Turun kansainväliset kirjamessut

Viime viikonloppuna oli taas vuorossa Turun kansainväliset kirjamessut, joilla olin kahtena päivänä, sekä lauantaina että sunnuntaina. Perjantaina olisi ollut mielenkiintoisia esitelmiä, mutta olin silloin työpaikalla seuraamassa yhtä yleisen historian, Tuomas Räsäsen hienosti mennyttä väitöstilaisuutta Itämeren ympäristökriisistä (Itämeren ympäristökriisi ja uuden merisuhteen synty Suomessa 1960-luvulta 1970-luvun puoliväliin) ja illalla vielä karonkassa. Hieman harmitti, sillä Hamburger Börssissä olisi illalla ollut tarjolla saamelaismusiikkia, sekä rockia että räppiä.

Lisää valintoja oli pakko tehdä myös kirjamessuilla, joiden teemana oli tänä vuonna Saamenmaa, Kustavi ja Ruotsi. Näiden kiinnostavien, tärkeiden ja osaksi erityisen ajankohtaisten teemojen –  ja tietysti mielenkiintoisten kirjailijoiden ja muun ohjelman vuoksi usein päällekkäinen oli pari kolme ohjelmanumeroa, joihin olisi halunnut osallistua. Valitettavasti se ei ollut mahdollista. Lisänä tähän vielä se, että jouduin töiden vuoksi osallistumaan näiden lisäksi muihin ohjelmiin.

Lukuisia kirjanjulkistamisia en ehtinyt juuri ollenkaan seurata, vaikka messuilla julkistettiin paljon hyviä ja mielenkiintoisia kirjoja ja niiden käännöksiä. Messuilla oli – teemoistakin johtuen – paljon pieniä kustantamoja, joiden kirjoja kertyi reppuun aika tavalla. Samoin päivien aikana ehdin tavata useita vanhoja kavereita, vaikka heidän esitelmiään en ehtinytkään aina seurata. Esimerkiksi äskettäin KHO:n tekemä päätös hyväksyä saamelaisvaalirekisteriin useita sinne pääsystä valittaneita sai monet pohtimaan sitä, minkälaisena Suomen alkuperäiskansaa virallinen Suomi oikein pitää ja mistä ja keiden oikeuksista tässä onkaan kyse. Itseidentifikaation ymmärtäminen ei ole kaikille – ainakaan Eduskunnassa ja KHO:ssa – ihan helppo juttu ja se on tässä tärkeässä osassa. Tästä keskusteltiin monissa puheenvuoroissa sekä myös yksityisesti. Se on osa modernia identiteettiä ja myös identiteettikeskustelua. Ehtipä professori Veli-Pekka Lehtola – hän ei valitettavasti kuitenkaan ole ennustaja, vaikka kirjan ajoituksesta voisi sitäkin päätellä – julkistaa kirjamessuilla tästä aiheesta kirjan (Saamelaiskiista. Sortaako Suomi alkuperäiskansansa?) jolla on myös hieno Suohpanterrorin tekemä kansikuva. Kirjassa annetaan selityksiä nykytilanteeseen ja mm. siihen, että miksei Suomi ole ratifioinut YK:n alaista ILO 69 sopimusta ja miksi saamelaisuus herättää niin vahvoja tunteita. 

Koska nämä olivat kirjamessut, niin ehdin sentään tapaamaan tai kuuntelemaan paria romaanikirjailijaa. Kuuntelin Karin Ehrnroothia, jonka kirja Hamburg blues ehti ilmestyä ruotsiksi. Taiteilija asuu Hampurissa ja kirja kertoo autofiktion näkökulmasta Hampurissa eläneen nuoruusvuosista.  Kirja julkaistaan suomeksi pian. Hänen jälkeensä esiintyi Katja Kettu, joka oli lähdössä suoraan kirjamessuilta Etelä-Amerikkaan. Kettu aloitti puheensa kertomalla juuri valmistuneen Yöperhonen -romaanin taustoista; hän kiinnostui suomen kielisukulaisista mareista, koska hänen silloinen (2000-luvun alku) kämppis Mari A. kävi pariin otteeseen kenttätöissä Marinmaalla. Etteikö muka pienillä oppiaineilla ole laajempaa merkitystä, sillä kyseessä olivat meidän kenttätyöt ja itse olin tuon matkan toinen ohjaaja (Ildikó Lehtinen oli se toinen)! Katja kertoi hieman kirjastaan ja kiinnostuksen kohteistaan tekemättä liikaa juonipaljastuksia. Se on juonellinen romaani, jossa on monta aikatasoa. Se kertoo historian tapahtumista, ystävyydestä, vallasta ja rakkaudesta, mutta myös selviytymisestä, kielestä ja kielisukulaisista. Tämä kirja olikin ainut romaani, jonka ostin messuilta. Kirja lähtee Marinmaalle marin kielen opettajalleni. Kirja on mukaansa tempaava ja helppolukuisempi niille, joille Kätilön murre ja "kettumainen kieli" aiheuttivat ongelmia. Minusta Kätilö oli kuitenkin paras romaani, jonka olen aikoihin lukenut. Se oli varsinaista kielellistä ilotulitusta. Ihmettelen vieläkin, että se ei päässyt edes Finlandia-ehdokkaaksi. Kätilö-elokuva ei luonnollisesti päässyt samalle tasolle kuin itse kirja. Elokuva oli mielestäni liian "hollywoodmainen", mutta ihan hyvä, vaikka kiinnitinkin aivan liikaa huomiota puheeseen.  Kettu oli myös elokuvaan tyytyväinen.

Sunnuntaina seurasin "työni puolesta" (olen Kalevalaisten Naisten Liiton Pirta-lehden toimituskunnassa) myös Kalevalaisten Naisten Liiton ohjelmia. Ensin Liitto jakoi joka viides vuosi jaettavan Elsa Heporauta -palkinnon työryhmälle, joka koostuu Pirjo Hahtolasta, Petra Lempisestä ja Eero Enqvististä, jotka ovat työstäneet sekä esityksen että kirjan SKS:n arkistosta kootuista ja sinne siveettomyyden vuoksi unohdetuista tai piilotetuista vanhoista kansanrunoista "Tupa ryskyi, parret paukkui – Suomen kansan rivot runot." Saimme myös näytteen esityksestä.  Runoilija, Kirjamessujen ohjelmapäällikkö, joka myös Tasavallan presidentin puolisona tunnetaan, Jenni Haukio sai Liiton jakaman Larin Paraske- palkinnon. Se jaetaan vuosittain henkilölle, joka on osoittanut olevansa mestarillinen sanantaitaja. Esikuvansa Larin Parasken elämänasenteen mukaisesti Jenni Haukio on heikompiosaisen, lapsen, luonnon ja eläinten puolestapuhuja ja se näkyy sekä hänen puheissaan, kolumneissaan että runoissaan.

Haukion kädessä on Larin Paraske-palkinto.

Sen jälkeen kuuntelin Kanteletarta koskevia esityksiä, kuten mm. kansanmusiikkiyhtye Shamun konsertin, jossa tuli hyvin esille Kantelettaren merkitys ja sen vahva naisnäkökulma.  Shamu esitti myös nyt niin ajankohtaisen Pakolaisen matka -laulun. Konserttia seurannut Kirjamessujen ohjelmapäällikkö Jenni Haukio näytti pitävän esityksestä paljon.

Osa Shamun muusikoista oli mukana Runohuoneen kahdessa muussa ohjelmanumerossa, joissa myös Kanteletar oli pääosassa. Ensin kansanmuusikko Heidi Haapoja johdatteli FT Senni Timosen ja FT Nina Hämäläisen puhetta Kantelettaren naisenergiasta ja siinä naisille suoduista erilaisista rooleista. Pantiinpa Kantelettaren kokoaja Elias Lönnrothkin omalle paikalleen: hänen äänensä kuuluu juuri taustan ja iän takia monella tasolla Kantelettaren runoissa.  Keskustelu naisen elämän eri teemoista jatkui Vilja-Tuulia Huotarisen vetämässä osassa, jossa käsiteltiin Mateli Kuivalattaren elämää ja runoutta.  Huotarisen kanssa keskusteli kansanmuusikko Emmi Kuittinen. Runonlaulu – kuten Kantelettaren aikoihin – on ollut yksi tekstilaji tuon ajan ihmisille ja sen vuoksi Kantelettaren laulaminen on mukavaa, kuten saimme kuulla. Matelin lahjakkuus tulee esille myös tänään, joskin jokainen laulaja tuntee aiemmat toisinnot ja tuo mukanaan myös oman äänensä ja tapansa laulaa. Kaiken taustalla on kuitenkin perinne, jota hyödynnetään kunkin tapojen ja lahjojen mukaan. Näistä kaikista voi lukea paljon enemmän seuraavassa Pirrasta. Elsa Heporauta -palkinnon saaneesta työryhmästä voi lukea jo Pirran edellisestä numerosta 3/2015. 

Teemamaa Ruotsi kiinnosti minua, mutta ainut kirjailija, jota olisin mennyt kuuntelemaan, Kerstin Ekman esiintyi jo perjantaina. Ruotsinkielisessä lehdistössä on ihmetelty sitä, miksei messuilla ollut myynnissä kirjailijoiden ruotsinkielisiä teoksia, vain suomennoksia. Sitä kuulemma kaipasivat myös asiakkaat. Kun ensi vuonna teemamaana on Saksa, niin toivottavasti silloin messuilla on myynnissä myös saksankielisiä teoksia. Kauppiaat (tai/ja kustantajat) voisivat ottaa sen nyt jo mietintään. 

Ehdin myös seurata Kotiseutuliiton vuoden kotiseututeoksen valintaa – sen voitti Tytti Isohookana-Asuinmaan toimittaja teos Kellon kylästä (Kello merelle soi – Kellon kylän historiaa) – ja päivystää Suomen Kielen Seuran tiskillä, olla työnantajan pyynnöstä haastateltavana tietolavalla Pohjoiskalotin rajattomuudesta, kuunnella modernista ruotsinsuomalaisuudesta muutaman esitelmän ja tavata lukemattomia tuttuja sekä tulla monia, monia euroja köyhempänä kotiin.