Wir waren Freunde - Olimme ystäviä -näyttely Lapin maakuntamuseossa

Toisesta maailmansodasta on kulunut jo reilut 70 vuotta, mutta mitä silloin Lapissa tapahtui, on aika monella etelän ihmiselle jäänyt hämäräksi. Lapin maakuntamuseon keväällä – veteraanipäivänä, jolloin Lapin sota päättyi – avatussa erikoisnäyttelyssä on otettu tarkastelun kohteeksi suomalaisten (etupäässä siviilien kuten naisten ja lasten) ja saksalaisten kohtaamisia Lapissa vuosina 1940–1944. Näyttelyssä paikkana on etupäässä Rovaniemi ja jonkin verran mm. Petsamo. Näyttelyn nimi Wir waren Freunde - olimme ystäviä, on monimerkityksellinen, sillä sen voi ymmärtää kertovan ensinnäkin ystävyyssuhteista, jotka vallitsivat suomalaisten ja saksalaisten välillä, mutta myös suomalaisten katkeruudesta Lapin polttamisesta ja saksalaisten katkeruudesta suomalaisten aseveljien äkkiä päättyneestä ystävyydestä, suorastaan petturuudesta.

Sekä näyttelyn teema että aika ovat tarkasti rajattuja, sillä näyttely kertoo nimensä mukaisesti saksalaisten ja suomalaisten välisistä kohtaamisista II maailman sodan aikaan, joten Lapin sota on rajattu tästä pois. Tosin Lapin sodan Saksan armeijan tekemistä tuhoista kertova dramaattinen kuvakavalkadi on katsottavissa Arktikumin alakerrassa. Tämän erikoisnäyttelyn kuvat ja esineet koostuvat suurelta osin Lapin maakuntamuseolle tulleista lahjoituksista. Osa esineistä on lainattu näyttelyä varten. Suurin osa kuvista on aiemmin julkaisemattomia ja peräisin monenlaisista kotialbumeista; osa niistä on saksalaisten sotilaiden ottamia. 

 

Kuva LMM, Jukka Suvilehto

Tuskin monikaan Lapin maakuntamuseon näyttelyistä on saanut niin paljon julkisuutta osakseen kuin tämä – sekä hyvässä että pahassa ja nimenomaan ennen koko näyttelyn avajaisia. Näyttelyssä oli tarkoitus jakaa, hieman provosoivana lahjana, kävijöille tulitikkuaski, jossa oli nimi Wir waren Freunde, mutta se kiellettiin "tulenarkana". Näyttely ei ole jättänyt kävijöitä koskettamatta, sillä erilaisia mielipiteitä on julkaistu esimerkiksi lehdissä. Miten tällaiseen ristiriitaiseen ja lappilaisia vieläkin paljon koskettaneeseen asiaan voi oikein suhtautua? Tärkeintä on kuitenkin se, että tästä erilaisia mielipiteitä vieläkin kokoavasta asiasta on tehty näyttely, joka on saanut laajasti huomiota. Toisen maailmansodan aikaisista asioista tulee voida puhua, vaikka Suomessa ei olekaan käyty läpi samanlaista menneisyydenhallintaprosessia kuten esimerkiksi Saksassa – toki hieman muista syistä. Karjala on Suomessa saanut tai ottanut liian suuren roolin toisen maailman sodan tappioista puhuttaessa ja näin Lappi on ollut helpompi unohtaa.

Suomi jätti tai oikeastaan antoi Lapin saksalaisten sotilaiden haltuun jatkosodassa. On niin helppoa puhua tässä kohtaa ”yhteistyöstä”. Silloin Lapissa oli noin 220 000 Saksan armeijan jäsentä ja Rovaniemellä noin 6 000 eli saman verran kuin paikallisia asukkaita. Täsmällistä määrää on vaikea sanoa, mutta Saksan sotavoimien lisäksi mukana oli myös työjärjestö Organisation Todtin väkeä, työvelvollisia, ns. Hilfswilliegereitä eli työjoukkoja etupäässä Saksan miehittämiltä alueilta ja vankeja. Kaikki sotilaatkaan eivät olleet saksalaisia, sillä Lapin rintamalla oli mm. sudeettisaksalaisia sekä Itävallasta ja nyt Italialle kuuluvasta Etelä-Tirolista miehiä. Kannattaa muistaa, että Lapissa oli tuohon aikaan noin 132 000 ihmistä, siis miltei puolet vähemmän kuin saksalaisia. Määrästä johtuenkin ihmisten muistissa ja kuvissa on valtavia määriä marssivia saksalaisia ”paraatisotilaita” tai autokolonnia. 

Näyttelyn johdanto ja muut tekstit ovat kolmella kielellä.

Minulla oli todellinen asiantuntijaopas näyttelyssä, Hanna Kyläniemi, joka oli yksi näyttelyn tekijöistä. Hän myös kertoi enemmän näyttelyn ja sen esineiden taustoista kuin näyttelytekstit ja julkaisu kertovat. Näyttelyssä oli tekstejä ja kuvia miltei saman verran kuin esineitä, mutta asia nähtävästi vaati sen. Kuvien avulla asiat tulivat selkeämmiksi. Näyttely jakautui muutamaan osioon ja esimerkiksi ns. propagandahuone oli erillään. Siellä saattoi tutustua mm. henkilöpalvontaan, vapaa-ajanviettoon, Suomen päämajan alaiseen yhteysesikunta Roihin, saksalaisille toimitettuun lehteen Lappland-Kurier ja myös muuhun toimintaan, jonka tarkoitus oli saada väestö myötämieliseksi saksalaisille – jos ei jo ollut. Osa näyttelystä kertoikin erilaisista saksalaisupseereista, kuten vuoristoarmeijan komentajasta Eduart Dietlistä, jonka tehtävänä oli myös näyttäytyä ystävällisenä hahmona siviiliväestölle. Hänet saattoikin bongata useista kuvista; miehen, jota narvikilaiset tai norjalaiset eivät muistele hyvällä, mutta näyttelyssä hänet esitellään hyväntekijänä ja ”Narvikin sankarina”, jota hän toki olikin toiselle puolelle sotaa.

Varisten myyminen kanalintuina loppui kun saksalaiset tutustuivat paremmin lintuihin.

Koska kyse on kohtaamisista, niin näyttelyssä tulee esille myös se saksalaisten sotilaiden humaanimpi puoli, joka on jäänyt sodan ja tuhotun Lapin alle. Koska saksalaisia oli Lapissa ja Rovaniemellä niin runsaasti, heidän monipuolinen vapaa-ajanviettonsa on myös iso osa näyttelyä. Saamme tutustua rovaniemeläispoikien ja saksalaisten kaupankäyntiin, erilaisiin kutsuihin, maalausharrastuksiin sekä rakkaustarinoihin, jotka eivät aina päättyneet onnellisesti sekä avustustoimintaan. Näyttelyssä oli paljon näistä kertovia kuvia. Jotenkin pysäyttävä oli se osa, missä kerrottiin saksalaisten olevan Rovaniemellä ”lomalla kuolemasta, Urlaub vom Tode”, sillä rintamalle saapunut urheileva sotilas komennettiin osallistumaan Ounasvaaran kisoihin ja tämä tuntui lomalta kuolemasta. Mieleenpainuva yhä tänään oli kertomus erään Petsamossa tavanneen pariskunnan, Liisan ja Siegfriedin rakkaustarinasta, jossa avioituminen tyssäsi kansallissosialistisen Saksan määräyksiin alempiarvoisesta rodusta, ts. kansallissosialististen byrokraattien mukaan tyttö omasi vahvoja itäisiä piirteitä ja oli ”ruma”, joten hän ei ollut sallittava naimakauppa. Rakastanut Siegfried oli kirjoittanut noin 100 kirjettä Liisalle ja ne olivat yhdessä piirongissa näytteillä. 

Suomalaisille tällainen vierasmaalaisten joukko merkitsi monia asioita: kaupankäyntiä, avustuksia, erilaisia ystävyyssuhteita ja vieraita. He työllistivät paikallisia ja maksoivat parempaa palkkaa kuin muut ja asuivat myös paikallisten taloissa vuokralla. Näyttelyssä tulee esille se, miten monilla sotilailla oli lapsia kotona ja tätä ikävää poistaakseen he olivat ystävällisiä paikallisille lapsille. Myös saunasta ja sen tuomasta yhteisymmärryksestä kerrottiin sanoin ja kuvin. Näyttelyssä oli mukana myös sanaluetteloja ja pieni vihkoja, joihin paikalliset olivat keränneet "tarpeellisia" sanoja saksaksi ja suomeksi.

Rovaniemi koki myös mielettömän rakennusbuumin sodan aikana, sillä näyttelyssä olevaan karttaan oli merkitty saksalaisten hallinnoimat ja rakennuttamat alueet ja rakennukset. Saksankielisiä paikannimikylttejä ja rakennuksia nousi joka puolelle ja osa nimistöstä tunnetaan vielä tänäänkin. 

Yksi pieni osa näyttelyä kertoo saksalaisten sotavankileireistä, joita Lapissa on arveltu olleen noin 100. Sallassa sijainneen pääleirin, Stalag 109 lisäksi oli eri tarkoitukseen haara-, työ- ja rangaistusleirejä, joiden vankimäärät ja työkohteet vaihtelivat. Sotavankien hankalasti arvioitu määrä, nähtävästi 30 000, joista 9 000 vangittu Suomen rintamalla ja kova kohtalo puhuttavat edelleen. Näyttelyssä oli mm. museolle lahjoitetut vangin olkikengät, jotka olivat käytössä Tervolan Koivun kylän Lintupirtin leirillä. Olkikenkiä pidettiin omien kenkien päällä lisäsuojana. 

Vankileiristä kertova osuus.

Osa propagandahuoneesta ja kenraalinmajasta säästyneet ovet.

Näyttelyssä tuli esille myös saksalaisaikaa koskevat pelot ja viha, jotka kohdistuivat mm. Kenraalinmajan kohtaloon (rakennus päästettiin huonoon kuntoon ja purettiin, mutta siitä on näytteillä pari ovea) ja suhtautumisena Norvajärven saksalaissotilashautausmaan avaamiseen. 

Jotkut näyttelyesineet, kuten vaikkapa metallinen Edelweiss eli alppitähti, joka oli Itävallan alppijääkäreiden tunnus jo aiemmin, ovat löytyneet näyttelyyn ehkä hieman salaa. Kukasta tuli Saksan vuoristojääkäreiden tunnus ja sitä käyttivät lakissaan Wehrmachtin vuoristojääkäridivisioonien sotilaat. Jotkut antoivat näitä muistoksi tyttöystävilleen. Näyttelyssä oleva merkki on löytynyt sodanaikaisia saksankielisiä kirjeitä sisältäneestä puulaatikosta.     

Useissa kuvissa sota näyttää olevan kaukana – kuvaahan näyttely juuri rintamantakaista elämää ja siellä tapahtuvaa kanssakäymistä. Museoiden tehtävä on näyttelypolitiikassaan ottaa esille myös ristiriitaisia, vaikeita asioita ja erityisesti myös sellaisia, joilla on tärkeä merkitys huolimatta siitä, että niihin suhtaudutaan edelleen ristiriitaisesti. Joko ystävistä vihollisiksi muuttuneita saksalaissotilaita saa esittää inhimillisinä edes vuonna 2015? Hehän olivat inhimillisiä ja ystäviä Lapissa ja Rovaniemellä ennen Lapin sotaa. Toki on ymmärrettävää, että heidän kanssaan tekemisissä olleet ja heidän jälkeläiset eivät aina edelleenkään tiedä miten suhtautua asiaan. Muistan itsekin sen hämmennyksen tai oikeastaan vihansekaisen hämmennyksen, kun interraililla vuonna 1980 tapasin tirolilaisten ystävieni sukulaismiehen, joka tervehti minua suomeksi. Hän oli ollut aikoinaan Lapissa rintamalla.

Kaiken kaikkiaan näyttely on erittäin tarpeellinen, sillä se kuvaa Lapille monin tavoin tärkeää ja ristiriitaista ajanjaksoa, josta kaikki eivät oikein vieläkään ole valmiita keskustelemaan. Tästä kertoo esimerkiksi Virpi Suutarin elokuva saksalaissotilaiden naisista tai Lapin sotaa käsittelevä uusi kirjallisuus, jossa yritetään Lapin sodan ja evakon tapahtumia ”pestä”, esimerkiksi tämä teos. Tästäkin, samoin kuin saksalaisajasta Lapissa on monenlaisia näkemyksiä, mutta historia on tunnettava ja tunnustettava. Ehkä myös tietynlainen menneisyydenhallinta olisi hyväksi. Sitä voidaan odottaa nyt käynnissä olevilta tutkimushankkeilta, joissa esimerkiksi Lapin sotaan voidaan suhtautua kiihkottomammin kuin ennen. Vaikenemisen aika on ohi.

Näyttelyssä Lapland’s dark heritage -projekti keräsi tietoa kävijöistä. Lisäksi näyttelyssä oli kolme valokuvaa, jotka saattoi herättää henkiin lataamalla ilmaisen kuvasovellutuksen netistä. Valitettavasti en saanut tätä mobiilisovellusta vielä toimimaan, joten en tiedä miten kuvat muuttuisivat eläviksi. Kuitenkin idea historiallisten valokuvien henkiin herättämisestä on kokeilun arvoinen. Museo on järjestänyt nyös näyttelyn teemoihin liittyviä työpajoja.

Näyttely on auki 10.1.2016 asti ja siitä on julkaistu näyttelyluettelo (Lapin maakuntamuseon julkaisuja 17). Kannattaa käydä katsomassa. Toivottavasti ehdin sinne vielä toisenkin kerran. #Museokortti# toimii myös Arktikumissa.