Valitut - elokuva Korpela-liikkeestä

 

 

Olin eilen katsomassa ainakin pohjoisessa sekä mediassa paljon julkisuutta saaneen Valitut -elokuvan. Pidin elokuvasta tosi paljon, se oli kaunis, mutta se herätti myös paljon ajatuksia.

Valitut kertoo Tornionlaaksossa 1930-luvulla toimineesta Korpela-liikkeestä, jota voi nimittää lahkoksi. Korpelalaisuus on ollut tuolla yleensä salattu osa 30-luvun arkea, josta on tihkunut salaperäisiä, hassuja tai seksuaalisväritteisiä tietoja. Siitä ovat asianomaiset halunneet vaieta, mutta esimerkiksi Bengt Pohjanen on tehnyt siitä tutkimusta. Myös tämä Tärännössä syntyneen Jon Blåhedin ohjaama elokuva pohjautuu Pohjasen tekstiin. Siitä on aiemmin nähty myös näytelmä Jerusalemin tanssi.

Elokuvaa on sanottu maailman ensimmäiseksi meänkieliseksi pitkäksi elokuvaksi. Se on virhe, sillä 30-luvulla Tornionlaaksossa ei puhuttu mitään meänkieltä, vaan suomea omalla paikallisella murteella. Meänkieli on uusi asia, ja kieltä on jostain 1980-luvulta lähtien nimitetty Ruotsissa meänkieleksi, mutta Suomessa se on esimerkiksi tornionlaakson suomi. Tätä meänkieltä käytettiin nimenä erityisesti elokuvan alussa, mutta en muista enää sanottiinko niin enää myöhemmin elokuvassa. Mutta suomea hoon päältä puhuttiin. Tekstitys oli sekä suomeksi että ruotsiksi, mutta elokuvassa puhuttu kieli oli todella hyvin ymmärrettävää. Siinä ei kuulunut nykyinen meänkieli, jossa käytetään ruotsin kielestä tullutta ääntämystä ja ruotsista muokattuja sanoja. Toki hallintovirkamiehet elokuvassa puhuivat ruotsia – esimerkiksi Ruotsin rotubiologisen instituutin johtaja Herman Lundborg ja koulun virkemiehet. Se kertoo myös alueen sen aikaisista kielioloista; suomea puhuttiin, mutta virkamiehistö (ja alempaa Ruotsista tulleet) puhuivat ruotsia, jota esimerkiksi lapset koulussa eivät osanneet. Opettaja Rakel, elokuvan toinen päähenkilö oli tullut Suomesta, ja hän puhui myös ruotsia. Tätä Lundborg ihmetteli. Rakel oli naimisissa Teodorin, liikkeen paikalliseksi johtajaksi tulleen miehen kanssa.

Nimensä tämä liike on saanut yhden lestadiolaisen saarnamiehen, Toivo Korpelan mukaan. Hän liikkui etupäässä Tornionjoen Ruotsin puolella, mutta liike vaikutti myös Suomen puolella joidenkin tietojen mukaan erityisesti Sieppijärvellä. Liike syntyi lestadiolaisten keskuudessa ja myöhemmin se sai millenaristisia piirteitä ja erosi vanhoillislestadiolaisuudesta. Kuten elokuvassa, niin tosielämässäkin liikkeen kannattajia vangittiin, koska liike rikkoi Ruotsin alkoholi- ja siveyslakeja. Itse Korpelaa on sanottu komeaksi ja hyväksi puhujaksi, joka joutui välirikkoon lestadiolaisten kanssa. Hän lähti myöhemmin Suomeen eikä palannut, vaikka hänen odotettiin palaavan. Myöhemmin Korpela joutui vankilaan.

Elokuva kertoo 1930-luvusta, mutta millainen 30-luku oli tuolla seudulla, ei oikeastaan näy kunnolla elokuvassa. Suuret taloudelliset erot, toimeentulon ongelmat, alkoholismi, vasta päättynyt 1. maailmansota ja pelko tulevaisuudesta ja tulevasta sodan uhasta sekä natsismista tulevat esiin etupäässä vain viitteinä. Laajempi yhteiskunnallinen ja ajallinen konteksti uupuivat, sillä uskon etteivät nämä asiat ole tuttuja monellekaan katsojalle. Mikä oli sen aikaisen ihmisen mahdollisuus, kun koulun ja hallinnon kieli olivat ruotsi, mutta ihmiset puhuivat suomea? Mitkä olivat alueen poliittiset suhdanteet tuolloin? Ihmiset tarrautuvat uskoon ja lestadiolaisuudella oli voimakas ote ihmisten arjessa. Myös kommunismilla oli vahva jalansija siellä. Myös naisen asema maalaisyhteisössä ja erityisesti lestadiolaisessa yhteisössä oli sellainen, että ei siitä irtauduttu – ei vaikka mies oli juoppo ja uskoton saatuaan herätyksen ja järjestämällä oudon tuntuisia menoja. Tässä tilanteessa oli Rakel, jonka puoliso Teodor saa herätykseen ja astuu Korpelan lähdetty hänen tilalleen liikkeen johtajaksi. Rakel joutuu tekemään valinnan harhaisen miehensä Teodorin ja tieteen eli opettajuuden välillä.  

Elokuva näyttää miten paikalliset asukkaat ovat monella tavalla syrjittyjä 30-luvun taloudellisen tilanteen ja etelästä tulevat virkakoneiston alla – niin koulu, virkamiehet kuin kirkko näyttäytyvät syyllisinä tässä ”kolonialismissa”. Ihmiset yrittävät vastata yhteiskunnan painostukseen ja alistamiseen näyttäen omaa voimaansa kylänraitilla muita herjaten.  Ja he odottivat myös Luossavaaran jäälle tiettynä päivänä tulevaa kristalliarkkia, johon mahtuisi tietty määrä lahkolaisia. Kun arkkia ei kuulunutkaan, niin uusi profetia ilmoitti, ettei se päivä koittanutkaan vielä. 

Mielestäni hyvin oli kerrottu myös tulevaa ajankuvaa, eli miten joen takaa Suomen puolelta tulevat lentokoneiden äänet toivat mieleen kohta alkavan maailmansodan lisäten ihmisten ahdistusta ja kahtiajakoa. Tästä kertoivat myös lehdissä näkyneet hakaristit ja otsikot.

Kertoiko myös lopussa ollut Elsan, eli Teodorin tyttären kommentti Rakelille tämän ajettua luudalla pirtistä pois yhden korpelaliikkeen kannattaja: bra mamma. En kiinnittänyt huomiota, että puhuivatko Elsa ja Rakel aiemmin suomea vai ruotsia, mutta tämä ruotsinkielinen virke kertoi mielestä kielten asemasta. Ehkä tämä oli vain minun ylitulkintaa, kun en ole varma mitä kieltä he aiemmin puhuivat.

Rooleissa nähtiin eturivin näyttelijöitä ja suoritukset olivat sen mukaisia. Elokuva oli kaunis niin kuviltaan kuin musiikiltaan. Joillekin se saattoi sanomaltaan olla ahdistava, mutta elokuva kertoi ajasta ja aiheesta, joka kuuluu paikalliseen kulttuuriperintöön. Se kertoo myös siitä, miten vaikeaa kulttuuriperintöä se on. 

 

Reidar-100

 

Tämä vuosi on julistettu Reidar-100 vuodeksi eli tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta professori Reidar Särestöniemen syntymästä Kittilän Kaukosessa. Sen kunniaksi tänä vuonna on viidessä eri museossa yhteensä kuusi Särestöniemen näyttelyä. Kävin niistä nyt Särestöniemen taidemuseon ensimmäisessä näyttelyssä, joka koostuu yksityiskokoelmissa olleista tauluista. Näyttely vaihtuu kesäkuussa, jolloin tulee taas uusi kattaus tauluja. Muita tällä hetkellä avoimia näyttelyjä on Rovaniemen Korundissa ja Helsingissä Didrichsenin taidemuseossa, jossa Reidar piti myös usein yksityisnäyttelyitään. Tämä olikin suhteellisen ainoa ”eteläisen” Suomen museo tai galleria, jossa Reidar piti näyttelyjä, sillä Suomen taidepiirit eivät oikein pitäneet hänen tauluistaan – syitä oli monia, kuten kateus, taulujen kovat hinnat, muyyttisyys joka myi ja ”naistenlehtikuuluisuus”. Esimerkiksi äskettäin Helsingin Sanomissa kaksi taidekriitikkoa ihmettelivät, että ” mikä ihmisiä vetää yhä edelleen Särestöniemen hehkuvien pohjoisten näkyjen äärelle?” Ainakaan toinen näistä ei nostaisi Särestöniemeä mestarien joukkoon. Ehkä hän oli nähnyt niitä väärennöksiä, joita tehtailtiin myös Särestöniemen töistä. Mutta jonot Didrichsenin näyttelyyn jatkuvat, sillä Särestöniemen taulut kiinnostavat ihmisiä.

Reidar oli ammattitaiteilija, joka opiskeli 1947–1952 ensin Suomen taideakatemiassa Helsingissä ja myöhemmin 1956−1959 Ilja Repin -instituutissa silloisessa Leningradissa. Opintoja varten hän keräsi rahaa mm. tekemällä metsätöitä. Käsittääkseni hän oli ensimmäinen, jos ei ensimmäisiä suomalaisia taideopiskelijoita sodan jälkeen Leningradissa. Täällä hän pystyi tutustumaan kaupungin mahtaviin taidekokoelmiin ja taiteeseen tutustumista hän jatkoi myöhemmin monilla matkoillaan. 

Reidar oli luonnonsuojelija niin omassa elämässään kuin taiteessaan. Tämä luontoyhteys on esillä myös näissä hänen juhlavuoden näyttelyissä, sillä töissä näkyy hänen vahva samaistuminensa ympäröivään luontoon. Usein tauluista välittyy selvästi hätähuuto luonnon puolesta. Se tulee esille myös taulujen nimistä, kuten ”On aika herätä”.

                                 

Näyttelyissä on nähtävänä niin herkkää luonnonkuvausta kuin mystiikkaa, symboleja ja hehkuvia värejä. Hänen värikkäät teoksensa koskettavat kävijöitä yhä uudelleen, sillä niissä näkyy Reidarin motto: ”Kaiken tahdon sanoa värinä”. Se todella näkyy erityisesti hänen suosikkivuodenaikaa kevättä kuvaavissa tauluissa, kuten ”Kevät hehkuu” tai ”Särestön kevät”. Niissä näkyvät kevään tulon värit tai myöhemmin kesän kukat kuten suopursut ja hillankukat tai syksyn ruskan värit. 

Taiteilijana Särestöniemi löysi värit luonnosta tutkimalla jäkälää ja sammalta, katselemalla kiviä ja puita. Näin taulujen värien sävyt löytyvät samanlaisina luonnosta. Tauluissa on kuvattuna myös monia eläimiä, kuten riekko, ilves, susi ja karhu, jotka symboloivat Reidarille tärkeitä asioita. Eläinten avulla hän on kertonut oman elämänsä ja ympäröivän maailman iloja ja suruja. Riekko kuvaa taiteilijan haurautta ja herkkiä puolia. Susi ja ilves olivat vainottuja eläimiä, joista maksettiin tapporahaa. Meillä pohjoisessa pässiä kutsutaan jaaraksi, joten taivaanjaara eli yhdistelmä pässistä ja taivaanvuohesta esiintyy myös Reidarin tauluissa. Taivaanjaara kertoo rakastumisesta, josta myös viiksekkäät karhut tai hylkeet kertoivat. Taulussa ”Kielto ja kaipaus” syleilevät karhut kertovat taiteilijan rakkaudesta runoilija Yrjö Kaijärveen, joka kuoli 1971.

Miksi pidän niin Särestöniemen maalauksista johtuu siitä, että niissä näkyy niin hyvin hänen maailmansa, jossa joki, tunturit, metsä ja jänkä olivat hänelle koteja. Ne ovat koteja myös monille meille, jotka tulemme samoilta seuduilta. Reidarin tauluissa näkyy hänen pohjoiset juurensa ja asuinympäristönsä. Niiden katsomiseen ei kyllästy.

Särestön ohi virtaa Ounasjoki, joka suojeltiin valjastamiselta 1983 Ounasjokilailla, mutta sitä Reidar ei valitettavasti ehtinyt nähdä. Hän oli lupautunut Ounasjokisoudun suojelijaksi 1981, mutta menehtyi yllättäen sitä ennen. Itse olin juuri silloin interraililla, jolloin kotiin tultuani kuulin suru-uutisen. Uhka Ounasjoen valjastamisesta pelotti Särestöniemeä. Lapin jokien valjastamisesta kertoo jo hänen taulunsa ”Lapinkylä jää tekojärven alle”. Toivottavasti Ounasjoki jatkaa edelleen virtaamistaan ja säästyy sitä uhkaavilta kaivoshankkeilta. 

 

Kuva täältä: https://suomijazz.com/levyarviot/2019/02/andersson-ake-honkanen-antero-reidarin-sahkoiset-kuvat/attachment/reidar/

Reidarin juhlavuonna on paljon muitakin tapahtumia. Hänestä on julkaistu ainakin kaksi kirjaa. Korundin ja Särestöniemi-museon näyttelyjen yhteydessä on ilmestynyt hänen teoksia ja hänen maailmaansa esittelevä julkaisu Kaiken tahdon sanoa värinä. Noora Vaarala on kirjoittanut teoksen Sarviini puhkeaa lehti. Ihmeellinen Reidar Särestöniemi, jossa keskitytään Reidarin elämänkerran lisäksi erityisesti hänen saamaansa vastaanottoon ja seksuaaliseen suuntautumiseen. Pohditaan myös miksei Reidar ole tullut sateenkaariliikkeessä homoikonia. Myös Kittilän kunta järjestää tapahtumia Särestöniemi-museossa.