esittävän kellon.

Tästä näkee, että kuvia ei ole paranneltu. Kuvassa sahalaisen Dimitrin (vas.) ohjaama munniharppuyhtye. Neljäs oikealta oli meidän sahankielen opettaja Raisa.

Pakkosiirrettyjä Kysyriin ja muuallekin Sahaan

Edellistä, Tiksistä kertovaa tekstiä ovat kollegat faceookissa kommentoineet. Meillehän ei kerrottu mitään Tiksissä olleista kalastuskolhooseista tai muista vastaavista. Sain kuulla, että meidän arkistossa oli mm. haastattelu Tiksissä kalanpyyntiin osallistuneesta   inkerinsuomalaisesta. Tämä haastattelu täytyy nyt Tiksissä käynnin jälkeen hakea luettavaksi. 

Sahan alue oli osa vankileirin saaristoa ja tuntien alueen ekologiset olot, se on erittäin ymmärrettävää. Sinne karkotetut ihmiset eivät edes tarvinneet kaltereita tai vanginvartijoita, sillä Sahan sijainti kaukana kaikesta ja sen kylmä ja pitkä talvi sekä kesän hyttyset pitivät huolen, että paikalla pysyttiin. Meille suomalaisille matkalaisille kerrottiin usein siitä, miten suomalaisetkin olivat osa tätä vankileirien saaristoa, jonka läpi nyt laivalla matkasimme. Itse asiassa kyseessä olivat - ainakin useimmiten - inkerinsuomalaiset. Inkerinsuomalaisten lisäksi Sahaan kyydittiin myös ainakin baltteja, puolalaisia ja ukrainalaisia muilta alueilta tuotujen sahalaisten lisäksi. 

Pakkosiirretyistä meille piti luennon toimittaja Alexandr Dyakonov, joka oli itsekin erittäin kiinnostunut heistä. Osa inkerinsuomalaisista oli jäänyt asumaan Jakutsin lähelle ja Alexandr oli itse käynnyt koulua heidän lastenlasten kanssa. Heistä on voinut julkisesti puhua vain lyhyen ajan 1990-luvulla ja esimerkiksi tällä hetkellä pakkosiirretyjen julkinen tutkiminen ei ole kannatettavaa. Tieto heistä on hajallaan mm. erilaisissa arkistoissa, joista Alexand on sitä koonnnut.

Yksi käyntikohteistamme eli Kysyrin kylä Lena-joen varrella on ollut yksi pakkosiirrettyjen kohde. Se sijaitsee Napapiirin takana miltei puurajalla. Kyläläisten, joista suuri osa oli evenkkejä, pääelinkeinoja ovat olleet poronhoito ja kalastus. Stalinin aikana kylään siirrettiin mm. baltteja, inkerinsuomalaisia ja Sahan muilta alueilta evenkkejä. Kaikki pakkosiirretyt tuotiin kylään ilman, että heille olisi kerrottu tai opetettu miten uudella alueella voi tulla toimeen. He eivät tunteneet alueen kaloja tai eläimiä eivätkä osanneet kalastaa tai metsästää. Niinpä ne, jotka ensimmäisestä talvesta selvisivät, saavat kiittää siitä muita kylässä asuneita sahalaisia. Ankaraa luontoa ja kovia oloja kunnioittaakseen kosyrilaiset ovat myöhemmin pystyttäneet kuolleiden pakkosiirrettyjen kunniaksi muistomerkin. Rikollisinahan heitä ei kukaan pitänyt. Vuonna 1948 he saivat muuttaa vapaasti Sahan alueella töiden perässä, mutta passissa oli merkintä "pakkosiirretty".

Kysyriin karkotettu inkerinsuomalaispoika kertoo ensimmäisestä Kysyrin talvestaan seuraavasti Carelia 3-2008 lehdessä: 

Ensimmäisen talven olimme eläneet kiljuvassa puutteessa. Ei ollut vaatteita eikä jalkineita. Eikä myytävänäkään ollut paljon mitään. Äiti osti minulle tyttöjen päällystakin: napitus oli vasemmalle puolen ja kaulus muistutti enemmänkin kaulaliinaa. Kauluksen äiti ompeli uudelleen, joten siitä tuli mukiinmenevä. Poron säärinahasta ompelemat ja hirven nahalla pohjatut jalkineet eli torbasat olivat kalliit. Siksi turkissukat eli käntšit äiti päällysti vanhan manttelin verkakankaalla. Näiden jalkineiden päälle vedin keväällä ikäloput kalossit. Vaatetus oli lämmin, mutta ei se hääppöiseltä näyttänyt. Ensi alkuun tuo hassunkurinen ulkomuotoni hävetti, mutta sitten totuin.

Kesäisin maleksin lasten kanssa Lenan rannalla, tavallisesti kotini lähettyvillä. Jopa heinäkuussa vain harvoin saattoi uida. Melkein koko kesäkauden rantatörmällä sulivat sinne kevättulvien mukana ajautuneet valtavat jäälautat. Keväisin jääpatojen aikana vesi kohosi jopa törmän vierinkivikerrostuman yli ja valtavia jäälauttoja ajautui melkein Kysyrin talojen liepeille. Sulavaa jäätä halottiin vaaleansinisiksi pylvään muotoisiksi kristalleiksi. Se oli ihmeellisen puhdasta juomavettä. Rannoilla oli paljon polttopuita, joten nuotioita viritimme usein

Alexandrin mukaan pakkosiirretyt ja heidän lapsensa ovat myöhemmin jääneet töihin Sahan alueelle, on solmittu paljon seka-avioliittoja ja kieleksi on vaihtunut venäjä tai saha. Hänen mukaansa suuri osa heidän jälkeläisistä tuntee itsensä tänään venäläisiksi eikä osa edes tunne tai halua tietää suvun lähihistoriaa, sillä "kaikkihan täällä ovat kärsineet". Baltian maiden itsenäistymisen jälkeen Lena-joella on tehty muutamia ekskursioita, kun heidän jälkeläisensä ovat halunneet tutustua paikkkoihin. Pakkosiirrettyjen selviytymisessä on auttanut toisten auttaminen, se, että ovat olleet henkisesti vahvoja sekä paikallisten tuki.

Meille Kysyr näyttäytyi paikkana, jonka taloista ei näytetty pidettävän huolta. Kylässä on pari kauppaa, kulttuuritalo, posti ja koulu asuntoloineen. Tai tällä hetkellä ei ollut koulua, vaan sitä rakennettiin talvella palaneen tilalle. Lisäksi kylään on pystytetty sen historiaa kuvaavia muistomerkkejä. Joen rannassa on useita vajoja, jotka kesällä olivat käytössä kalavarastoina, ja tietysti veneitä.

'